Tänään, 27. toukokuuta 2020, John Barth täyttää 90 vuotta. Se, että mies on päässyt näin pitkälle, näin kiireisen viikatemieskauden aikana, saattaa itsessään olla uutisarvoista. Toisessa mielessä hän on kuitenkin jo aave. Hänen valoisat päivänsä ajoittuvat vuoteen 1960 ja The Sot-Weed Factoriin – hänen kolmanteen romaaniinsa viiden vuoden sisällä. Sot-Weed esitti siirtomaa-ajan Amerikan raakalaismaisena farssina ja antoi näin potkua tuon vuosikymmenen kulttuurisille hassutteluille. Vuonna 1968 Barthin kaunokirjallisuus muuttui lähes psykedeeliseksi hänen tarinakokoelmassaan Lost in the Funhouse. Nimikkoteos on täynnä äänenkäyttöön, typologiaan ja muuhun liittyviä temppuja, ja se on edelleen Barthin tunnetuin teos (joskin valitettavasti laajalti väärin luettu). Mutta tuskin kukaan huomasi hänen viimeisintä kaunokirjallisuuttaan, lyhyttä romaaniaan Every Third Thought vuonna 2011. Los Angeles Review of Books julkaisi pitkän ylistyskirjoituksen; muuten laiminlyönti oli sääntö.

Kuten on ollut jo monta kautta. Barthin aiemmat saavutukset ovat maan kaunokirjallisuuden vedenjakaja, merkkipaalu niin sanotussa postmodernismissa. Sittemmin hänen uransa on kuitenkin joutunut vääränlaisen konsensuksen uhriksi. Kun Barthista nykyään puhutaan ylipäätään, hänet vähätellään henkilönä, joka ampui pultistaan noin vuonna 1973. Tuona vuonna hän voitti National Book Award -palkinnon teoksestaan Chimera, mutta väitetään, että tämä kunnianosoitus oli enemmänkin elämäntyöstä. Vaikka kirjailija oli hädin tuskin ylittänyt 40 vuotta, hän oli menettänyt Po-mojonsa. Jos kysytään naysayereilta, jokainen sen jälkeinen kirja oli parhaimmillaan ylimielistä ylilyöntiä ja pahimmillaan… katso George Steinerin LETTERS, 1979, The New Yorker -lehdessä julkaisema kirvesmieskirjoitus.

80- ja 90-luvuilla useimmat kriittiset paikat liittyivät hyökkäykseen. Myönnettäköön, että yleistän. William Gass asetti Barthin samalle tasolle James Joycen kanssa Paris Review -haastattelussaan. Lettersilla oli varmasti ihailijoitaan, ja vuonna 1983 Frederick Karl teki romaanista keskeisen osan arvovaltaisessa katsauksessaan American Fictions. Vuonna 91 Barthin romaani The Last Voyage of Somebody the Sailor sai unelma-arvostelun Washington Postissa – peräti Angela Carterilta. Tätä kirjaa varten kustantaja järjesti kiertueen, ja Powell’sissa järjestetyssä luennossa, johon osallistuin, oli vain seisomapaikkoja. Mies osoittautui yhtä teräväksi kuin 70-luvun puolivälin työpajoissa Johns Hopkinsissa. Kyllä, olin hänen oppilaansa, ja sen lisäksi olen julkaissut pari kirjoitusta. Yksi oli huuto oikeudenmukaisuuden puolesta, kuten tämä, Dalkey Archiven antologiassa. Tuo kustantamo on julkaissut uudelleen koko Barth-katalogin.

Siltikin, jo lähes 40 vuoden ajan, suosionosoitukset tälle kirjailijalle ovat jääneet suurelta osin kuulematta. Esimerkiksi Times Book Review -lehdessä Carterin niin ihailema romaani sai kovaäänisen läpilyönnin. Gore Vidal vaati sekä lehdissä että televisiossa, että Barth oli ”hämmästyttävän tylsä”. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna mies ei päässyt jyvälle. Hänen työnsä kärsi pahemmin kuin kenenkään hänen esimerkkiään seuranneen kirjailijan. Toisin kuin esimerkiksi Donald Barthelme, Barthista tuli yksi niistä, joita ”kukaan ei enää lue”. Ensin Raymond Carver sai hänet näyttämään ylimieliseltä, sitten David Foster Wallace teki hänestä epähipin.

