Warner Bros:n leikkausosasto antoi tuottaja-ohjaaja Don Siegelille tarvittavat välineet, jotta hän pystyi välittämään hänelle ominaisen säästeliään ja toimintapainotteisen tyylin, jonka ansiosta sellaiset elokuvat kuin ”Mellakka selliosasto 11:ssä” (1954), ”Ruumiinryöstäjä (1955), ”Tappajat” (1964), ”Likainen Harry” (1971) ja ”Charley Varrick” (1973) olivat rikos- ja trilleri- ja trillerilajeissa niin merkittäviä. Vaikka Siegel kieltäytyi mistään erityisestä tyylistä, hänen elokuvilleen oli ominaista reipas tempo, tinkimätön väkivalta ja sankarit, jotka usein seurasivat samaa moraalista polkua kuin roistonsa. Siegelin vahvimmat elokuvat syntyivät yhteistyössä ”Harry”-tähti Clint Eastwoodin kanssa, jonka omaa tunnettuutta edisti yhteistyö ohjaajan kanssa muun muassa elokuvissa ”Coogan’s Bluff” (1968) ja ”Escape from Alcatraz” (1979). Oli kiistatonta, että Siegelin neljän vuosikymmenen ura tuotti Hollywoodin nautittavimpia ja kypsimpiä rikosdraamoja.

Syntynyt Chicagossa, IL:ssä 26.10.1912, Don Siegel tuli muusikkoperheestä, johon kuului viulisti-isä. Nuorena Siegel kouluttautui aluksi näyttelijäksi. Valmistuttuaan Jesus Collegesta Cambridgessa, Englannissa, hän alkoi työskennellä Warner Bros. elokuvakirjastossa vuonna 1934. Siegel nousi nopeasti apulaisleikkaajaksi ja myöhemmin inserttiosaston apulaispäälliköksi ennen kuin hän otti haltuunsa studion montaasiosaston. Siellä hän laati joitakin vaikuttavimmista elokuvamontaaseista, kuten Casablancan (1942), Now, Voyagerin (1942) ja Action in the North Atlanticin (1943) avausjaksot. Siellä saatu kokemus johti työskentelyyn toisena yksikkönä ja apulaisohjaajana muun muassa elokuvissa ”Sergeant York” (1941) ja ”To Have and Have Not” (1943). Molemmat kokemukset osoittautuivat korvaamattomiksi hänen myöhemmälle uralleen ohjaajana; montaasityöt opettivat hänet suunnittelemaan otokset huolellisesti, mikä puolestaan antoi hänelle paremman kontrollin valmiiseen tuotteeseen rajoittamalla tuottajien käytettävissä olevan kuvamateriaalin määrää hänen elokuviensa uudelleenkäsittelyä varten. Rajoitettu aika, budjetti ja esiintyjien käyttömahdollisuudet, joita second unit -ohjaajilla oli käytössään, opettivat Siegelille nopean ja tarkan työskentelyn merkityksen, jotka molemmat olivat hänen myöhemmän ohjaustyylinsä tunnusmerkkejä.

Feature-elokuvat olivat Siegelin perimmäinen tavoite, mutta Warnerin pomo Jack Warner kieltäytyi päästämästä häntä sopimuksestaan peläten, että he menettäisivät hänen omaleimaisen montaasinsa. Warner suostui lopulta antamaan Siegelin ohjata pari lyhytelokuvaa; ensimmäinen, ”Star in the Night” (1945), oli moderni lännenelokuva, joka esitti 1900-luvun näkemyksen raamatullisesta joulutarinasta, kun taas ”Hitler Lives” (1946) yhdisti sodanaikaista kuvamateriaalia natsijohtajista dramatisoituihin kohtauksiin korostaakseen sanomaansa, joka koski varovaisuutta sodanjälkeistä Saksaa ja natsi-sympatisoijia Yhdysvalloissa. Vaikka Siegel ei ollut mukana jälkimmäisessä projektissa, molemmat elokuvat voittivat parhaan live action -lyhytelokuvan Oscar-palkinnon. ”Hitler” oli myös Siegelin poliittista kantaa koskevan keskustelun siemen: jotkut pitivät sitä vahvasti konservatiivisena elokuvana, kun taas toiset pitivät sen sanomaa kiihkeästi totalitarismin vastaisena. Teemoistaan riippumatta molemmat elokuvat osoittivat, että Siegel oli valmis tarttumaan elokuviin, ja vuonna 1946 hän lopetti 14 vuotta kestäneen suhteensa Warner Bros:n kanssa ja ryhtyi freelance-ohjaajaksi eri studioille.

