We Need More Role Models, Robust Relationships & Raptures

Viime aikoina olen lukenut useita toisiinsa liittymättömiä uutisraportteja ja kirja-arvosteluja, jotka korostavat jotakin, joka on kiihtyvästi lisääntynyt viime vuosina psykologian, lääketiede-, alkoholismi-, huumeidenkäytön- ja syömishäiriöissä: Keski-ikäiset naiset kärsivät ja jopa kuolevat ennätysmäärin. Riippumatta siitä, mistä puhutaan – onnellisuusluvuista, huumeiden yliannostusten vuoksi päivystyspoliklinikoille pääsystä, alkoholi- ja syömishäiriöiden hoitotilastoista tai jopa itsemurhista – 35-60-vuotiaat naiset johtavat mielenterveys- ja riippuvuusongelmien määrää. Miksi?

Monet riippuvuus- ja terveysalan asiantuntijat ovat punninneet ajatuksiaan, mutta ennen kuin menemme liian pitkälle, tässä muutamia huolestuttavia tosiasioita:

• International Journal of Eating Disorders -lehdessä vuonna 2012 julkaistussa kyselytutkimuksessa, johon osallistui 1 800 50-vuotiasta ja sitä vanhempaa naista eri puolilta Yhdysvaltoja, todettiin, että 8 prosenttia raportoi puhdistautumisesta (purging) ja 4 prosenttia (binge eating). Myös keski-ikäisiä naisia virtaa syömishäiriöiden hoitokeskuksiin ennätysmäärin – joissakin keskuksissa kasvua on 42 prosenttia aiempiin vuosiin verrattuna.
• Tautien valvonta- ja ehkäisykeskukset (CDC) raportoivat toukokuussa, että naisten itsemurhien määrä nousi yli 31 prosenttia 6,2:sta 100 000:ta kohti vuonna 1999 8,1:een vuonna 2010, ja määrät nousivat iän mukaan. Suurin nousu havaittiin 60-64-vuotiaiden naisten keskuudessa – lähes 60 prosentin nousu 4,4:stä itsemurhasta 100 000:ta kohti 7,0:aan itsemurhaan 100 000:ta kohti kyseisenä ajanjaksona.
• Keski-ikäiset naiset kuolevat hälyttävällä vauhdilla opioidien ja reseptilääkkeiden väärinkäyttöön, ja CDC:n mukaan kyse on tämän ikäryhmän keskuudessa ”epidemiasta”. Opioidien ja kipulääkkeiden käyttöön liittyvät kuolemantapaukset ovat lisääntyneet 415 prosenttia naisten keskuudessa vuosina 1999-2010. Reseptillä myytävien opioidien väärinkäyttöön liittyvät päivystyskäynnit ”yli kaksinkertaistuivat” naisten keskuudessa vuosien 2004 ja 2010 välillä, tutkimus osoitti.

• 

  Tuore CDC:n tutkimus humalajuomisesta – neljästä tai useammasta juomasta juomasta naisilla tai viidestä tai useammasta juomasta miehillä kahden tunnin sisällä – paljasti yllättävän tilaston. Vaikka suurin osa, 24 prosenttia, humalahakuisesti juovista naisista on opiskeluikäisiä, 10 prosenttia 45-64-vuotiaista naisista kertoi juovansa humalahakuisesti – samoin 3 prosenttia yli 65-vuotiaista naisista. Vuosien 1992 ja 2007 välillä 45-54-vuotiaiden hoito-ohjelmiin hakeutuvien naisten osuus kasvoi 9 prosentista 27 prosenttiin.

• Betsey Stevensonin ja Justin Wolfersin kirjoittama ”The Paradox of Declining Female Happiness” (Naisten onnellisuuden vähenemisen paradoksi) kertoi muutama vuosi sitten, että ensimmäistä kertaa historiassa miehet olivat onnellisempia kuin naiset keski-iässä, ja se tukeutui muihin tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naiset liukuvat onnellisuuden korkeimmasta tasostaan parikymppisinä alimmilleen nelikymppisinä ja nousevat vähitellen ylöspäin sen jälkeen – tämä on niin sanottua U-ikäisen käyrän tutkimustulosta.

Miksi me olemme niin onnettomia? Epäterveellisiä? Masentuneita? Ja mikä tärkeintä, mitä voimme tehdä asialle?