Kulttuurituulien riepottelu on aina riski. Arthur Miller, yksi suurimmista näytelmäkirjailijoistamme, näki kaikkien myöhempien näytelmiensä joutuvan roskakoriin – Tony Kushnerin mukaan tuomitseva syytös kriittiselle instituutiolle. Minusta myöhemmän Barthin tapaus näyttää hirvittävän samankaltaiselta. Mikä pahempaa, se peittää alleen hänen tarinankerrontansa todellisen huipun.

Nämä romaanit ovat sotkuisia 1900-luvun elämän raaka-aineista. Esimerkiksi Marylandin ikävä rasismin kanta tulee usein esiin.”

Aivan oikein: huippu ei ole se, johon useimmat viittaavat. Varmasti Barthin aiemmat saavutukset ovat edelleen vertailukohtia. Mutta vaikka ”Dunyazadiadin” kaltainen fiktio Chimera-levyltä olikin käänteentekevä, se on toisenlainen riemuvoitto kuin pelkkä loistavan romaanin tuottaminen toisensa jälkeen. Jälkimmäinenkään ei ole mikään ihmeellinen saavutus, varsinkaan kun sarja ulottuu kirjailijan kuusikymppisyyteen. Barthin tapauksessa kolme myöhempää kaunokirjallisuutta ansaitsevat juhlinnan: ensin LETTERS, sitten The Tidewater Tales, 1987, ja lopuksi Last Voyage.

Näiden kymmenien vuosien aikana tehtiin muutakin, samoin kuin Last Voyagea seuraavina vuosina. Kaiken tämän osalta tyydyn kuitenkin kahteen nopeaan havaintoon, jotka molemmat johtuvat hänen valitsemastaan tietokirjasta The Friday Book (1984). Ensinnäkin nuo nelisenkymmentä kappaletta sisältävät vain yhden lyhyen haastattelun. Sitäkään ei tehty arvostetun Paris Review -lehden kanssa; Barth kieltäytyi siitä toistuvasti, ja kun hän vihdoin suostui, hän lyhensi puhetta joka kerta. Hän ei koskaan pitänyt Q-&-A:sta, vaikka jokainen, joka on kuullut häntä, voi todistaa hänen ystävällisen älykkyytensä, ja niinpä hän pärjäsi ilman mainosvälinettä, josta useimmat kirjailijat ovat riippuvaisia. Toiseksi perjantai sisältää hänen yksinäisen puolustuksensa ”The Poetry and Prose of It All”. Jos tämä teos olisi painija, sillä olisi ilkeä takedown. Tapa, jolla se iskee kriitikot mattoon, saa miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos tämä kirjailija olisi Joyce Carol Oatesin tapaan iskenyt useammin takaisin.

Mutta suurin piirtein hän antoi myöhempien mestariteostensa puhua puolestaan. Hän antoi niiden kulkea omaa tietään – Chesapeakella. Äskettäin Barthin terveys pakotti muuttamaan Floridaan, mutta hänelle Marylandin vedet ovat yhtä tärkeitä kuin Combray Proustille. Ei sillä, että nuori ”Jack” olisi nauttinut mitään Marcelin etuoikeuksia. Barthin lapsuus oli lama-aikaa, ja hän eli punaniskojen osterimiesten ja maanviljelijöiden keskellä. Koulutuksensa hän sai apurahoilla ja elantonsa opettamalla. Niinpä huoli vuokrasta läpäisee nämä kolme kertomusta yhtä lailla kuin kypsä vuorovesilieju. Omaelämäkerrallisista elementeistä päällimmäisenä on kuitenkin kirjailijan intohimo purjehdukseen. Moni juonen käänne kietoutuu joko navigoinnin haasteisiin (niin monta tapaa hukkua!) tai Chesapeaken ekosysteemiin kohdistuviin kasvaviin uhkiin.

