Neutralismi, jota kutsutaan myös liittoutumattomuudeksi, on kansainvälisissä suhteissa rauhan ajan politiikka, jossa vältetään poliittisia tai ideologisia liittymisiä suurvaltablokkien kanssa. Tätä politiikkaa noudattivat muun muassa Intia, Jugoslavia ja monet Aasian ja Afrikan uudet valtiot kylmän sodan aikana (1945-90). Nämä maat kieltäytyivät suurimmaksi osaksi liittymästä Neuvostoliiton johtamaan kommunistiblokkiin tai Yhdysvaltojen johtamaan länsiblokkiin. Vaikka ne olivat tässä mielessä puolueettomia, ne eivät kuitenkaan olleet neutraaleja tai eristäytyneitä, sillä ne osallistuivat aktiivisesti kansainvälisiin asioihin ja ottivat kantaa kansainvälisiin kysymyksiin.
Neutralismi on myös erotettava puolueettomuudesta, joka on termi kansainvälisessä oikeudessa, jolla viitataan sääntöihin, joita valtiot ovat velvollisia noudattamaan laillisen sotatilan aikana, jossa ne eivät ole sotaa käyviä.
Neutralismin laajamittainen kannattaminen erillisenä politiikkana oli toisen maailmansodan jälkeinen ilmiö, mutta samankaltaista politiikkaa noudatettiin, joskin vähäisemmässä määrin, jo ennen tuota ajanjaksoa. Niin sanottu isolationistinen politiikka ja sotkeutuvien liittoutumien välttäminen, jota presidentit George Washington ja Thomas Jefferson ajoivat Yhdysvaltojen puolesta ja jota harjoitettiin Ranskan ja Ison-Britannian välisten Ranskan vallankumousta seuranneiden Euroopan sotien aikana ja vuosisadan ajan vuoden 1815 rauhan jälkeen, olivat analogisia 1900-luvun puolueettomuuspolitiikalle.
1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet kansakunnat ottivat puolueettomuuden kannan. Kun Bandungin konferenssissa (1955) kokoontui 29 maata, joiden tarkoituksena oli muun muassa vahvistaa puolueettomuutensa, syntyi liittoutumattomien liike. Ensimmäinen liittoutumattomien maiden kokous pidettiin Belgradissa vuonna 1961. Yhä useammat puolueettomat valtiot kokoontuivat uudelleen vuosina 1964, 1970 ja sen jälkeen noin joka kolmas vuosi. Noin 100 valtiota, jotka lopulta liittyivät tähän liikkeeseen, perustelivat kantaansa monin tavoin. Ne kieltäytyivät olettamasta, että Yhdysvallat, Neuvostoliitto tai mikään muu maa välttämättä aikoi ryhtyä aggressiivisiin toimiin, joiden tarkoituksena oli loukata niiden alueellista koskemattomuutta, ja siksi ne kieltäytyivät solmimasta liittoutumia tai kollektiivisia puolustusjärjestelyjä tiettyjä valtioita vastaan. Aasian ja Afrikan uudet kansakunnat, jotka muodostivat suurimman puolueettomien valtioiden ryhmän, olivat enimmäkseen Länsi-Euroopan suurvaltojen entisiä siirtomaita. Nämä uudet kansakunnat varoivat toisaalta pysyviä ja läheisiä liittoutumia länsiblokin suurvaltojen kanssa, koska pelkäsivät joutuvansa uudempaan riippuvuuden muotoon; toisaalta ne pelkäsivät, että läheiset siteet Neuvostoliittoon voisivat myös uhata niiden itsenäisyyttä, vaikka kommunististen maiden tarjoamat taloudelliset avustusehdotukset (ja usein myös länsivastainen retoriikka) yleensä houkuttelivat niitä. Käytännössä neutralistinen politiikka mahdollisti usein sen, että ne saivat kipeästi kaivattua taloudellista apua molemmilta suurvaltablokeilta.
Allianssiton liike koki huomattavia vaikeuksia yhtenäisen politiikan luomisessa monissa kansainvälisten asioiden kysymyksissä. Monet jäsenmaista olivat vihollisia (kuten Iran ja Irak), ja todellinen liittoutumattomuus osoittautui vaikeasti saavutettavaksi tavoitteeksi. Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen (1991) myötä puolueettomuus menetti suuren osan käyttökelpoisuudestaan monien kansakuntien ulkosuhteita ohjaavana periaatteena.