Vähän oopperalegendoja on läpäissyt suuren yleisön tietoisuuden yhtä perusteellisesti kuin Beverly Sills, joka näennäisesti tarttui jokaiseen tilaisuuteen jakaa intohimonsa. Hänen rakkautensa oopperaan näkyi niinkin virallisissa paikoissa kuin New York State Theaterissa – jossa hän teki läpimurtonsa New Yorkin kaupunginoopperassa – ja Metropolitan-oopperassa plazan toisella puolella, mutta hänellä oli silti aikaa vierailevaan juontajaan Tonight Show’hun ja telmimiseen Muppettien kanssa julkisessa televisiossa.
Kun Sills (joka tunnettiin hellästi nimellä ”Bubbles”) kuoli 2. heinäkuuta 78 vuoden iässä, yhteisöllinen suru oli melkeinpä käsin kosketeltavissa, aivan kuin Amerikka olisi menettänyt ylistetyimmän ja näkyvimmän klassisen musiikin tähden. Vaikka hän ei koskaan opiskellut tai opettanut Juilliardissa, hänen läsnäolonsa kampuksella oli suuri. Hän oli avainasemassa New Yorkin oopperan (uransa jälkeen johtavana sopraanona hänestä tuli oopperan pääjohtaja), Lincoln Centerin ja Metin (hän toimi molempien organisaatioiden puheenjohtajana) muotoutumisessa, ja varmasti monet koulussa kokivat hänen lämpöisyytensä ja eloisuutensa.
Miten siis aloittaa hänen levytyksistään? Helppo vastaus on Douglas Mooren The Ballad of Baby Doe, jonka kanssanäyttelijät ovat Walter Cassel ja Frances Bible, ja Emerson Buckley johtaa New York City Operan orkesteria. Tämä klassikkotallenne, joka on tiettävästi tehty yhdellä otolla, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1959 ja julkaistiin uudelleen vuonna 1999 Deutsche Grammophonilla. Ajankohtaan nähden realistinen ja luonnollinen ääni vangitsee hetken sähköisyyden niin kuin vain hienot livetallenteet voivat. Se on koetinkivi paitsi Sillsin uralle myös amerikkalaiselle oopperalle yleensä.
Kleopatrana Händelin Giulio Cesaren käänteentekevässä käsittelyssä (RCA:n tallenteella vuonna 1967 Julius Rudelin ja New York Cityn oopperan kuoron ja orkesterin kanssa) Sills oli nyt virallisesti klassisen musiikin kartalla produktiossa, joka nosti barokkioopperan yleiseen tietoisuuteen. Nykyään, kun Gluckia, Händeliä, Rameauta ja muita oopperoita kuullaan säännöllisesti oopperataloissa eri puolilla maailmaa, kuuntelijoiden on syytä muistaa, miten harvinaisia barokkioopperoiden produktiot olivat 1960-luvun puolivälissä. Ja vaikka partituuriin tuolloin tehdyt ankarat leikkaukset saisivat (oikeutetusti) nykypäivän tuntijat kauhistumaan, Sillsin huikeasta taiteellisuudesta ja Rudelin kaunopuheisesta säestyksestä ei voi olla erehtymättä. Innokkaat kuuntelijat etsivät myös Karl Richterin Buenos Airesissa vuonna 1968 johtaman saman oopperan kohokohtia sisältävän live-tallenteen (julkaistu VAI:lla), vaikka joillekin huonompi äänenlaatu onkin kompromissi.
Kahden Händelin kanssa yhdistettynä hänen Manoninsa, joka seurasi vuonna 1970 (myös Deutsche Grammophonilla), vain vahvisti supertähden saapumista, ja monet pitävät Sillsin versiota Massenet’n mestariteoksesta paitsi yhtenä hänen riemuvoitoistaan myös yhtenä luettelon mieleenpainuvimmista oopperadokumenteista. Hänen laulullisen ilotulituksensa ja taitavien luonnehdintojensa lisäksi tallenteella (myös Rudelin kanssa, tällä kertaa New Philharmonia -yhtyeen kanssa, Lontoon All Saints Churchissa Tootingissa) nähdään hänen parinsa, 45-vuotiaana suuri tenori Nicolai Gedda, koskettavassa roolissa Des Grieux’na.
Lisää kaipaavat fanit haluavat hänen vaivattoman La Traviatansa (EMI:llä, myös Geddan ja kapellimestari Aldo Ceccaton kanssa) ja hänen häikäisevän Lucia di Lammermoorinsa Carlo Bergonzin ja yhdessä hänen harvoista levytyksistään kuuluisan Thomas Schippersin kanssa Lontoon sinfoniaorkesterin johdolla (alunperin levy-yhtiö Westminsterillä ja DGG:llä vuonna 2002). Ja tietysti monet arvostavat hänen ”Kolme kuningatarta” -kolmikkoaan Donizettin Anna Bolenasta, Maria Stuardasta ja Roberto Devereux’sta (myös DGG:llä).
Harvinaisen harvinaista on, että laulaja voi päättää poikkeuksellisen näyttämöuransa siroasti ja suhteellisen varhain, varsinkin kun hänen luontainen instrumenttinsa yhdistyy näin voimakkaaseen ilmaisuvoimaan. Mutta loputtomien, kiusallisten jäähyväisten sijaan Sills tiesi, milloin lopettaa. Hämmästyttävää on se, miten helposti ja luontevasti hän muuntautui erittäin tehokkaaksi ja sinnikkääksi taiteen puolestapuhujaksi, joka hyödynsi lahjojaan liike-elämän ja yhteiskunnan korkeimmilla tasoilla ja säilytti samalla ne maanläheiset ominaisuudet, jotka tekivät hänestä niin rakastetun. Loppujen lopuksi hänen mieleenpainuvin roolinsa saattaa osoittautua Beverly Sillsin, kulttuurin suurlähettilään rooliksi. Toista hänen kaltaistaan tuskin tulee lähiaikoina.