Siegelin ensimmäinen ohjaustyö oli ”The Verdict” (1946), outo mysteeri, jossa näyttelivät tarunomainen valkokangasparivaljakko Peter Lorre ja Sydney Greenstreet. Pian sen jälkeen hän alkoi kehittää omaa tyyliään useilla draamoilla ja trillereillä, joista merkittävin oli ”Night Unto Night” (1949), epätavallinen elokuva epilepsiaan sairastuneen miehen (Ronald Reagan) ja itsemurhaa avioeronsa jälkeen harkitsevan naisen (Siegelin vaimo, näyttelijä Vivica Lindfors) välisestä romanssista. Vaikka Siegel kiistää oman tyylinsä, toistuvia teemoja ja elementtejä alkaa esiintyä hänen töissään 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa. Elokuvat kuten ”The Big Steal” (1949), ”Riot in Cell Block 11” (1954) ja ”Private Hell 36” (1954) olivat vauhdikkaita ja väkivaltaisia elokuvia, joissa levoton kameratyö seurasi hahmoja sen sijaan, että olisi sanellut niiden liikkeitä. Tällainen lähestymistapa antoi realistisen vaikutelman, joka lisäsi hänen elokuvilleen ominaista draamaa ja toimintaa.

Siegelin leikkaustaustausta toi myös energiaa hänen toimintakohtauksiinsa; nyrkkitappelut, takaa-ajot ja ampumavälikohtaukset esitettiin lyhyinä mutta intensiivisinä jännityksen ja vapautumisen räjähdyksinä. Siegelin sankarit heijastivat myös hänen säästeliästä, mitäänsanomatonta lähestymistapaansa; Robert Mitchumin esittämä armeijan luutnantti elokuvassa ”Iso varkaus” ja Neville Brandin esittämä vanki elokuvassa ”Sellilohko 11” (1954) olivat kovia, määrätietoisia miehiä, joiden ainoa elämäntehtävä oli seistä omien henkilökohtaisten kunniakoodiensa takana. He välttelivät tavanomaisia yhteiskunnallisia sääntöjä, toimivat omien sääntöjensä mukaan ja rikkoivat usein elokuvan perinteisiä periaatteita tavoitellessaan toiveitaan, olivatpa ne sitten taloudellisia, henkilökohtaisia tai muita. Usein hänen sankareitaan ja roistojaan erotti hyvin vähän. Tällainen lähestymistapa teki Siegelin rakkaaksi noir-faneille sekä amerikkalaisen elokuvan vakavasti otettaville opiskelijoille, kuten Francois Truffaut’lle, joka oli elokuvan häpeilemätön ihailija. Siegel puolestaan kuvaili itseään ”huoraksi”, joka työskenteli vain voiton vuoksi, ja tosiaankin jokaista 1950-luvulla ja sen jälkeen tehtyä suurta työtä vastaan tuli vähäpätöisiä ja unohdettavia töitä, kuten ”Hound-Dog Man” (1959), Elvis Presleystä tehty kevytmielinen fiktiivinen elämäkertaelokuva, jonka pääroolissa oli Fabian, ja lukemattomia tv-jaksoja, kuten ”The Doctor” (NBC, 1952-53) ja kaksi heikointa tarinaa sarjassa ”The Twilight Zone” (CBS, 1959-1964).