Minulla ei ole varmoja vastauksia, mutta minulla on omia havaintojani, kokemuksiani ja joitakin tutkimustuloksia jaettavana, jotka saattavat valottaa sitä, miksi yritämme ehkä turruttaa, muuttaa ja hukuttaa koetut kurjuutemme, ja mitä me kaikki voimme tehdä toisin – erityisesti mitä me naiset voimme tehdä toisten naisten hyväksi – jos aiomme muuttaa tätä pelottavaa suuntausta ja mennä toiseen suuntaan.

Suositukseni jakautuvat useisiin laajoihin kategorioihin: Lyhyesti sanottuna luulen, että tarvitsemme enemmän roolimalleja, vankkoja ihmissuhteita ja hurmoksellisia aktiviteetteja säännöllisesti. En halua kuulostaa kevytmieliseltä tai banaaliselta näin vakavista asioista, mutta samalla seuraavat ajatukset on tarkoitettu vain aloittamaan vuoropuhelu, joka voisi leikata monia eri huolenaiheita.

Roolimallit: Nykyiset keski-ikäiset naiset tulivat täysi-ikäisiksi aikana, jolloin monilla meistä ei ollut kokopäivätyössä olevia työssäkäyviä äitejä roolimalleina, mutta valintamahdollisuutemme sen suhteen, mitä voisimme tehdä, olivat laajentuneet niin dramaattisesti, että oli suorastaan pyhäinhäväistystä olla hyödyntämättä niitä. Tämän seurauksena sain kotona ristiriitaisia viestejä siitä, miksi oma äitini uhrasi toimittajanuransa saadakseen ja kasvattaakseen lapsia, appivanhempani arvostelivat avoimesti päätöstäni tehdä töitä, ja sitten vertaisryhmä, joka oli korkeasti koulutettu ja päättänyt käyttää koulutustaan hyvään ammatilliseen käyttöön mutta joka oli epätietoinen siitä, miten saada kaikki toimimaan yhdessä samaan aikaan. Toisinaan tuntui siltä, että minun oli valittava joko kokopäivätyö ja niukasti aikaa äidille tai sitten täysin päinvastainen vaihtoehto, eikä kumpikaan miellyttänyt minua.

Meidän on paitsi peräännyttävä ja lakattava tuomitsemasta itseämme ja toistemme päätöksiä siitä, miten ”saada kaikki”, koska me kaikki teemme parhaamme niillä mahdollisuuksilla, joita meillä on, ja niillä vanhemmilla, joita olemme saaneet, myös löydettävä roolimalleja, jotka voivat opastaa meitä siihen elämään, jota haluamme. Kuten hiljattain ilmestyneessä New York Timesin artikkelissa todettiin, kaikki naiset eivät halua Sheryl Sandburgin ”Lean In” -kirjassaan kuvaamaa yritysmenestystä; he haluavat menestystä, jossa yhdistyvät heille tärkeät henkilökohtaiset ja ammatilliset osatekijät, eivätkä pelkkiä luumutehtäviä ja matkustelua, jotka johtavat C-suite-asemiin.

Oma ratkaisuni henkilökohtaiseen/ammatilliseen dilemmaani tuli lopulta löytämällä erilaisia roolimalleja aina kummitädistäni – joka kasvatti lapsia jonglööraamalla vaativan ja korkean profiilin journalistisen uran kanssa – omaan valmentajaani, joka ohjasi minut palkitsevaan elämään valmentamisen, opettamisen, puhumisen ja kirjoittamisen parissa uhraamatta äitiyden roolejani, jotka heijastivat paljolti sitä, mitä hänkin oli tehnyt eronneena kahden lapsen äitinä.

Kathy Korman Frey, ”The Hot Mommas Projectin” perustaja, joka on palkittu naisten johtajuuden tutkimusyritys, joka sijaitsee George Washingtonin yliopiston kauppakorkeakoulussa, Center for Entrepreneurial Excellence -yksikössä, on koonnut suurimman arkiston tapauksista

historioita menestyneistä naisista George Washingtonin yliopiston kauppakorkeakoulussa. Freyn tutkimuksissa on havaittu, että naisten itseluottamus räjähtää, kun he tuntevat tarinoita siitä, miten muut naiset ovat voittaneet ongelmia ja menestyneet – sekä henkilökohtaisesti että ammatillisesti. Itse asiassa uudessa tutkimuksessa on havaittu, että pelkkä seinällä roikkuva kuva naispuolisesta poliittisesta roolimallista sai naiset pitämään huomattavasti pidempiä johtajuuspuheita kuin naiset, joilla ei ollut tällaista primeä puhuessaan!

