Kahdeksan tuotantokautensa ja 261 jaksonsa aikana Regular Show tasapainoili aina vaa’ansa välissä pienen mittakaavan ja eeppisen tarinan välillä. Sarjan lähtökohta oli niin yksinkertainen kuin vain voi olla: kaksi parikymppistä kaveria hengailee yhdessä, keksii hölmöjä räppejä ja yrittää välttää töitä. Mutta se osasi myös käyttää animaatioformaattia surrealististen, apokalyptisten juonenkäänteiden – demonien, munaritarien ja ankanpoikien, jotka muuttuvat jättiläismäiseksi, perseelle potkivaksi sankariksi – palvelukseen.

Kun Rigby valmistui lukiosta sarjan seitsemännen kauden lopussa, se merkitsi hahmojen kaaren loppua – kaikki olivat valmiita siirtymään puistosta kohti sitä, mitä heidän elämässään seuraavaksi tapahtuisi. Joten vaikka tällä viimeisellä kaudella oli muutamia yksittäisiä hahmonkehityksen hetkiä, se oli enimmäkseen muotoiltu sarjan DNA:n ”eeppisestä” osasta, ja siinä luotettiin enemmän taisteluihin ja suurempaan laajuuteen kuin iskulauseisiin ja kiinteisiin. Se on ymmärrettävä päätös, kun otetaan huomioon, että J.G. Quintel ja muut käsikirjoittajat olivat kirjaimellisesti lähettäneet pääosan esittäjät avaruuteen.

Tämä on Regular Show’n loppupeli: viimeinen välienselvittely Popsin ja hänen pahan kaksoisveljensä Anti-Popsin (äänenä luonnollisesti Robert Englund) välillä, kamppailu, joka syklisesti päättää Regular Show -universumin tuhon ja uudelleensyntymisen. Koko sarjan päättyminen kahden hahmon – joista toinen esiteltiin vasta tällä kaudella – väliseen taisteluun tuntuu hieman oudolta. (Rigbyn valmistumisessa olisi ollut enemmän emotionaalista järkeä, koska hän oli vuosia ollut idiootti.)

Mutta kuullakseni J.G. Quintelin puhuvan viime viikolla (moderoimani paneelin aikana) finaalin ensinäytöksen jälkeen (viime viikolla järjestetyssä paneelikeskustelussa), päätöksessä oli järkeä. Regular Show oli päättymässä, mikä asettaa panokset hahmojen kannalta ehdottomaan huippuunsa. Miksi ei siis heijastaisi tätä lähettämällä kaikki avaruuteen ja pakottamalla heidät puolustamaan maailmankaikkeuden olemassaoloa?

Hahmot lähtevät joka tapauksessa pois, joten finaalissa vietetään paljon aikaa hyvästelemällä heidät – erityisesti jaksossa ”Cheer Up Pops”, jossa puistojengi valmistautuu loppuun. Ymmärrettävästi lempeä ja kiltti Pops on hermostunut taistelusta, joten muu porukka yrittää harhauttaa häntä räpillä (Mordecai ja Rigby), hänen verisiä kasvojaan muistuttavalla kakulla (Benson) ja ilotulitteilla (Muscle Man ja Skips). Lopulta he järjestävät juhlat, jotka muistuttavat Popsia panoksista (kaikkien hänen ystäviensä henki on vaakalaudalla!) tuovat yhteen osan sarjan laajennetusta sivuosasta (Guardians Of Eternal Youth, Death, HD-DVD ja Blu-Ray).

Jokainen näistä hahmoista saa myös oman lyhyen läksiäisensä taistelun aikana. Eileen ohjaa kaikkea sen lopullisen mecha-muodon sisältä, jonka kaikki sivuhenkilöt ovat ottaneet. Muscle Man (Mitch) saa viimeiset kepposensa jännittävän, mutta lopulta turhan yrityksen aikana vangita Anti-Pops alussa, sekä viimeisen, ilmiömäisen ”äitini” -vitsin. (”Tiedättekö, kuka muu kasvaa todella isoksi osoittaakseen valta-asemaansa, mutta on itse asiassa syvällä sisimmässään todella pieni?”). Ja loppuun asti turhautuneena Benson tungetaan robotin yläosaan. Lopulta hänet murskataan multaan, kun Party Horse tekee pääkierteen osana suloista tanssiliikkeitään taistellessaan. Lisäksi Blu-Ray käyttää kaikkien muistoja luodakseen Regular Show’n koko sarjan boksin.

