Kautta historian ihmiskunta on himoinnut kullan verrattoman rikasta väriä. Kullan korkea arvo on kuitenkin perinteisesti rajoittanut kultaiset korut, astiat ja koristeet yhteiskunnan varakkaimpiin jäseniin. Muinaisina aikoina nerokkaat alkemistit kehittivät kuitenkin keinon, jolla tämä ongelma voitiin kiertää – kullan pinnoituksen. Kultaaminen, jota kutsutaan myös kultausmenetelmäksi, on prosessi, jossa kultaa liimataan joko mekaanisesti tai kemiallisesti toiseen aineeseen, yleensä halvempaan metalliin.
Yksi hyvin erikoinen kultausmenetelmä oli kuitenkin kaikkia muita huomattavasti parempi. Sitä kutsuttiin elohopeakultaukseksi, ja sillä saatiin aikaan kauneimpia kullattuja esineitä, joita ihminen tunsi. Nimensä mukaisesti elohopeakultauksessa puhdasta kultaa sekoitettiin nestemäisen elohopean kanssa tahnamaiseksi amalgaamiksi. Tämä kulta-elohopea-amalgaami siveltiin sitten hopea-, kupari-, messinki- tai pronssiesineen pinnalle.
Kun esine oli peitetty amalgaamilla, sitä kuumennettiin uunissa, kunnes elohopea höyrystyi. Koska elohopean kiehumispiste on niin alhainen (674 °F eli 357 °C), elohopea haihtuu pois lämmön vaikutuksesta, jolloin amalgaamin kulta jää vahvasti kiinni esineen pintaan. Viimeisenä vaiheena vastakullattu esine kiillotettiin tai kiillotettiin akaattityökalulla. Näin saatiin kirkas, erittäin puhdas kultainen pintakäsittely, joka oli sekä kaunis että kestävä.
Elohopeakultaus, joka tunnetaan myös nimellä palokultaus, on tunnettu jo antiikin ajoista lähtien. Muinaiset kreikkalaiset, roomalaiset, persialaiset ja kiinalaiset sivilisaatiot käyttivät elohopeakultausta laajasti koruissa, patsaissa ja muissa taide-esineissä. Oli kuitenkin olemassa vaihtoehtoinen muinainen kultausmenetelmä, jossa käytettiin lehtikultaa. Tässä menetelmässä lehtikulta-arkit kiinnitettiin huolellisesti puhtaaseen metallipintaan ja sitten kiillotettiin, jolloin lehtikulta liimautui pysyvästi alla olevaan metalliin. Lehtikultaus oli kuitenkin hyvin ohutta verrattuna elohopeakultaukseen, ja se oli myös muilta osin huonompi.
Elohopeakultauksella saatiin esimerkiksi hyvin tasainen ja yhtenäinen kultakerros koko esineeseen. Lisäksi tulenkultauksessa käytetty kuumennusprosessi itse asiassa diffundoi kultaa alla olevan metallin pintaan, mikä teki kultakerroksesta erityisen sitkeän ja pitkäkestoisen. Elohopeakultaus jätti paljon paksumman kultakerroksen kuin lehtikultaus. Haluttaessa palokultausprosessi voitiin toistaa useita kertoja, jolloin kullan paksuus kasvoi entisestään.
Näiden etujen ansiosta elohopeakultaus oli suosituin kultausmenetelmä yli 2000 vuoden ajan. Palokultausprosessia jalostettiin tasaisesti vuosisatojen kuluessa, kunnes siitä oli kehittynyt korkea taidemuoto Euroopassa Italian renessanssiin mennessä. Myöhemmin ranskalaisen aristokratian rakkaus yltäkylläiseen kultakoristeluun sekä ylellisen, barokkihenkisen Ludvig XIV -tyylin nousu nostivat Ranskan luonnollisesti johtoasemaan palokultauksen alalla.
Ranskalaiset rakastivat kultausta itse asiassa niin paljon, että he perivät englannin kieleen kaksi erilaista termiä sille: vermeil ja ormolu. Vermeil tarkoittaa kulloitusta kiinteän hopeaseospohjan päällä, kun taas ormolu on kupariseoksesta valmistetun esineen polttokultaus. Termi vermeil on vielä nykyäänkin yleisessä käytössä, yleensä koruista puhuttaessa.
Niin häikäisevää kuin elohopeakultaus olikin, sillä oli yksi merkittävä haittapuoli. Elohopea on myrkyllinen raskasmetalli, joka aiheuttaa pitkäaikaisen altistumisen jälkeen kauheita neurologisia oireita, joita seuraa kuolema. Itse asiassa viktoriaaninen sanonta ”hullu kuin hattutäti” viittasi nimenomaan elohopeamyrkytykseen. Tämä johtui siitä, että hatuntekijät altistuivat rutiininomaisesti elohopeanitraatille hattujen valmistusprosessissa aina 1800-luvun loppupuolelle saakka.
Hattutyöläiset kärsivät samanlaisesta ammatillisesta vaarasta, ja vain harvat heistä selvisivät hengissä paljon yli 40-vuotiaiksi. Vaikka huoneenlämpötilassa olevan nestemäisen elohopean aiheuttama myrkytys oli epätodennäköistä, tulipalokultausprosessi edellytti, että kultaan sekoitettua amalgaamia kuumennettiin, kunnes elohopea haihtui. Näin syntynyt elohopeahöyry oli helposti hengitettävissä, mikä johti kultaajien kroonisiin ja invalidisoiviin terveysongelmiin.
Lopulta keksittiin teknisesti edistyneempi kultausmenetelmä, jota kutsuttiin sähköpinnoitukseksi. Galvanoinnin käsitteen julkaisi ensimmäisen kerran italialainen tiedemies Luigi Brugnatelli vuonna 1805. Se ei kuitenkaan ollut kaupallisesti käyttökelpoinen, ennen kuin George ja Henry Elkington kehittivät parannetun prosessin Britanniassa vuonna 1840.
Tämä uusi galvanointimenetelmä oli paljon halvempi, helpompi ja turvallisempi kuin vanha elohopeakultausmenetelmä, vaikka tulokset olivatkin jonkin verran huonompia. Tämän seurauksena kullan galvanointi syrjäytti 1840-luvulta alkaen nopeasti ylivoimaisen polttokultausmenetelmän. Ranskan 2. keisarikunnan päättyessä vuonna 1870 perinteinen elohopeakultausmenetelmä oli käytännössä vanhentunut.
Hämmästyttävää kyllä, antiikkikeräilijöiden ja sijoittajien on edelleen mahdollista ostaa hienoja elohopeakullattuja antiikkiesineitä 1700-luvulta ja 1800-luvun alkupuolelta suhteellisen vaatimattomilla summilla. Jopa 1800-luvun puolivälissä, vuosien 1840 ja 1870 välisenä aikana valmistetuilla antiikkiesineillä on hyvät mahdollisuudet olla tulenkullattuja, varsinkin jos ne ovat ranskalaista alkuperää. Se, että nämä kimaltelevat taideteokset ovat niin vaivattomasti selvinneet vuosisatojen saatossa, on osoitus niiden valmistuksessa käytetystä huomattavasta käsityötaidosta ja lujuudesta.