(Täydellinen paljastus: voitin juuri ”Mentorointipalkinnon” Hot Mommas 2011-2013 -kilpailussa, ja omassa tapaushistoriassani puhutaan siitä, miten voitin syömishäiriöni ja muut vaikeudet tukeutumalla roolimalleihin, jotka antoivat minulle toivoa, ja että halusin välittää saman toivon eteenpäin uusimmalla kirjallani, joka kertoo siitä, miten saavutin useiden vuosikymmenien katkeamattoman toipumisen: ”Positively Caroline.”)

Kestävät suhteet: Yli neljän vuoden ajan olen tavannut kuukausittain erityisesti valitun naisryhmän kanssa mastermind-ryhmässä, jota kutsumme nimellä ”More Than a Book Club” (Enemmän kuin kirjakerho), koska haluamme kokoontua yhteen tukeaksemme toisiamme omien tavoitteidemme tavoittelussa, mutta emme halua kirjan tekosyytä sen toteuttamiseen. (On mielenkiintoista huomata, että edellä mainitussa ”New York Timesin” artikkelissa aivoriihi siitä, miten hallita oman elämän kilpailevia vaatimuksia, tapahtuu kuukausittaisessa ”kirjakerhossa”, jossa kirjaan vilkaistaan pintapuolisesti, kun taas henkilökohtainen hurraaminen vie suurimman osan illasta). En osaa laskea, kuinka monta läpimurtoa olen oivaltanut näiden tapaamisten tuloksena, ja kollegani ovat sanoneet samaa monta kertaa.

Sovelletun positiivisen psykologian alani tutkimuksissa on havaittu, että naiset, joilla ei ole vähintään kolmea palkitsevaa ja vastavuoroista suhdetta toisiin naisiin, itse asiassa vahingoittavat itseään. UCLA:n uraauurtavassa ”Tend and Befriend” -tutkimuksessa havaittiin, että naiset erittävät oksitosiinia – sitoutumishormonia – kun he välittävät toisistaan ja kokoontuvat yhteen saadakseen keskinäistä tukea. Uudemmissa tutkimuksissa on havaittu, että naiset hyötyvät enemmän, jos he menevät syvälle muutamien valittujen ystävien kanssa sen sijaan, että he menevät laajalle suuren joukon kanssa.

Joskin jotkut naiset ovat loistavia löytämään ja vaalimaan oikeita ystävyyssuhteita, jotka voivat auttaa pehmentämään ja kantamaan meidät vaikeiden aikojen yli, useimpia meistä ympäröivät ”ystävystyneet ystävät”, jotka eivät ajattele parastamme ja joiden sanat ja läsnäolo voivat vahingoittaa terveyttämme ja onneamme. Eräässä tutkimuksessa 84 % naisista myönsi, että heillä on frenemiehet, ja että he kestivät heitä, koska eivät halunneet, että heitä pidettäisiin ”ei-kiltteinä.”

Ei frenemiehet ainoastaan ole haitaksi terveydellemme ja onnellisuudellemme, vaan me naiset emme tee sitä

helpompi toistensa menestyminen toimistossa. ”Wall Street Journal” julkaisi keväällä provosoivan artikkelin ”mehiläiskuningattaresta” toimistolla ja siitä, kuinka monet naiset kokevat itsensä uhatuksi – mikä saattaa osittain johtua biologisista voimista – heidän takanaan tulevista nuoremmista ja mahdollisesti lahjakkaammista naisista. Yksi mielenkiintoinen tilasto: American Management Associationin vuonna 2011 tekemässä kyselytutkimuksessa, johon osallistui 1000 työssäkäyvää naista, todettiin, että 95 prosenttia heistä uskoi, että toinen nainen oli jossain vaiheessa uraansa heikentänyt heidän asemaansa. Sen lisäksi naiset, joilla on naispuolinen pomo, raportoivat enemmän fyysisiä ja psyykkisiä stressioireita kuin ne, joilla on miespuolinen pomo.