*

Muuten sanottuna näissä romaaneissa sotketaan 20. vuosisadan elämän raakamateriaaleja. Esimerkiksi Marylandin ikävä rasismin kanta tulee usein esiin. Vaikka tekstit siis mullistavat tarinankerronnan normeja, ”kokeellisia”, on väärin pitää kokeilua koko pointtina. Siinä ei nähdä metsää puiden edestä. Pikemminkin kertomukset piirtävät kiireisiä yhteiskunnallisia muotokuvia: taloutta, sukupolvien välisiä kamppailuja ja paljon muuta. Ei ihme, että lyhin niistä, Viimeinen matka, on lähes 600-sivuinen.

LETTERS on niistä pisin ja monimutkaisin. Maailmanympärysmatkailun ja vuosisatahyppelyn keskellä yksi juoni liittyy Napoleonin tuhoon tuomittuun hyökkäykseen Venäjälle, ja kaiku Sota ja rauhasta tuntuu sopivalta. Tolstoin teoksen tavoin Barthin teos sekoittaa historian ja fiktion. Sen kirjeenvaihtomuoto, jossa kirjeet kiertävät seitsemän päähenkilön välillä, ilmentää kuluvan ajan hämmennystä. Sekä hahmot että lukija eksyvät, ja vaikka selkeys palaa aina takaisin, se vaatii uudelleenajattelua ja ristiintaulukointia. Tekeekö tämä romaanista ”vaikean”? Ehkä, mutta se on myös täsmällistä mimesistä.

Nykytoiminta sijoittuu kevääseen ja kesään 1969, jolloin puhutaan äänekkäästi ”toisesta amerikkalaisesta vallankumouksesta”. Useissa kirjeissä mainitaan militantti H. Rap Brown, joka julisti ”Väkivalta on yhtä amerikkalaista kuin kirsikkapiirakka” – Cambridgessa, MD:ssä. Todellakin, vaikka romaani tarjoaa ajoittain turvapaikan, kaiken kaikkiaan se lukeutuu Barthin väkivaltaisimpiin. Sen ensimmäinen suuri kohtaus koskee yritystä räjäyttää silta, joka koituu kohtalokkaaksi eräälle harhaanjohdetulle nuorelle afroamerikkalaiselle. Kirjan vastahakoinen sankari, ikääntyvä lakimies, panee merkille Chesapeaken kartassa piilevän ”kauhujen luettelon”: ”Rantapommitukset… alue”. U.S. Navy… Long-range and aerial machine-gun firing…..”

Barthin aiemmat saavutukset ovat maan kaunokirjallisuuden vedenjakaja, postmodernismiksi kutsutun kirjallisuuden merkkipaalu. Sittemmin hänen uransa on kuitenkin joutunut vääränlaisen konsensuksen uhriksi.

Lukijalle suurimman haasteen muodostavat ehkä vuoden 1812 sotaan sijoittuvat jaksot. Tämä Napoleonin konfliktien sivuhaarukka, myös ”toinen vallankumous”, iski kovimmin alkuasukkaisiin, eikä LETTERS sivuuta kansanmurhaa, ei sen enempää kuin Washingtonin polttamista. Mutta se kaikki esitetään 150 vuoden etäisyydellä. Se on kirjoitettu aikalaiskirjeissä, jotka ovat sekoittuneet kauan sitten tapahtuneiden vakoilijoiden juonitteluun. Lähettäjä on pahaenteinen vanha radikaali, joka kirjoittaa vieraantuneelle pojalleen, ja aineisto on kieltämättä tiivistä. Silti se loihtii oman kontrapunktisen loitsunsa. Se asettaa salakuljetuksen taidetta vastaan, salamurhaajat runoilijoita vastaan. Sitä paitsi isän tavoite ei voisi olla yksinkertaisempi. Hän etsii uutta yhteyttä.