Siegelin uran ailahtelevasta luonteesta huolimatta hän teki 50-luvun lopulla ja 1960-luvulla joitakin poikkeuksellisia elokuvia, joista tuli niin rikosten ja trillereiden harrastajien kuin tutkijoidenkin suosikkeja. ”Crime in the Streets” (1956) oli synkkä urbaani draama, jossa James Whitmore näytteli sosiaalityöntekijää, joka yrittää käännyttää katupunkkarit John Cassavetesin ja Sal Mineon pois rikollisesta elämästä, kun taas ”The Lineup” (1958) tarjosi hahmonäyttelijä Eli Wallachille harvinaisen pääroolin psykopaattisena gangsterina, joka jäljitti ja tappoi turisteja, joista oli tullut huumeiden huumeidenkuljettajia. Hän oli taitava myös sotaelokuvissa, kuten Steve McQueenin elokuvassa ”Hell is For Heroes” (1962) ja lännenelokuvissa, kuten ”Flaming Star” (1960), jossa Elvis Presley sai yhden parhaista valkokangasrooleistaan puoliksi alkuperäisamerikkalaisena, joka joutui valkoisen adoptioperheensä ja sotivien heimojen väliin. Siegel teki myös yhden 1900-luvun parhaista tieteiselokuvista, ”Invasion of the Body Snatchers” (1956), jossa kuvattiin kalifornialaisen pikkukaupungin valtaamista avaruusolentojen toimesta, joilla on kyky kopioida ihmisiä jättiläismäisten kasvien kaltaisten kapseleiden avulla. Elokuvasta käytiin paljon keskustelua sen kuulumisesta tai vastustamisesta tuon ajan kommunisminvastaiseen noitavainoon, ja molemmat osapuolet vannoivat Siegelin olevan uskollinen omalle puolelleen. Siegel puolestaan kommentoi myöhemmin, että kotelot edustivat Hollywood-studioiden pääkonttoria. Vuonna 1959 hän debytoi tuottaja-ohjaajana elokuvassa ”Edge of Eternity” (1959) ja ohjasi vielä yhdeksän elokuvaa pitkän uransa aikana.

Vaikka ”The Killers” (1964), hurja gangsterielokuva, jossa Lee Marvin näyttelee moraalitonta tappajaa ja Ronald Reagan viimeisessä valkokangasroolissaan julmaa mafiapomoa, Siegel työskenteli televisiossa suurimman osan 1960-luvun puolivälistä, ennen kuin hän palasi elokuvien pariin elokuvalla ”Madigan” (1968), alakuloisella poliisidraamalla newyorkilaisesta rikosetsivän etsivästä (Richard Widmark), joka on jäljillä murhaajassa, joka on paennut häneltä rutiininomaisen ryöstön aikana. Elokuva oli erityisen vaikea ohjaajalle, joka joutui usein ristiriitaan tuottaja Frank Rosenbergin kanssa. Hänen seuraava elokuvansa ”Coogan’s Bluff” (1968) merkitsi kuitenkin uran elpymisen alkua sekä pitkää henkilökohtaista ja ammatillista yhteistyötä sen tähden Clint Eastwoodin kanssa. Tuohon aikaan Eastwood ratsasti Sergio Leonen kanssa tekemiensä italialaisten lännenelokuvien suosion aallonharjalla ja oli palannut Yhdysvaltoihin etsimään laadukkaita projekteja. Hän oli Siegelin aiempien töiden fani ja pyysi vanhempaa miestä ohjaamaan Bluff-elokuvan, rikosdraaman, jossa on lännen sävyjä ja joka kertoo arizonalaisesta sheriffistä (Eastwood), joka jahtaa psykoottista rikollista (Don Stroud) New Yorkin läpi.

Uusi näyttelijä/ohjaajatiimi seurasi pian ensimmäistä hittiään elokuvalla ”Two Mules for Sister Sara” (1970), lännenelokuvalla, jossa Shirley MacLaine näyttelee nunnaksi tekeytyvää prostituoitua ja Eastwood kulkuria, joka auttaa häntä meksikolaisia sotilaita vastaan, ja ”The Beguiled” (1971), goottilainen aikakausiteos haavoittuneesta unionisotilaasta (Eastwood), jonka naispuolisen sisäoppilaitoksen opettaja ja oppilaat pelastivat ja joka sai raa’an rangaistuksen yritettyään vietellä heidät. Elokuvaa leimasivat negatiiviset reaktiot Eastwoodin heikkoon hahmoon ja käsitys naisvihamielisyydestä, ajatusta vahvisti osaltaan Siegelin kommentti elokuvan kuvauksesta naisten ”perushalusta kastroida miehiä”. Sen aiheuttama kiista ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna kritiikin myrskyyn, joka seurasi heidän seuraavaa yhteistyötään, Dirty Harrya (1971).

