Jäljennetty luvalla JPS:n Toorakommentaarista: Deuteronomy, jonka on julkaissut Jewish Publication Society.

Deuteronomy 4:32-40 käsittelee Mooseksen roolia monoteismin kehityksessä Israelissa. Selkeyden vuoksi on tärkeää määritellä terminologia, jota käytetään keskusteltaessa tästä asiasta. Termi monoteismi viittaa uskomukseen, jonka mukaan on olemassa vain yksi Jumala. Se asetetaan toisinaan vastakkain monolatrian kanssa, nimittäin ”vain yhden jumalan palvonta, kun muut jumalat tunnustetaan olemassa oleviksi.” (Random House Dictionary)

Nämä termit esiintyvät seuraavassa keskustelussa, koska tutkijat kiistelevät siitä, julistiiko Mooses, kun hän ensimmäisen kerran kielsi muiden jumalien palvonnan, samalla, että niitä ei ollut olemassa; toisin sanoen, julistiiko hän monoteismin oppia vai vain monolatriaa.

Vaikka Mooses kertoo israelilaisille 4:32-35 ja 39:ssä, että Exoduksen ja Siinain vuoren tapahtumat osoittavat, ettei ole muita jumalia kuin Herra, tuo kohta on ensimmäinen Toorassa, jossa tämä asia tuodaan esiin (ks. myös 7:9). Missään Exoduksen tapahtumista kertovassa kertomuksessa eikä missään Mooseksen kirjan tai Neljäs Mooseksen kirjan kohdassa ei todeta, että nuo tapahtumat opettivat monoteismin opetuksen. 5. Mooseksen kirja 4:35:n voisi katsoa antavan ymmärtää, että Israel oivalsi tämän oppitunnin heti tapahtumien tapahduttua, mutta aikaisemmat kirjat eivät tue tällaista tulkintaa.

2. Mooseksen kirjassa viitataan usein opetuksiin, jotka opetettiin välittömästi Exoduksen ja Siinain tapahtumissa, kuten siihen, että Herra on verraton ja luotettava ja että Mooses on aito profeetta; missään ei sanota, että Herra on ainoa Jumala. Toisen Mooseksen kirjan laeissa päätellään noista tapahtumista ainoastaan se, että Israel ei saa palvoa muita jumalia; koska laeissa ei yleensä käsitellä teologisia kysymyksiä, niissä ei käsitellä kysymystä siitä, onko muita jumalia olemassa.

Tooran näkökulmasta voidaan siis väittää, että Mooses ei ehkä opettanut Exoduksen ja Siinain koko monoteistista merkitystä sille sukupolvelle, joka koki nuo tapahtumat, vaan vasta heidän lapsilleen neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Monoteismi, ei monoteismi

Monien kriittisten tutkijoiden mielestä Exoduksen ja monoteismin julistamisen välinen aika oli paljon pidempi. Mooseksen kirjan ulkopuolella varhaisimmat kohdat, joissa todetaan, ettei ole muita jumalia kuin Herra, ovat runoissa ja rukouksissa, jotka liitetään Hannalle ja Daavidille, aikaisintaan puolitoista-kaksi ja puoli vuosisataa Exoduksen jälkeen. Tällaiset lausumat yleistyvät vasta seitsemännellä vuosisadalla eKr., jolloin Deuteronomium kriittisen näkemyksen mukaan ajoittuu.

Koska monet kriittiset tutkijat uskovat, että muiden jumalien palvonnan kieltävät lait todella juontavat juurensa Moosekseen, mutta muiden jumalien olemassaolon kieltäminen ei, he päättelevät, että Mooses opetti vain yksijumalaisuutta, ei monoteismia. Ja koska historiallisissa kirjoissa, kuten Tuomarien ja Kuninkaiden kirjoissa, todetaan, että israelilaiset jatkoivat muiden jumalien palvontaa koko historiansa ajan, nämä tutkijat päättelevät, että edes yksijumalaisuuden vaatimus oli laajalti hyväksytty Israelissa vasta vähän ennen Babylonian maanpakoa tai jopa myöhemmin.

Monoteismin opin nämä tutkijat katsovat saaneen alkunsa kauan Mooseksen jälkeen, ehkä vasta seitsemännellä vuosisadalla eaa., jolloin Deuteronomium ja profeetat korostivat sitä.

Monoteismi, ei monolatria

Tehokkaimmin tämän näkemyksen kyseenalaistivat israelilainen raamatuntutkija Yehezkel Kaufmann ja yhdysvaltalainen arkeologi W. F. Albright. Kaufmann ja Albright väittivät, että eksplisiittiset lausumat monoteismista eivät kerro koko tarinaa. Sikäli kuin Raamatusta ja arkeologisista todisteista voidaan päätellä, useimmat israelilaiset olivat tosiasiallisesti monoteistisia Mooseksen ajoista lähtien. Varhaisimmista vaiheistaan lähtien raamatullinen uskonto piti kaikkia muita jumalia kuin JHVH:ta tehottomina olemuksettomina. Harvoin raamatullinen hahmo viittaa siihen, että jokin muu jumaluus tekisi jotakin.

