Lester Young

Syntynyt 27. elokuuta 1909, Lester Young (”Prez” )oli yksi tenorisaksofonin jättiläisistä. Swingin aikakaudella hän vakiinnutti asemansa olemalla virkistävän erilainen kuin kollegansa Coleman Hawkins ja Ben Webster. Youngin ääni oli tanssiva, kevyt kuin ilma, ja hän soitti lempeitä ideoita, jotka olivat joidenkin mielestä edelläkävijä seuraavalle bebop-liikkeelle. Young saapui 1930-luvun Kansas Cityyn, jazzin mekkaan, ja soitti eri yhtyeissä, kuten Benny Motenin ja Fletcher Hendersonin orkestereissa, ja vuonna 1936 hän liittyi Count Basien yhtyeeseen.

Yhteys Basien kanssa tuotti yhdistelmän big band- ja pienryhmäsivuja, joissa Lesterin soolot erottuivat tenorikollegansa Herschel Evansin kaltaisten joukosta. Valinnat, kuten ”Taxi War Dance” ja ”I Got Rhythm” -pohjainen ”Lester Leaps In”, olivat hänen äänensä ja ideoidensa näyteikkunoita. Young soitti Basien kanssa vuoteen 1949 asti, ja väliin mahtui sotilaspesti, jossa hänet kutsuttiin armeijaan ja myöhemmin todettiin syylliseksi marihuanan käyttöön. Young kiersi Jazz at the Philharmonic -yhtyeen kanssa, ja hänen äänensä ja ideansa muuttuivat tummemmiksi. Vuonna 1957 Young yhdistettiin jälleen Basien kanssa historiallisella ”Count Basie at Newport” -albumilla, ja hänet ikuistettiin hienossa muodossa useissa numeroissa, kuten edellä mainitussa ”Lester Leaps In” -numerossa, ja lisävieraana olleen Roy Eldridgen rinnalla yhdeksänminuuttisessa ”One O Clock Jump” -numerossa.

Toinen Lester Youngin huomattavimmista yhteistyökuvioista oli vokalisti Billie Holidayn kanssa. Heillä oli erittäin vahva ystävyyssuhde, ja heidän suhteensa on kuvattu kauniisti maamerkkielokuvassa ”The Sound of Jazz” vuonna 1957. Young oli muiden edeltäjiensä tavoin muuttanut Eurooppaan, ja palattuaan Yhdysvaltoihin hän menehtyi nuorena 49-vuotiaana. Youngin vaikutusta jazziin ei voi liioitella.
Youngin tyyli oli vaihtoehto niille, jotka ihannoivat Charlie Parkeria, Sonny Rollinsia ja lähestymistapoja, jotka vakiinnuttivat paikkansa vielä kukoistavassa jazzin sanastossa. Stan Getzin, Hank Mobleyn, Al Cohnin ja Zoot Simsin kaltaiset tenorisoittajat olivat Youngin suoria oppilaita. Charlie Parker myönsi Youngin olleen suuri varhainen vaikutus, ja isosävyinen Dexter Gordon käytti usein Youngin linjoja sooloissaan. Paul Quinichette, joka tunnettiin parhaiten Basie-jaksostaan, sai lempinimen ”Vice Prez”, koska hänen sointinsa ja linjansa muistuttivat hämmästyttävän paljon Youngia. Hyvä esimerkki Lester Youngin vaikutteita saaneen tenorin kuulemisesta John Coltranen kaltaisten nykyaikaisempien soittajien rinnalla ovat Prestige-albumit ”Tenor Conclave” (1956), jolla soittavat Coltrane, Mobley, Sims ja Cohn, sekä ”Cattin with Coltrane and Quinichette” (1957). Tämän suuruusluokan soittajien kautta Prezin perintö eli ja palaa kirkkaana edelleen.