Vanhemman ihmisen pakko tehdä uudelleen, hyvittää, ajaa kaikkia päähenkilöitä. Värikkäin mutta haavoittuvin on brittiläinen ulkosuomalainen Lady Amherst, Lessingin Kultaisen muistikirjan arvoinen hahmo. Mitä muihin tulee, heidän historiansa liittyy Barthiin, sillä he kaikki ovat peräisin hänen aiemmista kirjoistaan. Tämäkin herätti arvostelijoiden keskuudessa vitutusta, mutta se ei kuitenkaan ole koskaan rasite. Hahmojen taustat on selvitetty reippaasti. Enemmänkin, jos kaikki ovat osittain fiktiota, epävarmuus alkaa nakertaa lukijaa. Jokainen kirje tässä vaatii muuta, ikään kuin kirjoittaja olisi kohtalonsa herra, mutta silti heidät kaikki syötetään historian silppuriin. Myös heidän kansakuntansa, oletettu superkansakunta, alkaa murenemaan. Näin nämä useat tarinat yhdistyvät samaksi allegoriaksi kerskailevasta ihmisestä armotonta luontoa vastaan, kuten Moby Dickissä. Mikään romaani ei tosiaankaan esiinny useammin; Barth jopa huomauttaa, että aakkostettuna ”1812” on A-H-A-B. Hänen hahmoistaan pelottavin on Jerome Bray, joka on mukaeltu Giles Goat-Boysta (1966). Bray ei ole aivan ihminen, pikemminkin ”lintu tai lepakko tai kimalainen” – tai Valas.

Jos haluat jotain vähemmän synkkää ja varoittavaa (eli ”vaikeaa”), harkitse The Tidewater Tales. Barth on joskus huomauttanut, että hänen kirjojaan tulee ”kaksosina”, ja vuoden -87 romaani lukee kuin edeltäjänsä pirteä aikalainen. Myönnettäköön, että Tidewaterin pohjana olevaan rakkaustarinaan, Peter Sagamoren ja Katherine Sherrittin rakkaustarinaan, liittyy hälyttävä riski. Aviopari lähtee purjehtimaan Chesapeakella Katherinen raskauden yhdeksännen kuukauden lopulla. Silti pakomatka onnistuu, ja sen sanominen tuskin pilaa juonta.

KSS:n päättyessä romaani kulkee lähes yhtä moneen eri suuntaan kuin edellinenkin. Jotkut johtavat hirviöihin. On kesä 1980, ja taistelulaivat ovat Iranin salmessa. Sotapuheet yhdistyvät kaikkialla läsnä oleviin todisteisiin lahden saastumisesta, ympäristötuho askarruttaa Tidewateria enemmän kuin mitään muuta Barthia, ja niinpä KSS, ”PS” ja muut saavat hyytävän ”näkymän tunnetun maailman reunan yli”: välähdyksen siitä, kuinka epävarmoja mukavuutemme ovat. He vitsailevat hermostuneesti ”tuomiopäivän tekijästä”, ja heidän kotimaansa raiskaaminen tuo esiin myös tarinoita henkilökohtaisemmista traumoista. Vaimon omalla veljellä, GOP:n vallanpitäjällä, oli osuutta sekä hänen että Chesapeaken loukkauksiin. Mitä Peteriin tulee, hänen yksityiset demoninsa saavat hänet selvittämään paikallista mysteeriä, kenties CIA:n murhaa. Hänen löytönsä tuottavat mustelmia. ”Maa”, hän miettii, ”pyörii verellä voidellulla akselilla.”

Romaanista poistuu kuitenkin vahvistuneena. Vaikka tulevat vanhemmat tunnustavat pienten veneidensä heiveröisyyden, he nauttivat myös tuon klassisen merimiesharrastuksen, tarinoiden kertomisen, parantavasta voimasta. Katherine ehdottaa, että he ”eivät kirjoita muistojaan ja spekulaatioitaan ylös”, vaan vain ”kertovat ja uneksivat, uneksivat ja kertovat”. Niinpä Tidewater vastustaa LETTERSia ja korvaa sen asiakirjakasan suullisella perinteellä. Barth löytää tilaa jopa elinikäiselle innoittajalleen Scheherazadelle; hän pitää pääpuheenvuoron läheisessä tarinankerrontakonferenssissa. Myös Homeros ilmestyy paikalle, Odysseian jatko-osassa.