Oletaanpa rehellisiä tämän viimeisen seikan suhteen: ilkeät tytöt eivät koskaan tule täysin poistumaan elämästämme, iästä riippumatta. Luulin aikoinaan, että yläaste ja jopa lukio oli tämäntyyppisen kiusaamisen loppu. Yllätyksekseni olen kokenut sitä aikuisena vanhempainyhdistyksissä, oppilaitoksissa ja jopa urheilujoukkueissa. Meitä aliarvioivat myös ihmiset, jotka eivät sinänsä ole ”ilkeitä tyttöjä”, joten on oltava koko ajan varovainen ja samalla mietittävä, miten rakentaa oikea verkosto – eikä välttämättä olla ”kiltti” sen suhteen, kenen ei pitäisi päästä mukaan.

Raportit Uskon, että naiset kamppailevat ongelmiensa parissa myös siksi, etteivät he ole saaneet tarpeeksi omia ”tempauksia”. Kun olemme intohimoisia omia tavoitteitamme kohtaan, pääsemme todennäköisemmin ”flow’n” tilaan, ja lisäksi saamme itsetuntoa, kun menemme mukavuusalueidemme ulkopuolelle saavuttaaksemme mestaruuden jossakin meille tärkeässä asiassa.

En osaa laskea, kuinka moni naispuolinen ystäväni ja asiakkaani on kertonut minulle, että he ovat ”hukanneet” itsensä rakentaessaan uraa, tukeutuessaan puolisoihin ja lapsiin omien tavoitteidensa tavoittelussa, huolehtiessaan yhteisöllisistä asioista ja ikääntyvistä vanhemmistaan, ja sitten ei ole enää jäänyt tarmoa itselleen omistaa. Useammin kuin kerran olen kysynyt asiakkaalta: ”Mitä teet huviksesi?” ja saanut vastaukseksi hämmentävää hiljaisuutta.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun naisilla on pulaa ajasta, he pudottavat liikunnan ja ystävyyssuhteet prioriteettilistan häntäpäähän – kaksi todistetusti onnellisuutta lisäävää tekijää, jotka voivat auttaa torjumaan tyhjyyttä ja tarkoituksen puutetta. Heillä on myös niin vähän aikaa päivän aikana – ajankäyttötutkimusten mukaan alle tunti päivässä – että vetovastuun saaminen omassa elämässä voi tuntua ylivoimaiselta ja toivottomalta.

Vaikka en ole lääkäri tai tutkija ja vaikka tässä luetelluilla ongelmilla on monia syvälle juurtuneita juuria, joihin ei voi puuttua helposti, toivon silti, että kohorttini keski-ikäisten

Naiset voivat löytää tuoreita tapoja juhlia elämää, ympäröidä itsensä toiveikkailla ja ennakoivilla ystävillä ja uskaltaa hakea tarvittaessa apua oppailta ja roolimalleilta”. Keski-ikäisten naisten ajateltiin aikoinaan kärsivän ”ongelmasta, jolla ei ole nimeä”, sanonnan keksi Betty Friedan teoksessaan The Feminine Mystique, mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin meillä on nyt nimet ongelmillemme – bulimia, masennus, alkoholismi jne. – mutta ongelmiin tarvitaan 2000-luvun ratkaisut, jos vielä pyöritämme rattaitamme, eivätkä ne voi tulla tarpeeksi nopeasti.”

*************************************************************************************

”Positively Caroline: How I Beat Bulimia for Good and Found Real Happiness” (Cogent 2013) on ensimmäinen kirja, joka on omistettu sille, miten saavuttaa ja ylläpitää pitkäaikaista toipumista bulimiasta koko avioliiton, raskauden, lasten kasvatuksen ja keski-ikäisen terveyden ja tunteiden muutosten ajan. Klikkaa tästä nähdäksesi taustakuvia, jotka havainnollistavat tarinaa, sekä syitä siihen, miksi tunsin itseni pakotetuksi kirjoittamaan tämän jatko-osan kirjalle ”Nimeni on Caroline” (My Name is Caroline, Doubleday 1988), joka oli ensimmäinen merkittävä omaelämäkerta bulimiasta toipumisesta.