Me ihmiset saatamme huijata itseämme, mutta emme voi paeta totuutta: että olemme olemassa kyyristyneinä yksin avaruuden halki syöksyvällä kalliolla, kahlittuina kohtaloon, jota emme tule koskaan tuntemaan, elämme maailmankaikkeudessa, jota emme tule koskaan ymmärtämään, ja meillä on ainoat vaistomme, järkeemme ja perimämme tieto, jotka opastavat meitä opastamaan meitä – tai ainakin rauhoittamaan kulkuamme tämän pelottavan ja ymmärtämättömän tyhjiön läpi. On tietenkin ihmisluonnon mukaista pysytellä lohduttavien rutiiniemme sisällä, takertua yhteen autuaassa tietämättömyydessä siitä epävarmuuden ja kaaoksen aukeavasta kuilusta, joka soljuu ja haukkoo henkeä aivan jalkojemme alla – mutta eikö olekin niin hyvin inhimillistä nähdä kaavat, merkit, varoitukset näennäisen sattumanvaraisissa tapahtumissa ja yhteensattumissa ja käyttää niitä hyväksi rallia parempaa polkua ihmiskunnalle?

Elokuun 16. päivää 1987 on 30 vuotta myöhemmin vain vähän muistettu. Kuitenkin koko kesän 1987 ajan oli todellakin kasvava mania liikkeen ympärillä, joka odotti tuota päivämäärää harmonisen konvergenssin hetkenä. Noina internetiä edeltävinä aikoina oli usein vaikea selvittää, mistä huhut lähestyvästä kosmisen tärkeästä maailmanlaajuisesta tapahtumasta saivat alkunsa; jälkikäteen tarkasteltuna on kuitenkin selvää, että harmoninen konvergenssi sai alkunsa ilmiönä tuolloin puhkeamassa olleessa new age -liikkeessä, kun meditaatio, mayakalenterit ja maailmanrauhan tavoittelu loivat pohjan päivälle, jolloin koko maailmassa näytettiin, miten korkealentoisesti keskityttiin etsimään valaistumista. Taidehistorioitsija Jose Arguelles ennusti, että ennuste planeettojen kohdentumisesta saisi aikaan uuden aikakauden alun ihmiskunnan tietoisuudessa – mutta vain joukkomeditaation voimalla, joka käynnistäisi kosmisen ketjureaktion juuri oikealla hetkellä.

Tänä päivänä ihmisille tulee mieleen tietty kuva, kun he ajattelevat ”kahdeksankymmentälukua”: päiväkirjava pukeutuminen, epäsymmetriset hiustyylit, syntetisaattoreilla sävelletty popmusiikki, nörttimäinen viehätyksellisyys, jossa sekoittuu hölmöläisyyteen äärimmäinen vakavuus. Tämä 80-luvun käsitteellistäminen palautuu MTV:n alkuvuosien nähtävyyksiin ja ääniin, kun erilaisten avantgardististen marginaalielementtien lähinnä Euroopassa luomat tyylit saivat kaapelitelevision uutuuden ansiosta lyhyen pääradan suoraan pahaa-aavistamattoman keski-Amerikan koteihin. Yhtäkkiä Peorian neliöt tanssivat robottitanssia Devon tahtiin – tai ainakin näin kertoo aikakauden mytologia.

Totuus on tietysti paljon vivahteikkaampi: Se, että keskitytään nörttien kulttuuriseen kostoon, joka oli Amerikka Reaganin ensimmäisellä kaudella, jättää oikeastaan huomiotta tarinan jatkumisen Reaganin toisella kaudella, kun MTV:n laukaus ääniteteollisuudelle johtaa musiikillisten menestystarinoiden ehdottomaan hyökyaaltoon. Jos MTV:n perustamisvuosina se tarjosi epätodennäköistä mainetta ja onnea pahaa-aavistamattomille kekseliäille, joilla sattui olemaan videopätkä purkissa, kun verkko aloitti toimintansa, vuosikymmenen puoliväliin mennessä levy-yhtiöt olivat mukauttaneet budjettejaan siten, että ne sisälsivät paisuneita budjettikohtia, joissa oli varattu runsaasti määrärahoja järjettömän kalliita musiikkivideoita varten. Vuoteen 1987 tultaessa musiikkivideot olivat miljoonien dollareiden arvoisia juttuja, ja ne olivat tarkoitettu suurille vakiintuneille artisteille, jotka halusivat esitellä elämää suurempaa imagoaan miljoonien katsojien koteihin.

Musiikkivideon kaupallistuminen kulki käsi kädessä tietyn, 1980-lukua jatkossa määrittelevän tavoiteliaan laulutyylin jähmettymisen kanssa: Reaganin aikakauden populaarimusiikki on 60- ja 70-lukujen hippivirtausten vanavedessä parhaiten tunnistettavissa voimakkaasta vakavuudestaan. Tämä tietysti murskaantuisi murskaksi seuraavan vuosikymmenen alkuun mennessä, sillä 1990-luvun hip-ironinen tyhjiö tekisi mahdottomaksi, että tulevat sukupolvet pystyisivät enää koskaan nauttimaan rehellisellä naamalla Starshipin ”Nothing’s Gonna Stop Us Now” -kappaleen kaltaisista kappaleista (vuoden 1987 Billboardin vuoden lopun singlen sijalla 5) tai vaikkapa Whitney Houstonin ”Didn’t We Almost Have It All” -kappaleesta, joka oli Harmonisen konvergenssin aikaan Amerikan ykkösbiisi.