Lyhyesti sanottuna se on juhannuksen taikaa, satumaa, joka on vain käsin kosketeltavissa niiden langenneiden olentojen takana, jotka puhuvat siitä. Jokainen tökkii maailmojen välistä kalvoa, eivätkä heidän kalastamansa fantasiat rajoitu vain kirjallisuuteen. Erityisesti Tales pureutuu Katherinen vatsassa kehittyviin mieliin. Nämä kaksoset eivät voi olla kuuntelematta, varsinainen Peanut Gallery, mutta vaikka he ovatkin yleensä leikkisiä, heillä ei ole harhakuvia siitä myrkytetystä maailmasta, jonka he perivät. Uhkaava sukupuutto uhkaa joka puolella, olipa kyseessä sitten saastunut lahti tai nainen, joka on raunioitunut niin, ettei enää kykene rakastamaan. Kuitenkin romaania elävöittävä näkemys on kaaosteorian näkemys. Elämänvoima purkautuu kaikkialta.

Hän ei koskaan pitänyt Q-&-A:sta, vaikka jokainen, joka on kuullut häntä, voi todistaa hänen ystävällisen älykkyytensä, ja niinpä hän pärjäsi ilman mainosvälinettä, josta useimmat kirjailijat ovat riippuvaisia.

Kun Barthin teos kypsyy, sen kokeilun elementit vievät meidät kauemmas tavallisuudesta. Jos haluat historiaa, lue LETTERS; jos haluat yliluonnollista, avaa Tales. Mielikuvituksellinen laajuus ennakoi nykyisestä näkökulmastamme selvästi useita viimeaikaisia teoksia. Esimerkkinä mainittakoon Infinite Jest. Myös Wallace ruoskii ilman anteeksipyyntöä huimaa monimutkaisuutta ja viiltää amerikkalaisen mahtipontisuuden alas. Nuorempi kirjailija oli jo aiemmin, vuonna 89 ilmestyneessä novellissa, nostanut hattua, mutta myöhemmin Barth paljastaa sen jälkiä muuallakin, esimerkiksi Zadie Smithin Swing Time -teoksessa kaksisuuntaisine kronologioineen ja höpöttävine sähköposteineen.

Vuonna 1991 ilmestyneessä Joku merimies -teoksessa (The Last Voyage of Somebody the Sailor) astuttiin rohkeammin surrealistisen suuntaan. Sen konsepti tekee sadun kuolemasta itsestään. Simon Behler on ”amerikkalaisen vuosisadan” baltimorelainen, taitava merenkävijä, joka on luonut uran matkakirjailijana. Työ uhkaa kuitenkin hukkua, ja romaanin alkaessa hän löytää itsensä omituisesta kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän on astunut Tuhannen yön & yön maailmaan, jossa hän on niin omituinen, että kalifi kiinnostuu hänestä. Niinpä Simon alkaa vaihtaa matkakertomuksia tuon kuuluisamman merimiehen, Sindbadin (sic.) kanssa. He jakavat tarinoita tarinoiden sisällä, jokainen matka on uusi luku heidän elämässään. Tällainen kiinalainen kerrontalaatikko saattaa vaikuttaa nykyään hämmentävältä, mutta tietysti se oli sääntö vanhassa Bagdadissa. Simonin kuulijoille, aikakautensa miespuoliselle eliitille, paljon kummallisempia ovat tämän satumaisen ”Marylandin” tietyt yksityiskohdat – erityisesti miesten kanssa tasa-arvoiset naiset.

Perspektiivinsiirrot ovat niin varmakätisiä, että jopa ”abrakadabra” voi avata portin arkipäiväisyyteen. Kovemmat totuudet paljastuvat iloisuuden keskellä, ja Sindbad alkaa kuulostaa vähemmän sankarilliselta, enemmänkin rikolliselta. Entä sanaleikki hänen nimensä arkaaisessa kirjoitusasussa? Onko hän tehnyt pahaa syntiä? Paljastukset rakentuvat hitaasti, usein eroottisesti latautuneina. Draama tempaisee mukaansa niin perusteellisesti, että olen suositellut, että lukijat, jotka ovat uusia tälle kirjailijalle, kokeilisivat ensin Last Voyagea. Joka tapauksessa romaani paljastaa lopulta vanhan merikoirasta pahimman, hänen vajoamisensa insestiin. Tämänkin sanominen ei pilaa mitään, sillä tärkeämpää on tutustua hänen aikuiseen tyttäreensä Yasminiin, joka on taitava neuvottelija niille harvoille väylille, jotka hänelle ovat avoinna. Yasmin saattaa vielä johdattaa isänsä lunastukseen ja Simonin kuolemaa uhmaavaan muodonmuutokseen – ei lainkaan eri tavalla kuin mitä Lady Amherst tarjoaa Ambrosiukselle tai KSS PS:lle.