Väkivaltainen rikostrilleri liipaisuhaluisesta San Franciscon etsivästä (Eastwood), jonka tutkintamenetelmät eivät eronneet hänen jahtaamastaan sadistisesta tarkka-ampujasta (Andrew Robinson), ”Harrysta” tuli Eastwoodille ikoninen rooli ja yksi Siegelin uran suurimmista hiteistä, mutta elokuvaa haukuttiin oikeistolaisena mielikuvituksena, joka ylistää poliisien raakalaismaisuutta ja fasistisia reaktioita väkivaltaan. Siegel otti etäisyyttä keskusteluun, joka itse asiassa aiheutti mielenosoituksia näytöksissä, vaikka useat kriitikot näkivät elokuvan viittaavan katsojien omiin väkivaltaisuuksiin ja polvitaipumuksiin raakalaismaisten tekojen yhteydessä. Harry Callahan palasi vielä useisiin elokuvaseikkailuihin, mutta Siegel ei ohjannut niistä yhtäkään. Hänellä oli kuitenkin vahva vaikutus Eastwoodin ohjaajanuraan, jonka oma tiivis elokuvatyyli ja keskittyminen hahmojensa moraaliseen monitulkintaisuuteen heijastivat Siegelin maailmankuvaa.

Siegelin tuotanto hidastui ”Harryn” jälkeisinä vuosina. Hän oli ollut elokuva-alalla yli neljä vuosikymmentä ja nauttinut urasta, jota useimmat ohjaajat kadehtisivat. Hän ohjasi ja tuotti 1970-luvulla kourallisen elokuvia, joista useimmat tuottivat voittoa ja nauttivat kunnioitettavista lipputuloista. Kulttisuosikki ”Charley Varrick” (1973), jonka pääosassa Walter Matthau näytteli ovelaa pankkiryöstäjää, joka joutuu tekemisiin mafiosojen kanssa, sisälsi yhden elokuvahistorian ainutlaatuisimmista takaa-ajokohtauksista, jossa Matthau lentokoneessa jahtasi armotonta tappajaa Joe Don Bakeria autolla. ”The Shootist (1976) oli tunteeton lännenelokuva ikääntyvästä pyssymiehestä (John Wayne viimeisessä roolissaan), jonka eläkkeelle jäämistä haastaa häijy rikollinen (Richard Boone). Pako Alcatrazin vankilasta (1979) oli jännittävä vankilaleffa, joka kertoi vanki Frank Morrisin (Eastwood) tosielämässä tapahtuneesta pakomatkasta huipputurvallisesta vankilasta. Vaikka elokuva oli menestys, se päätti Eastwoodin ja Siegelin pitkän suhteen, kun jälkimmäinen otti elokuvan tuotannon haltuunsa tähdeltään.

Ohjaajauransa lisäksi Siegel näytteli pienissä rooleissa useissa elokuvissa. Hän teki cameoja monissa omissa projekteissaan, kuten hissimatkustajana elokuvassa ”Coogan’s Bluff” ja jalankulkijana elokuvassa ”Dirty Harry”. Eastwood antoi hänelle pienen roolin baarimikkona elokuvassa ”Play Misty for Me” (1971), ja Philip Kaufman otti hänet mukaan elokuvan ”Invasion of the Body Snatchers” (1978) uusintaversioon taksinkuljettajana, joka törmäsi Kevin McCarthyyn, Siegelin version tähteen. Siegel ohjasi vielä kaksi elokuvaa, ”Rough Cut” (1980) ja ”Jinxed!”. (1982) ennen kuin jäi eläkkeelle 1980-luvulla. Edellinen oli pieni hitti Burt Reynoldsille jalokivivarkaana, kun taas jälkimmäinen oli katastrofaalinen komedia Bette Midlerille, joka näytteli Vegasin loungelaulajaa, joka rakastui epäonniseen korttikauppiaaseen (Ken Wahl). Molemmat tähdet vihasivat toisiaan kuvausten aikana, ja Midler joutui yhteen myös Siegelin kanssa, joka sai sydänkohtauksen tuotannon aikana. Elokuvan ainoa positiivinen huomio oli sen antama lyhyt elpyminen Sam Peckinpahille, jonka Siegel palkkasi elokuvan toisen yksikön ohjaajaksi ja joka sen seurauksena sai viimeisen ohjausvuoronsa ”The Osterman Weekendin” (1983) ohjaajana ennen kuolemaansa. Siegel kuoli 20. huhtikuuta 1991 syöpään Nipomossa, Kaliforniassa. Hänen tuotantoaan arvioitiin useaan otteeseen uudelleen hänen kuolemaansa seuranneina vuosina, ja hänen oma omaelämäkertansa A Siegel Film, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1993, oli viimeinen sana monista hänen projekteistaan. Vuonna 1992 Eastwood omisti Oscar-palkitun lännenelokuvansa Unforgiven kahdelle miehelle, joiden työllä oli suurin vaikutus hänen uraansa: Sergio Leonelle ja Don Siegelille.