Boksin ja Blu-Rayn asettaminen vastakkain suoratoistopalvelun roistomaisuuden kanssa on ensimmäinen monista refleksiivisistä elementeistä tässä, jossa tunnustetaan sarjan historia ja lähestyvä loppu. Lollilandin varsinaiset asukkaat – Frivola Kranus, Quadravi Kranus ja Weird Mushroom Guy – ovat kaikki Popsin varhaisia piirroksia, mikä vastaa heidän rooliaan maailmassa varhaisempina evoluutiomuotoina ennen Popsia ja Anti-Popsia. Kun Anti-Pops alkaa kirjaimellisesti murtaa todellisuuden kudosta, sarjan nimi murenee, varhaisia hahmomalleja sisältävät post-itit ilmestyvät näkyviin ja Mordecai näkee oman dialoginsa ilmestyvän ruudulle. Jossain vaiheessa Pops poikkeaa alkuperäiseen lyhytelokuvaan The Naive Man From Lolliland.

On jotain suloista siinä, että suuri ero tässä taistelusilmukassa tulee siitä, että Mordecai päättää lentää Popsin ja Anti-Popsin titaanisten versioiden nyrkkien välissä ennen kuin ne törmäävät. (Tässä kohtaa se hahmonkehitys tulee kuvaan!) Hänen ja Rigbyn väliintulo takaa sen, että maailma nollautuu vain osittain, mikä johtaa siihen aidosti musertavaan hetkeen, kun ”The Powerin” alku alkaa soida.

Lopetetaanko Regular Show tosiaan täysin fatalistiseen jaksoon? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun tv-sarja tekisi jotain tällaista, päättyen alkuunsa – ja luulin lyhyesti, että näin todella tapahtui, kun katsoin jaksoja ensimmäistä kertaa. Näytöksessä useat fanit haukkoivat äänekkäästi henkeään. Onneksi Mordecai ja Rigby palaavat muistinsa palautettuaan takaisin alkuun, palaavat näppäimistön avulla loppuun ja inspiroivat Popsia löytämään tappelun varsinaisen ratkaisun: halauksen.

Kuten kaikki taisivat arvata jo aiemmin tällä kaudella, Popsin ystävällisyys on lopulta se asia, jonka ansiosta hän voi lopettaa tappelun. (Joten joo, Streamingin ja puolen sivuosien yhdistetyn muodon välinen mecha-taistelu ei ollut varsinaisesti tarpeellinen… mutta myös, me tarvitsimme sitä täysin.). Mutta se vaatii uhrauksen. Pops kuolee ja syöttää tunteita Anti-Popsille, kunnes he molemmat ajautuvat Lollilandin aurinkoon.

Vaikka Pops kertookin Mordecai’lle ja Rigbylle, että loppu on onnellinen, se on silti parhaimmillaan katkeransuloinen. ”Miksi Popsin piti kuolla?” oli ensimmäinen kysymykseni paneelin aikana, ja Quintel kuvaili hänen uhrauksensa symboloivan sitä surua ja menetystä, joka liittyy siihen kypsyyteen, jonka muut hahmot ovat viimein saavuttaneet. Jonkin aikaa Rigbyn valmistumisen jälkeen Regular Show’n jengi on yhä valmis siirtymään eteenpäin – tämä on sysäys sarjan todelliseen loppuun.

Jaksossa, joka on sopivasti sävelletty David Bowien ”Heroes”-kappaleen tahtiin, kupoli palaa Maahan useita vuosia sen jälkeen, kun se alun perin lähti, ja näemme suuren osan hahmojen elämästä. Mordecai lähtee puistosta ottaakseen vihdoin tosissaan unelmansa maalaamisesta, menestyy, kasvattaa rintakarvoja ja rakastuu toiseen taiteilijaan. (Se siitä rakkauskolmiosta Margaretin ja CJ:n kanssa!) Rigbylla ja Eileenillä on iso perhe, samoin Mitchillä ja Starlalla. Benson ja Pam pääsevät yhteen ja valvovat uutta sukupolvea puiston työntekijöitä. High Five Ghostilla ja Celialla on menestyksekäs DJ-ura (myös Fivesilla on nyt soul-laastari ja pipo). He pystyttävät patsaat Popsin ja herra Maellardin muistoksi. Ja puistohenkilökunnan 25-vuotisjuhlassa Mordecai ja Rigby etsivät vanhoja videopelejä pelattavaksi muistellakseen hukkaan heitettyä nuoruuttaan.