”Didn’t We Almost Have It All” on Houstonin aisteja särkevän laulupommituksen tukemana loistava esimerkki siitä popmusiikin affirmatiivisesta pommituksesta, joka tuli määrittelemään 1980-luvun lopun elämisen äänimaailmaa, mutta myös emotionaalista päähänpinttymää; Kappale on näennäisesti haikea laulu kypsästä romanssista, mutta siinä on henkinen isku, joka vie kerran menneen romanssin nostalgian ja muuttaa sen kataklysmiseksi taitekohdaksi paikastamme avaruudessa, ajassa ja maailmankaikkeudessa. ”Sielun hetki voi kestää ikuisesti”, Houston laulaa väkevästi; ”voimme viedä yön huomiseen, elää tunteilla”, hän intonoi toisaalla kappaleessa, kun kappaleen kosmologia pyyhkii pois kaiken muun maailmankaikkeudessa paitsi rakastuneiden rakastavaisten kaksi yhdistynyttä sielua, joilla ei ole mitään muuta kuin heidän äärettömän kapasiteettinsa voima paistatella tässä universaalissa yhteydenpidossa.”

80-luvun lopun valtavirtamediat nauroivat pitkälti Arguellesin kustannuksella, kun hän edisti harmonisen konvergenssin käsitettä. Konvergenssin ajankohta ja päivämäärä perustuivat planetaariseen kohdentumiseen, jonka Mayojen kalenterin väitettiin ennustaneen; konvergenssin merkitys oli kuitenkin Arguellesin ja hänen työtovereidensa mukaan laaja ja syvällinen. Arguelles uskoi, että kansainvälinen meditaatiotapahtuma oli välttämätön tulevan Harmageddonin uhmaamiseksi (hän oli merkittävä ääni sen ajatuksen lopullisessa suosiossa, että vuosi 2012 olisi Mayojen kalenterin ennustama historian loppu), mutta hän uskoi myös, että tämä meditaatiovoima voisi lopettaa kaikki sodat ja konfliktit ja kohdistaa ihmisen prioriteetit uudelleen kohti rauhaa, veljeyttä ja yhteistyötä. Elokuun 16. päivänä 1987 tuhannet ihmiset kokoontuivat Mount Shastalle Kaliforniassa, Ayers Rockille Australiassa, Central Parkiin ja moniin muihin paikkoihin eri puolilla maailmaa laulamaan massiivisen ”om” -laulun, joka synnyttäisi tarvittavan henkisen energian ihmisen tietoisuuden uudelleen suuntaamiseksi.

Vuonna 1987 80-luku nousi kuumeeseen, ja pian vuoden 1987 jälkeen tuo kuume murtui, kun uusi 90-luvun käsite korvasi vallitsevan järjestyksen; näin ollen vuotta 1987 voidaan monella tapaa pitää 80-luvun huipentumana niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin

Arguelles ja Whitney Houston eivät, kuten kävi ilmi, pystyneet vastaamaan uhkaavaan kyynisyyden hyökyaaltoon, joka määritteli 1990-lukua ja sen jälkeistä aikaa. Vain muutamassa vuodessa 1980-luvun voimaballadeja ruokkineita tunteita pidettäisiin ikuisesti halpamaisina ja naurettavina. Tavallaan tämä tunne oli kuollut jo vuoteen 1987 mennessä – kappaleet kuten ”Didn’t We Almost Have It All” olivat oikeastaan jäänteitä 1970-luvulta, inspiroivia balladeja, jotka eivät koskaan pystyneet puhuttelemaan tyytymättömiä Gen X -ikäisiä, jotka aikoivat kokea kolmannen peräkkäisen oikeistohallinnon, joka johtaisi maan sotaan pian 80-luvun päättymisen jälkeen. Kun talous oli syöksykierteessä, Michael Masserin, joka kirjoitti paitsi ”Didn’t We Almost Have It All” myös muita Houstonin hittejä, kuten ”The Greatest Love Of All” ja ”Save All My Love For You”, keski-ikäisten toiveet tuntuisivat hyvin pian tuskallisen kaukaisilta. 80-luvun loppupuolella oli vaikea muistaa, miten pidimme sateessa pintamme.

