Yksi halveksittavimmista ihmislihan ilmentymistä, joka on koskaan häpäissyt tätä planeettaa, oli Nero Claudius Caesar.

Syntynyt vuonna 37 jKr., Nero sai kasvatuksen filosofi Senecan jalkojen juuressa (jonka hän lopulta pakotti tekemään itsemurhan). Nero murhasi tiensä keisarilliselle valtaistuimelle, jota hän hallitsi vuosina 54-68 jKr. Hänen elämälleen oli ominaista irstailu, väkivaltaisuus (hän aiheutti oman äitinsä kuoleman) ja tuhlailu.

Vuonna 64 jKr. syttyi Roomassa hirvittävä tulipalo. Uskottiin vahvasti, että Nero sytytti kaupungin tahallaan tuleen perustellakseen loistavamman kaupungin rakentamista. Joka tapauksessa tulipalo raivosi hallitsemattomasti yli viikon ajan ja tuhosi olennaisesti noin 70 prosenttia alueesta.

Tämän tragedian ja laajalle levinneen uskomuksen Neron osallisuudesta seurauksena keisari joutui voimakkaan kritiikin kohteeksi.

Vallanpitäjä tarttui suunnitelmaan. Koska roomalaiset tunteet suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti, keisari syyttäisi Jeesuksen seuraajia tästä rikoksesta. Näin hän tekikin, ja vuonna 64 jKr. aloitettiin raju vaino pyhiä vastaan Roomassa.

Kirkko Roomassa

Me emme tiedä varmasti, miten tai milloin Kristuksen asia istutettiin Roomaan. Ilmeisesti se ei ollut apostolien lähetystyön tulosta (vrt. Room. 1:11). Voi olla, että jotkut Roomasta, jotka kääntyivät helluntaina (vrt. Ap. t. 2:10), muuttivat takaisin kotikaupunkiinsa ja perustivat seurakunnan sinne.

Se oli joka tapauksessa ensimmäinen todellinen uskon koetus pyhille ”ikuisessa kaupungissa.”

Neronialainen vaino oli todellakin julma. Roomalainen historioitsija Tacitus (n. 60-120 jKr.) on säilyttänyt tallenteen tästä tilanteesta. Lainaamme seuraavaa hänen Annaleistaan (XV.44).

”Niinpä päästäkseen eroon tästä huhusta Nero asetti syyllisiksi ja rankaisi julmuuden hienoimmalla mahdollisella hienostuneisuudella iljettävien iljettävyyksiensä vuoksi vihatun luokan, jota yleisesti kutsutaan kristityiksi. Christus, josta heidän nimensä on peräisin, teloitettiin prokuraattori Pontius Pilatuksen käsissä Tiberiuksen valtakaudella. Hetkeksi hillittynä tämä turmiollinen taikausko puhkesi uudelleen, ei ainoastaan Juudeassa, pahuuden lähteellä, vaan jopa Roomassa….. Niinpä ensin pidätettiin ne, jotka tunnustivat; sitten heidän todisteidensa perusteella valtava joukko tuomittiin, ei niinkään tuhopolton kuin ihmissuvun vihan vuoksi. Sen lisäksi, että heidät teloitettiin, heistä tehtiin huvittelun kohteita; heidät puettiin eläinten nahkoihin, ja koirat repivät heidät hengiltä; toiset ristiinnaulittiin, toiset sytytettiin tuleen valaisemaan yötä, kun päivänvalo ei riittänyt. Nero oli avannut pihapiirinsä näytöksiä varten ja järjesti näytöksen sirkuksessa, jossa hän sekaantui kansaan vaununkuljettajan asussa tai ajoi vaunuillaan. Kaikki tämä herätti sääliä jopa niitä miehiä kohtaan, joiden syyllisyys olisi ansainnut mitä esimerkillisimmän rangaistuksen, sillä tuntui, että heitä ei tuhottu yleisen edun vuoksi vaan yksittäisen ihmisen julmuuden tyydyttämiseksi.”

Tästä aiheesta on useita mielenkiintoisia seikkoja, joita on syytä pohtia.

Paavali ennen Neroa

Ensiksikin Nero oli keisari, johon Paavali vetosi, kun juutalaiset syyttivät häntä epäoikeudenmukaisesti ja vangitsivat hänet väärin perustein (vrt. Ap. t. 25:11). Apostoli vietiin Roomaan ja häntä pidettiin vartioituna kaksi vuotta (Ap. t. 28:30), ennen kuin Nero vihdoin kuuli hänen asiaansa.

On väärin sanoa: ”t ei tiedetä, osallistuiko Nero henkilökohtaisesti apostolin oikeudenkäyntiin” (Cross, 945). Tiedämme tämän, koska enkeli oli nimenomaisesti ilmoittanut Paavalille: ”Sinun on astuttava keisarin eteen” (Ap. t. 27:24).