Tämä on raskasta kamaa, ja se on luultavasti hiukan kiihkeää joillekin nuoremmille katsojille. Millaista olisi yrittää tarttua tällaiseen muisteluun, kun ei ole vielä muistoja tehnyt? Silti kaiken tämän kuoleman ja päättämisen keskellä on paljon huumoria, josta esimerkkinä hahmojen visuaalisen tyylin muuttuminen heidän vanhetessaan. (Tietysti finaalissa on myös paljon laajempaa huumoria, mukaan lukien hyvä juokseva gag, jossa Anti-Popsin täytyy ottaa avaruus-uber päästäkseen taisteluun, jota ajaa Gilfoyle-niminen kaveri, jonka todellinen intohimo on DJ:nä toimiminen.)

Paneelin aikana Quintel ja Salyers listasivat finaalin suosikkijaksokseensa. Kuten kauden rakenne, tämäkin on kieltämättä hieman liioittelua – loppujaksossa hyödynnetään kahdeksan kauden ja yli 250 jakson verran hahmojen tarinankerrontaa, tiivistetään 25 vuotta kaikkien elämästä tarjotakseen (ansaitun) loppuratkaisun sarjalle ja osittain luottaen olennaisesti ensimmäiseen ja ainoaan vakavaan hahmon kuoleman tapaukseen. Mutta se, että ”Tavallinen eeppinen lopputaistelu” ylipäätään onnistuu tässä, on osoitus siitä, miten hieno sarja ylipäätään on ollut koko sen keston ajan.

Regulaarinen sarja oli monenlaista – usein surrealistinen, aikuisten rajamailla liikkuva sarja kanavalla, joka oli suunnattu pääasiassa lapsille. Se antoi karkean piirteensä jäädä hetkeksi uupumaan, mutta toi likaiset vitsit takaisin voimalla lopussa. (Siinä on melko väistämätön seksivitsi, kun Benson etsii oikeaa nappia Blu-Raylla). Se oli 80-luvun nostalgian tuote, joka edelsi samankaltaisten, vähemmän kekseliäiden sarjojen kukoistusta, ja se löysi paljon hauskaa tuon aikakauden pop-kulttuurista ja pilkkasi samalla sen ylilyöntejä. Ja se oli paikka loputtomille ”äitini”-vitseille, ”Ooooh”-huudoille ja muille nuoruuden pätkille, jotka rakensivat Quintelin nuoruutta – ja ilmeisesti myös satojentuhansien fanien nuoruutta. Regular Show oli kaikkea tätä yhtä aikaa, mikä teki siitä osittain niin erityisen. Mutta ennen kaikkea Regular Show oli hauska.”

Harhat huomiot:

• Mordecai: ”Ajatteletko koskaan, kuinka monta ihmistä olemme nähneet luultavasti kuolevan?” Rigby: ”Joo, olen varma, että he ovat kaikki kunnossa.”
• Yksi menneistä Pops-Anti-Pops-taisteluista käytiin allasnuudeleilla.
• Jos avaruuskauden suuri haittapuoli on joidenkin suosikkihahmojemme jättäminen Maahan – olisimmepa saaneet kunnon jäähyväiset vaikkapa Donille.
• Quintel vaati, että ”Heroes” oli ainoa kappale, jota he olivat oikeasti harkinneet loppukappaleeksi, siinä määrin, että hän kieltäytyi etsimästä varakappaletta. Onneksi he saivat sen!
• En ole menneen elämän Regular Show -arvostelija Alasdair Wilkins, mutta olen niin iloinen saadessani tilaisuuden piipahtaa tässä ohjelmassa vielä kerran. Kiitos lukemisesta!