Yksittäinen musiikillinen oodi varsinaiselle Harmonic Convergencelle tuli tietenkin Yesin Jon Andersonin kynästä; vuonna 1987 hänen yhtyeensä koki yhä massiivista populaarista nostetta, joka johtui vuoden 1983 ”Owner of A Lonely Heart” -kappaleen maata mullistavasta kakkosuran menestyksestä, valtavasta hittikappaleesta, joka esitteli bändin musiikilliselle kuulijakunnalle, joka oli muutoin jo ehtinyt unohtamaan Yesin solmunneen progemusiikillisesta perinnöstä. Vuoden 1983 90125 määritteli Yesin uudestaan uudelle vuosikymmenelle, sillä se korvasi Steve Howen mutkikkaan kitarariffittelyn Trevor Rabinin ja Trevor Hornin voimasointuilla ja huipputeknisellä syntetisaattorihulluudella. Yhtye jatkoi vuonna 1987 Big Generatorilla, joka toi yhtyeelle vielä yhden suuren radiohitin, viimeisenkin, ja se sisälsi selvästi ei-Yesin kaltaisen seksijamin ”Rhythm of Love”, oudon numeron, jossa Anderson rinnastaa seksuaalisen liiton ja ihmisen aamunkoiton: ”Take me over/Lead me to fire.”

Vuosikymmenen puoliväliin mennessä Anderson oli ystävystynyt ihmisten kanssa, jotka vihjasivat hänelle lähestyvästä konvergenssista, ja hän lupasi edistää aihetta laulujen muodossa; totta tosiaan, Big Generatorin viimeinen kappale oli ”Holy Lamb (Song for Harmonic Convergence)”, suoraviivainen oodi Arguellesin liikkeen hengelliselle merkitykselle. Valitettavasti ristiriidat studiossa albumin kirjoittamisen ja äänittämisen aikana venyivät vuosiksi, minkä vuoksi albumi julkaistiin viikkoja varsinaisen konvergenssin jälkeen; albumi, sen singlet ja sitä seuranneet kiertueet saattoivat olla menestyksiä, mutta itse laulu jätti käyttämättä tilaisuutensa vaikuttaa maailmanlaajuisen tapahtuman odotukseen.

Jälkikäteen ajateltuna on tavallaan selvää, että vuonna 1987 80-luku saavutti kuumeisen huippunsa ja että pian vuoden 1987 jälkeen tuo kuume murtui, kun uusi 90-luvun käsite korvasi vallitsevan järjestyksen; näin ollen vuotta 1987 voidaan monella tapaa pitää 80-luvun huipentumana niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin, kun 70-luvun jälkeisen 80-luvun uutuuden teemat ja tyylilajit vietiin loogiseen loppuunsa. 80-luvun loppua juhlittiin tuolloin demokratian ja vapauden voittona; vuonna 1989 eri puolilla Amerikkaa sijaitsevissa ostoskeskuksissa saattoi ostaa paloja tuhoutuneesta Berliinin muurista. Tämä näkemys 80-luvun kaaresta sopii Harmonisen konvergenssin ajattelutapaan: Rakkaus ja rauha voittivat tyrannian, ja uusi aikakausi oli saapumassa, jolloin vuoden 2012 maailmanlopusta ei enää tarvinnut huolehtia. Myöhemmät maailmantapahtumat osoittivat ilmeisesti, ettei tämä ollut täysin totta, minkä vuoksi kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin seuraava suuri Harmonisen konvergenssin liike keskittyi 21. joulukuuta 2012.

Siltikin on opettavaista tarkastella 30 vuoden takaisia tapahtumia ja antaa edes vähän tunnustusta niille tosiuskovaisille, jotka seisoivat Mount Shastalla ja Ayers Rockilla toivoen käyttävänsä sitä pientä sisäistä voimaa, joka heillä oli, ohjatakseen ihmiskuntaa myönteiseen suuntaan. Me tietysti tiedämme 80-luvun jälkeisen rappeutuneen maailman raittiissa auringossa, että meillä yksilöinä ei ole mitään valtaa ja että maailmaamme ohjaavat voimat, sekä luonnonvoimat että inhimilliset voimat, jotka ovat kaukana yksilöllisen hallinnan ulottumattomissa. Silti on opettavaista nähdä, miten musiikki ja kulttuuri voivat toimia loitsuna, joka ohjaa meitä kohti uskoa ja yllyttää meitä vastustamaan pään sisällä olevaa kyynistä ääntä, joka sanoo meille, ettei olemassaolollamme ole mitään järkeä eikä päämme sisällä ole valtaa.

Tietyllä tasolla on varmasti totta, että uskominen on typerää ja epäonnistuminen väistämätöntä, mutta kuten Whitney Houston lauloi megawattitonnin täyttämällä äänellä, joka vuoti ulos jokaisesta ääniaukosta tuona loppukesänä 1987, ”the ride with you was worth the fall, my friend; loving you makes life worth living”. Kun me nyrpistelemme ja odotamme unohduksen kylmää iskua, se on edelleen maaginen voima, joka antaa meidän katsoa ympärillemme kerättyä joukkoa ja ainakin väliaikaisesti peittää kohtalokkaat ennusteemme ikuisen rakkauden ja kosmisen merkityksen hämärtyvällä toivolla. Kuten laulussa lauletaan, kun kerran tiedät, mitä rakkaus on, et anna sen koskaan loppua.

Seuraa Daniel Brockmania Twitterissä @thebizhaslanded.