Martin Luther King Jr. aloittaa omaelämäkertansa toteamalla,
”Tietenkin olin uskonnollinen. Kasvoin kirkossa. Isäni on saarnaaja, isoisäni oli saarnaaja, isoisoisoisäni oli saarnaaja, ainoa veljeni on saarnaaja, isäni veli on saarnaaja. Minulla ei siis ollut paljon valinnanvaraa. ”1 Mutta tietysti Kingillä, kuten meillä kaikilla, oli valinnanvaraa, ja hän teki sen koko sydämestään, sielustaan, mielestään ja voimastaan. Herää kysymys, kuuliko King raamatunkohtaamme ensimmäisinä päivinään, jolloin hän sai opetusta uskossa, ja tunnistiko hän tilanteen, josta Joosua puhuu, omaksi tilanteekseen: yhteisön, jolla on historiallinen, liittoon perustuva suhde Jumalaan, on kuitenkin valittava, elääkö se tuon suhteen mukaisesti.”
Leikkausteksti on Joosuan kirjan loppupuolella, kun Joosua on kutsunut kansan Schechemiin uudistamaan liittonsa Jumalan kanssa. Hän kertoo tämän liittosuhteen historian. Hän aloittaa muistelemalla heidän kaukaista menneisyyttään, ”kauan sitten”, kirjaimellisesti ”ikuisuudesta asti”, jolloin israelilaisten esi-isät asuivat ”maassa virran tuolla puolen” eli Eufratin varrella. Sitten hän kertoo, mitä Jumala teki heidän esivanhempiensa hyväksi: hän antoi heille jälkeläisiä ja hyvän maan; hän vaivasi heidän vihollisiaan ja vei heidät pois orjuudesta; hän vei heidät uuteen maahan ja antoi heille voiton amorilaisista.
Huomaa, että Joosua ei noudata tyypillistä kolmijakoista muistelua esivanhemmista Aabrahamista, Iisakista ja Jaakobista. Sen sijaan hän menee historiassa vielä kauemmas taaksepäin Terahiin, Aabrahamin isään, ja ottaa mukaan vähemmän tunnetun Nahorin, Aabrahamin veljen. Näin tehdessään Joosua osoittaa, että tarinan alusta asti on aina ollut alivirtauksia israelilaisten uskottomuudesta. Terah ja Nahor ”palvelivat muita jumalia” (jae 2). Näemme tämän todisteen 1. Moos. 31:53:ssa. Kun Jaakob ja Laaban tekevät liittonsa Mispassa, he vannovat Abrahamin Jumalan ja Nahorin jumalten (’elohe) nimeen. Israelin historian alusta lähtien on siis todisteita niistä, jotka eivät päättäneet palvella Herraa.
Tämän monijumalaisuutta harjoittavien ja muita jumalia palvelleiden esi-isien taustaa vasten Joosua kehottaa kansaa pelkäämään ja palvelemaan Jumalaa täydessä uskollisuudessa (Joosua 24:14). ”Palvelkaa Jumalaa” tulee Joosuan sanoman ydinrefrainiksi. Hän toistaa sanan kahdesti jakeessa 14, ja se esiintyy kolme kertaa neljässä seuraavassa jakeessa. Vain Uusi englanninkielinen käännös kääntää sanan sanalla ”palvoa”; muut englanninkieliset käännökset kääntävät sen sanalla ”palvella”. Molemmat käännökset ovat ansiokkaita, sillä verbin semanttinen alue viittaa siihen, että Jumalan palvominen on Jumalan palvelemista. ”Palvoa” korostaa sitä, että meidän tulisi palvoa vain Jumalaa eikä kumartaa muita jumalia (kuten Vanha testamentti jatkuvasti toistaa).
Joosuan kohdalla sana ”palvella” on kuitenkin järkevämpi, erityisesti sen läheisyyden vuoksi 2. Mooseksen kirjaan. Israelilaiset ovat vapautuneet Egyptin orjuudesta, mutta heidän vapautensa ei ole ehdoton. Pikemminkin he siirtyvät faraon palvelijoista Jumalan palvelijoiksi. Toisin kuin sen tyyppisessä orjuudessa ja palveluksessa, jota he tarjosivat Egyptissä, heidän on kuitenkin tällä kertaa valittava, haluavatko he palvella Jumalaa.