Kaikkien kolmen romaanin keskipisteenä on siis suuri naishahmo. Sindbadin tytär osoittautuu olennaisen tärkeäksi Disneyn riisumisessa Tuhannen yön tarinasta ja paljastaa sen kulttuurin miesten rajattoman vapauden kulttuurina. Suhde Simonin kanssa osoittaa hänelle jotain parempaa, ja Yasmin itkee tuskallisessa ja upeassa puhdistautumisessa isänsä pöydässä: ”Maailmassa ainakin joillakin naisilla on vapaus, jota meidän maailmassamme ei ole kenelläkään.”

Tässä myöhäisromaanissa esitetään siis suoremmin kuin koskaan aiemmin feministinen argumentti, joka on kaikunut läpi kirjailijan koko työn. Varmasti tämä argumentti esiintyy ”Funhousessa”, kun teini-ikäisen fantasiat väistyvät aikuisen monimutkaisuuden tieltä, mutta lopullinen varhainen tapaus on vuoden 1958 romaani The End of the Road. Siinä sivistynyt ja syvällinen nainen, Rennie Morgan, alennetaan pelkäksi symboliksi kahden miehen välisessä tahtojen taistelussa. Fyysisesti pahoinpidelty, hedelmöittynyt rakkaudettomassa parisuhteessa, kuolema epäonnistuneessa abortissa – Rennien petetty ja tuijottava ruumis on se, joka murskaa kertojan maailman. Kriitikot puhuvat hänen ”vastakkainasettelustaan absurdin kanssa”, mutta tässä on taas kyse Sokeat miehet ja norsu -elokuvasta; absurdia tässä on inhimillinen julmuus, erityisesti miehinen. Sitten Barth jatkoi, Sot-Weedissä, Joan Toastin vaiheilla. Se, että hän sai molemmat traagiset luomukset aikaan Mad Men -elokuvan aikakaudella (rajattomasti miehisiä oikeuksia, kuka tahansa?), kertoo tämän taiteilijan kyvystä ylittää aikakautensa. Se, että hän työsti samanlaisen draaman sukupuolten epätasa-arvosta yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, osoittaa feminismin keskeisen aseman hänen näkemyksessään.

Mutta nyt puhun Barthin koko urasta. Olen lopettanut ne kolme romaania, joita pitäisin hänen suurimpina romaaneinaan. Toivottavasti argumenttini avasi mielen tai kaksi. Sillä välin huomaan väistämättä ajattelevani taas Johns Hopkinsin seminaareja. Työpajajohtajamme pyysi, että häntä kutsuttaisiin ”Jackiksi”, eikä ryhmämme tuottanut nimekkäitä nimiä, kuten myöhemmin valmistuneet Mary Robison tai Frederick Barthelme. Seurasin kuitenkin luonnollisesti alumnitovereitani. Huomasin, kun Barthelme kuvaili Times Book Review -lehdessä kirjoittamassaan artikkelissa Barthin lähestymistapaa ”nerokkuuden ja ystävällisyyden luonnolliseksi yhdistelmäksi”. Aivan oikein – ja silti muistan Jackin kovuuden. Esteettinen sitkeys, jääräpäinen pitäytyminen ihanteissa, jopa huoneessa, joka oli täynnä aloittelevia aloittelijoita. Hän kannusti meitä kohti jotain suurempaa kuin ”menestys”, kohti pelkän käsityön ylittymistä. On selvää, että hän asetti saman mittapuun näille kolmelle romaanille. Tietääkseni kymmenennellä vuosikymmenellään hän yrittää vielä kunnioittaa sitä.

__________________________________

John Dominin uusin romaani on Väri melonin sisällä.