Suuri apostoli voitti valituksensa (kuten kronologiset tiedot ensimmäisestä Timoteuksesta, Tiituksesta ja toisesta Timoteuksesta paljastavat), mutta pahansuopa hallitsija tuomitsi hänet myöhemmin.

Historiantutkija Eusebiuksen mukaan Nero mestautti Paavalin päähän ja teetti Pietarin ristiinnaulitsemisen (II.25.).

Kristityt alistuivat Nerolle?

Kun Paavali kirjoitti roomalaisille kristityille, hän varoitti:

”Jokainen sielu olkoon korkeampien vallanpitäjien alamainen” (13:1).

Hän huomauttaa, että siviilihallinto on yleisesti ottaen yhteiskunnan järjestämistä ja suojelemista varten. Tätä tarkoitusta varten suunnattuja lakeja on noudatettava.

Samoin Pietari kirjoitti:

”Olkaa Herran tähden alamaiset kaikille ihmisten määräyksille, niin kuninkaalle kuin ylimmäiselle kuin maaherroille kuin hänen lähettämilleen” (1. Piet. 2:13,14).

Nämä kohdat ovat hienovaraisia merkkejä Uuden testamentin inspiroituneesta luonteesta. Miehet, jotka kirjoittivat tavallisten inhimillisten impulssien alaisina, tuskin olisivat rohkaisseet veljiä kunnioittamaan ja tottelemaan jotakuta niinkin halpamaista kuin Neroa.

Mutta kristittyjen tulee olla hyviä kansalaisia riippumatta johtajiensa luonteesta.

Historiallinen viittaus Kristukseen

Katsokaa sitten tätä kohtaa. Tacitus mainitsee ”Christus”, josta ”kristityt” ovat saaneet nimensä. Tämä on selvä viittaus Kristukseen.

Kreikaksi ”Kristus” on Christos. Historiantutkija vakuuttaa, että ”Christus” ”teloitettiin prokuraattori Pontius Pilatuksen kädestä Tiberiuksen valtakaudella.”

Tämän huomioon ottaen, miten tietyt ateistit, joilla on vielä rippeen verran omatuntoa jäljellä, voivat edelleen väittää, että muinaiset historioitsijat eivät koskaan maininneet Kristusta?

Eräs tällainen kirjoittaja väittää, että ”nykyhistoriantutkijat eivät maininneet mitään viittauksia Jeesukseen”. Hän sisällyttää tähän jopa Tacituksen (Matthews, A10).

Toinen skeptikko luokittelee Tacituksen todistuksen ”epäilyttäväksi” ja esittää, että historioitsija vain raportoi siitä, mihin kristityt uskoivat, eikä siitä, mitä hän piti todellisena historiana (Hayes, 147).

Tällaiset kirjoittajat ovat menettäneet kirjallisesta uskottavuudestaan kaiken.

Kristityt, jotka eivät olleet lojaaleja

Tacitus sanoo, että Neron vaino johti joidenkin kristittyjen pidättämiseen, jotka puolestaan todistivat veljiään vastaan niin, että ”valtava joukko tuomittiin” ja surmattiin.

On mielenkiintoista, että Roomassa oli kirkon jäseniä, jotka olivat valmiita luovuttamaan omia veljiään viranomaisille vainoa varten.

Tämä ei voi olla muistuttamatta meitä tilanteesta, jonka Paavali kohtasi ollessaan kaupungissa. Kun apostoli kirjoitti filippiläisille, hän paljasti, että jotkut veljet Roomassa olivat kateellisia hänen työstään evankeliumin hyväksi.

Paavali syytti heitä siitä, että he ”saarnasivat Kristusta jopa kateudesta ja riidasta” toivoen voivansa ”herättää hänelle ahdinkoa” hänen kahleissaan (1:15-17). He hieroisivat suolaa apostolin haavoihin! (vrt. Mt 24:10).

Ei ole vaikea kuvitella, että jotkut heistä olivat juuri niitä, jotka ”muuttuivat valtion todistusaineistoksi” Neron raa’an hyökkäyksen alla.

Pyhien vainoaminen

Tacitus kuvaa myös kidutusta, jota kristityt joutuivat kokemaan – heitä heitettiin villien koirien eteen, jotta heidät revittäisiin riekaleiksi, heidät poltettiin elävältä, jotta he voisivat toimia soihtuina yöllä.

Millaista tuskaa! Mikä usko!!

Kriittinen kysymys on tämä:

Se voi johtua vain siitä, että heillä oli vahvat todisteet siitä, että kristinusko oli aito – että Jeesus Nasaretilainen, sen perustaja, oli noussut kuolleista ja että hän tarjosi iankaikkisen elämän toivon niille, jotka kestivät uskossa.

Historian traaginen alaviite on se, että Roomasta tuli aikanaan räikeän uskosta luopumisen keskipiste. Voimmeko oppia tästä mitään?