Useimmat israelilaiset, joita syytetään muiden jumalien palvonnasta, näyttävät palvoneen vain kuvia, eivätkä näytä uskoneen kuvien takana oleviin eläviin voimiin, kuten aito pakanuus teki; toisin sanoen he uskoivat, että kuvilla itsellään oli jumalallisia voimia ja että jumalat olivat kuvia eivätkä mitään muuta. Tämä näyttää selvältä siitä, että kun israelilaiset uudistusmieliset puhdistivat epäjumalanpalvelusta maasta, heidän ponnistelunsa rajoittuivat kuvien ja muiden esineiden poistamiseen; heidän ei koskaan tarvinnut argumentoida uskoa olentoihin, joita kuvat edustivat.

Jotkut israelilaiset palvoivat myös yliluonnollisia olentoja ja ilmiöitä, jotka kuuluivat Herran taivaalliseen seurueeseen, ilmeisesti siinä uskossa, että Jumala itse vaati ihmisiltä kunnioitusta hänen alaisiaan kohtaan. Se, että näiden olentojen palvojat uskoivat Jumalan vaativan ihmisiä palvomaan niitä, käy ilmi siitä, että Jumala kielsi koskaan käskeneensä palvoa taivaankappaleita (5. Moos. 17:3). Ei ole mitään todisteita siitä, että nämä palvojat uskoivat näiden olentojen olevan JHVH:sta riippumattomia tai tasavertaisia hänen kanssaan.

Ei myöskään vaikuta siltä, että patsaita ja yliluonnollisia olentoja palvovien ihmisten määrä olisi ollut suuri. Tuomarien kirjassa ei määrällisesti ilmaista väitteitä siitä, että israelilaiset palvoivat vieraita jumalia, ja kirjassa raportoitujen erityistapausten määrä on pieni. Se, että näillä tapauksilla katsottiin olevan niin tuhoisia seurauksia Israelille, ei luultavasti johdu niiden yleisyydestä vaan synnin vakavuudesta ja raamatullisesta kollektiivisen vastuun opista, jonka mukaan koko kansa on vastuussa pienenkin joukon jäsentensä synneistä.

Kuninkaiden kirjassa raportoidut epäjumalanpalvelukset olivat enimmäkseen kuninkaiden itsensä sponsoroimia, usein ulkopolitiikkaan liittyvistä poliittisista syistä; vain harvat näistä kertomuksista viittaavat siihen, että niihin olisi osallistunut suuria määriä tavallisia ihmisiä. Arkeologinen todistusaineisto monijumalaisuudesta on myös niukkaa: selvästi israelilaisista yhteyksistä on löydetty vain harvoja, jos lainkaan, miespuolisten jumalien esityksiä, ja suurin osa israelilaisista paikoista löydetyistä naispuolisten jumalien figuureista esittää ihmisiä, ei jumalattaria. Uskonnollista sisältöä sisältävissä israelilaisissa kirjoituksissa mainitaan harvoin muita jumalia, ja niistä israelilaisten henkilönnimistä, joissa viitataan johonkin jumaluuteen, vain kuusi prosenttia viittaa muihin jumaliin kuin JHVH:hon; loput yhdeksänkymmentäneljä prosenttia mainitsee JHVH:n.

Mutta se, että useimmat israelilaiset jättivät huomioimatta paitsi vieraiden kansojen jumalat myös jopa sellaisten luonnonilmiöiden jumalat, joista kaikki ihmiset ovat riippuvaisia, voi tarkoittaa vain sitä, etteivät he pitäneet kyseisiä ilmiöitä jumalallisina tai itsenäisesti toimivina. Sikäli kuin todisteemme riittävät, useimmat israelilaiset näyttävät siis Mooseksen ajoista lähtien pitäneen vain JHVH:ta itsenäisesti vaikuttavana jumalallisena voimana, ja tämä uskomus selittyy yksinkertaisimmin Mooseksen itsensä opetuksista johtuvaksi.

Uskomus siitä, että vain JHVH on itsenäisesti vaikuttava jumalallinen voima, on de facto monoteistinen. Se alentaa kaikki muut yliluonnolliset olennot enkeleiden, henkien ja vastaavien tasolle. Koska raamatullisessa hepreassa käytettiin yleensä edelleen sanoja ”jumalat” (elim ja elohim) viittaamaan näihin yliluonnollisiin olentoihin, joiden olemassaoloa ei kielletty, emme voi puhua monoteismista sanan etymologisessa merkityksessä vaan ainoastaan äsken kuvatussa käytännöllisessä, tosiasiallisessa merkityksessä.

Kuten Albright asian ilmaisi, ”mosaiikilainen monoteismi, kuten seuraavien vuosisatojen monoteismi (ainakin seitsemännelle vuosisadalle asti ), oli… pikemminkin käytännöllistä ja implisiittistä kuin älyllistä ja eksplisiittistä… Israelilaiset tunsivat, ajattelivat ja toimivat monoteistien tapaan.”
Ylläolevassa artikkelissa selvitetään sitä, uskoivatko varhaiset israelilaiset vain yhden ainoan jumalan olemassaoloon, vai sitoutuivatko he yhdelle tietylle jumalalle ilman, että he kiistivät toisten jumalien olemassaoloa. Kirjoittaja esittelee molemmat näkemykset, mutta näyttää olevan samaa mieltä edellisen kanssa. Vaikka kirjoittaja ei esitä jälkimmäistä näkemystä yhtä perusteellisesti, myös se saa tieteellistä hyväksyntää.