Total War on sarja, jonka pelit voivat heilua hurjasti ”kaikkien aikojen klassikon” ja ”voi ei” välillä. Niinpä muutama vuosi sitten kehittäjät Creative Assembly sai erittäin hyvän idean: suurten julkaisujen välissä he työskentelivät pienempien, kokeellisempien pelien parissa, joissa he pystyivät testaamaan uusia ideoita ja ominaisuuksia ennen niiden käyttöönottoa suuremmassa, pääsarjassa.

Ensimmäisen nimi oli Thrones of Britannia, ja se oli surkea! Se oli, kuten silloin kuvailin sitä, ”täydellinen sekasotku”, josta puuttui suuri osa siitä, mikä tekee isommasta Total Warista niin hauskan, ja se toi mukanaan kasan outoja, uusia mekaniikkoja, jotka eivät joskus vain istuneet lainkaan.

Pitkällä tähtäimellä Thronesin uhraukset osoittautuivat kuitenkin arvokkaiksi, sillä uudet mekaniikat, jotka toimivat (kuten armeijan keräily), löysivät tiensä seuraavaan kunnolliseen Total War -peliin, Three Kingdomsiin, ja auttoivat tekemään siitä erinomaisen.

Nyt, pari vuotta myöhemmin, meillä on toinen näistä testipeleistä, A Total War Saga: Troy. Perusidea on sama: julkaise pienempi, kevyempi Total War, jolla on nopeampi kehitystyö (ja ainutlaatuinen hinnoittelustrategia, sillä se oli ilmainen 24 tunnin ajan Epic Games Storessa, ja tähän tarjoukseen tarttui 7,5 miljoonaa ihmistä).

Mutta tällä kertaa muut osa-alueet briiffissä näyttävät muuttuneen. Sen sijaan, että Creative Assembly olisi villiintynyt kokeellisilla ideoilla kuten Thrones of Britannia teki, he näyttävät reagoineen tuon pelin puutteisiin ja pelanneen tässä paljon turvallisemmin.

En ole varma diggailenko tästä päätöksestä. Jälkikäteen ajateltuna, niin ankara kuin olinkin Thronesia kohtaan, sen heittospagetti seinille -lähestymistavalla oli ainakin pitkäaikainen tarkoitus, ja vuotta myöhemmin se lopulta auttoi meitä saamaan yhden kaikkien aikojen parhaista Total War -peleistä. Troy sen sijaan tuntuu vain jälleen yhdeltä Total Warilta.

Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa! Total War on yksi suosikkisarjoistani, ja nautin aikani Troijan parissa. Mutta huomasin myös, että kun olin tehnyt sen ammatillisista syistä, en enää koskaan palannut pelaamaan sitä huvikseni, koska siinä ei ollut mitään sellaista, mikä pakottaisi minut valitsemaan sen Warhammer-pelin tai Three Kingdomsin sijaan.

Troijan sodan aikaan sijoittuva Troija halkoo eroa mytologisten puitteidensa kanssa. Vaikka sarjassa on jo pitkään menty sivuraiteille, kun on kyse historiallisesta tarkkuudesta – Warhammerin fantasia-asetelmasta Three Kingdomin fiktiiviseen suuntaan – tässä Troija ei osaa päättää, haluaako se olla pronssikautinen peli vai peli tarinasta, johon liittyy jumalia ja hirviöitä.

Srategisella tasolla jumalat ovat olemassa, ja heidän suosiotaan voi houkutella ja ansaita siunauksia, jotka tuovat etua taisteluissa. Mutta taistelukentällä, vaikka sinulla on sankariyksiköitä, kuten ”minotauroja”, ne eivät oikeastaan ole hirviöitä, vaan pelkkiä pukumiehiä, ikään kuin legendat eivät olisi kasvaneet myytistä vaan liioitelluista uudelleenkertomuksista joidenkin isojen karvaisten kavereiden tarinoista.

Troy on melko suoraviivainen, jos olet pelannut Total War -peliä viimeisen kymmenen vuoden aikana (tai suurimmalta osin koskaan). Jakaudut strategiseen overworld-karttaan ja taktisiin taisteluihin, ja sinun tehtävänäsi on rakentaa parannuksia alueille ja varmistaa resursseja edellisessä, kun taas jälkimmäisessä komennat suoraan armeijoitasi valtavassa reaaliaikaisessa taistelussa.

Mahdollisesti hieman liian suoraviivaista. Lukuun ottamatta jumalten suosion ansaitsemista ja jälleen kerran uutta yritystä luoda tyydyttävä loppupeli (joka toimii tässä melko hyvin), niin suuri osa hetkestä toiseen pelattavasta pelistä on vain tavallista Total Waria, vain ilman sitä ylimääräistä syvyyttä ja maustetta, jonka saa isommasta, tavallisesta julkaisusta.

Muilla alueilla sitten saamme liikaa tekemistä. Agenttiyksiköt, jotka ovat olleet kolossaalinen riesa sarjan alusta asti, ovat jotenkin tehneet paluun sen jälkeen, kun Three Kingdoms viisaasti poisti ne, kun taas kampanjakartalla sinut keskeytetään jatkuvasti loputtomalla joukolla ponnahdusikkunoita ja väsyttävällä diplomaattisella kirjanpidolla, joita molempia oli myös virtaviivaistettu viimeisimmissä julkaisuissa.

Tämä oli vanhaa pahaa paskaa, jota Total War oli parempi ilman. Sen ei olisi tarvinnut palata tänne, kun oli tilaa kokeilla hulluja uusia juttuja!

Troy joutuu sitten nojautumaan troijalaisuuteensa, joka mielenkiintoisia hahmojuttuja lukuunottamatta, kun valitset fraktiosi, ei tarjoa paljoakaan ennen kuin vasta pelin loppupuolella. Minua harmitti todella paljon yksikkö- ja jopa fraktiovalikoiman puute tässä (vaikka se olikin odotettavissa), ja kiireinen työ yhdistettynä moniin piirityksiin tekee pelin alkuvaiheista todellista raatamista. Se tekee työlästä työskennellä kohti mielenkiintoisempaa loppupeliä, jossa joukot kootaan ja ylitetään meri valloittaakseen kartan toisen puolen.

Kartta on sentään upea, mikä on tärkeämpää kuin miltä se kuulostaa. Total War -pelissä ei tee mitään muuta useammin kuin tuijottaa karttaa, ja ruma ja/tai tylsä kartta voi todella romuttaa koko pelin (vrt. Rome 2). Onneksi Troijan kartta on upea, ja siinä yhdistyvät raikkaan siniset Välimeren meret ja taivaslaatikko, joka on suunniteltu jäljittelemään antiikin Kreikan tavaramerkiksi muodostunutta punaisten figuurien tyyliä, joten oli ilo sekoitella joukkoja ympäriinsä pelatessa.

Troijassa ei ole mitään vikaa samalla tavalla kuin Thronesissa oli. Se on täysin pätevä, joskin pinnallisempi Total War -kokemus, joka olisi sopinut hyvin, jos se olisi julkaistu Shogun 2:n tai Rome 2:n rinnalla. Se näyttää upealta, tarjoaa sarjalle jokseenkin uudenlaiset puitteet (se ei ole koskaan aiemmin mennyt näin kauas ajassa taaksepäin), ja jos haluat pelata vain toista Total War -peliä, eroista tai ainutlaatuisuudesta viis, niin tämä on varmasti toinen Total War. Se ei vain ole paljon enempää.