Langston Hughes (1902-1967) oli Amerikan ensimmäinen musta kirjailija, joka ansaitsi elantonsa kirjoittamalla. Hän syntyi Joplinissa, Missourin osavaltiossa, ja hänellä oli vanhempiensa eron jälkeen vaeltava lapsuus, jonka aikana hän vietti aikaa Yhdysvaltain keskilännessä ja Meksikossa. Hän opiskeli Columbian yliopistossa vuosina 1921-1922, mutta jätti sen pettyneenä valkoisten ikätovereidensa viileyteen. Hughesin kokemusta rotuun perustuvasta syrjäytymisestä pahensi hänen seksuaalinen suuntautumisensa, joka erotti hänet kaksinkertaisesti valkoisen yhteiskunnan ”normista”. Hänen homoseksuaalisuutensa pysyi salassa koko hänen elämänsä ajan, ja hän viittasi siihen kirjoituksissaan vain koodattuina viittauksina, kuten yksi hänen kirjallisista sankareistaan, Walt Whitman. Hän tunsi kuitenkin pystyvänsä puhumaan rotusortoa vastaan, jota hän näki ympärillään ja oli kokenut omakohtaisesti, ja hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin Crisis-lehdessä, jota hoiti National Association for the Advancement of Coloured People. Yliopistosta lähdettyään Hughes matkusti ensin rahtialuksella Afrikkaan – jossa alkuperäiskansojen poliittisen ja taloudellisen vapauden puute häiritsi häntä – ja sitten laajalti Eurooppaan ennen kuin hän palasi Yhdysvaltoihin. Palattuaan hän julkaisi ensimmäisen kokoelmansa The Weary Blues, joka sai suuren suosion. Vuosina 1928-1930 hän asui New Yorkissa ja oli merkittävä jäsen ”Harlemin renessanssissa”, joka oli nimitys New Yorkin mustan yhteisön älyllisen ja kulttuurisen toiminnan kukoistukselle tuohon aikaan. Runojen lisäksi Hughesin tuottoisaan tuotantoon kuului näytelmiä, esseitä ja artikkeleita, joista osa ilmaisi hänen ihailunsa Neuvostoliittoa ja sosialistisia periaatteita kohtaan. Tämä johti siihen, että McCarthyn komitea tutki häntä 1950-luvun kommunisminvastaisen hysterian aikana, ja hänen maineensa palauttaminen kesti jonkin aikaa. Hallitus kuitenkin tunnusti 1960-luvulla hänen ansionsa kirjallisuuden hyväksi, ja hänestä tehtiin Yhdysvaltain ulkoministeriön kulttuurilähettiläs Eurooppaan ja Afrikkaan. Hughes kuoli vuonna 1967 New Yorkissa elettyään protestin vuosikymmenen ja nähtyään monet niistä uudistuksista, joiden puolesta hän oli taistellut.

Tällä äänitteellä on kaksi Hughesin tunnetuinta runoa. Yksi Hughesin runoudellisista innovaatioista oli nojautua mustien musiikkiperinteiden, kuten jazzin ja bluesin, rytmeihin, mutta runossa ”The Negro Speaks of Rivers” runon majesteettiset mielikuvat ja soinnilliset toistot tuovat mieleen neekerien spirituaalien perinnön. Hughes kirjoitti runon ollessaan vasta seitsemäntoista-vuotias matkustaessaan junalla Mississippin poikki. ”The Negro Speaks of Rivers” on kaunis osoitus mustan kansan historian voimasta, jonka Hughes kuvittelee ulottuvan niinkin kauas kuin muinaiseen Egyptiin ja edelleen Afrikkaan ja sivilisaation kehtoon. Runon lopussa Hughes palaa Amerikkaan optimistisen alkemian hetkellä, kun hän näkee Mississippin ”mutaisen rinnan” ”muuttuvan kultaiseksi auringonlaskussa.”

”I, Too”, joka on kirjoitettu juuri ennen kuin Hughes palasi Euroopasta Yhdysvaltoihin ja sen jälkeen, kun häneltä oli evätty pääsy laivaan ihonvärinsä vuoksi, on nykyaikaisen tuntuinen vastakohtana ”Neekeri puhuu joista” -runon myyttiselle ulottuvuudelle. Se on kuitenkin yhtä voimakas ilmaisu yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Minän rauhallisissa ja selkeissä lausunnoissa on pysäyttämätöntä voimaa, kuten runon kaavailemassa edistyksessä. Hughesin arvokkaat johdannot näihin runoihin ja hänen kaunis puheäänensä tekevät niistä entistäkin koskettavampia.