Itse asiassa Joosua tunnustaa, että Jumalan palveleminen ei ehkä ole jotain, mitä ihmiset haluavat tehdä. Jakeen 15 alussa Joosua tunnustaa, että Herran palveleminen ei ehkä ole toivottavaa (NIV) tai että kansa ei ehkä halua (NRSV). Näistä käännöksistä puuttuu ESV:n ja KJV:n raaka rehellisyys, joka heijastaa kirjaimellisen heprean dramaattisuutta. Kyse ei ole vain siitä, että Jumalan palveleminen tuntuu kansasta epämiellyttävältä, vaan siitä, että se voi olla ”paha teidän silmissänne” (ESV), ja se voi tuntua ”pahalta teistä” (KJV).
Jos Jumalan palveleminen on valinta – ehkä ei-toivottu, ehkä jopa paha – miksi se sitten tehdään? Israelilaiset itse antavat meille kaksi vastausta, jotka ilmaistaan sanalla ”sillä”. Ensimmäinen tulee jakeessa 17. Syynä Jumalan palvelemiseen on se, mitä Jumala on tehnyt heille. He kuuntelivat Joosuan saarnaa! He kaikuivat takaisin historiaan, jonka Joosua itse kertoi heille yksityiskohtaisesti. Toinen syy syntyy luonnollisesti ensimmäisestä. Jos Jumala on tehnyt tämän meille, hän on meidän Jumalamme. Tästä vakuutuksesta tulee syvällisempi, kun se asetetaan monijumalaisuuden taustalle.
Jakeessa 15 Joosua viittaa siihen, että muita jumalia – amorilaisten jumalia, heidän esi-isiensä jumalia tai Herraa – oli saatavilla. Mutta kansa tunnustaa oikeutetusti, että Herra on heidän Jumalansa. Olisi järjetöntä palvella muita jumalia ja hylätä Jumala, kun tämä Jumala on meidän Jumalamme! On merkittävää, että kansa vahvistaa tämän. Israelilaiset kärsivät usein muistinmenetyksestä, kun on kyse Jumalan menneiden tekojen muistamisesta, mutta ei tässä tapauksessa.
Lukemistoteksti päättyy ennen luvun loppua, mikä on jokseenkin valitettavaa, sillä Joosuan ja kansan välinen keskustelu jatkuu upealla retorisella otteella. Joosua on esittänyt haasteen – valitkaa, haluatteko palvella Jumalaa – ja kansa on vastannut: ”Me palvelemme Jumalaa!”. Joosua ei tyydy tähän, vaan heittää heille hansikkaan ja kertoo, etteivät he voi palvella Jumalaa, ja varoittaa heitä seurauksista, joita Herran hylkäämisellä on. Tähän kansa vastaa jälleen kerran kertosäkeellä: ”Me tahdomme palvella Herraa” (jakeet 21, 24). Joosua päättää puheenvuoronsa poistamalla itsensä kuvasta. Hän ei ole kansan lupausten todistaja, vaan sen sijaan kansa ”todistaa itseään vastaan, että te olette valinneet palvella Herraa” (22).
Tämän päivän evankeliumin oppitunnissa Jeesus tunnustaa niin ikään, että on välttämätöntä ”valita Jumalan palveleminen”, vaikka se on vaikeaa. Vastauksena Jeesuksen koviin opetuksiin jotkut lähtevät. Jeesus tunnustaa, että kaksitoista saattaa myös haluta lähteä. Pietari vastaa ja sanoo: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat” (Joh. 6:68). He voivat lähteä, mutta miksi he lähtisivät? Jeesus on tuonut heidät tänne asti, ja hän on heidän Jumalansa, jolla on iankaikkisen elämän sanat.”
1Martin Luther King, Jr. The Autobiography of Martin Luther King, Jr. (New York: Warner Books, 1998), 3.