Kakkososa Uusi-Seelanti ei ole mikään paratiisi: Sex, Drugs and Denial, Katherine Dolanin Stuff Nationille kirjoittama viisiosainen sarja Uuden-Seelannin vihaamisesta aikuisena.

MIELIPIDE: Pikkukaupunkimainen Uusi-Seelanti on yksi naisvihamielisimmistä kulttuureista, joita olen koskaan nähnyt – ja olen asunut Saudi-Arabiassa.

Saudi-Arabialaiset naiset saattavat elää pysyvässä kotiarestissa, mutta sanon, että kulttuuri vaalii (tosin äärimmäisen rajattua määritelmää) naisellisuudesta.

Pikkukaupungin Uudessa-Seelannissa on paljon yksinkertaisempi asenne; siellä ei pidetä tai arvosteta tyttöjä tai naisia, piste.

LUE SARJA:
* Ensimmäinen osa: NZ ei ole mikään paratiisi, se on raaka
* Osa kolme: Rugby, rasismi ja homofobia
* Lukijat reagoivat Katherine Dolanin kertomukseen siitä, miten hän kasvoi vihaten Uutta-Seelantia
* Seksistinen? Emme me, sanovat Uudessa-Seelannissa maaseudulla asuvat

Omassa yhteisössäni miehet ja naiset eivät seurustelleet sosiaalisesti kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Ymmärrettiin, että murrosiän jälkeen tapahtuisi seksuaalista kanssakäymistä, mutta ”seurustelu” oli yhtä omituinen ja vieras sana kuin ”kosiskelu” – sitä tapahtui kirjoissa ja elokuvissa, mutta ei tosielämässä.

Kun olin noin 11-vuotias, sosiaalisesti taitavammat luokkatoverini alkoivat puhua lauantai-illoista. Silloin iso joukko teini-ikäisiä ja nuoria miehiä kokoontui rugby-ottelun jälkeen yhteen, joi kovaa viinaa ja harrasti kömpelöä seksiä.

Sikäli kuin ymmärsin, tyttöjen kohdalla pointti oli juoda, kunnes oksensi ja pyörtyi. Jos olit superonnekas, sait tehdä jollekin ensimmäisen 15:n jäsenelle seksuaalisen palveluksen.

Luonnollisesti mitä humalassa tyttö oli, sitä myöntyväisempi hän oli.

Tytölle maksuna oli seksuaalinen valta – lähes vaivaton tapa saada suosittujen poikien hyväksyntä. Eräs tuntemani tyttö sai 12-vuotiaana lempinimen ”kaupungin pyörä” sen vuoksi, kuinka moni mies oli harrastanut hänen kanssaan seksiä paikallisessa pubissa, mukaan lukien 35-vuotias juoppo, joka oli naimisissa ja jolla oli kolme lasta.

Kukaan ei edes haaveillut raportoivansa tyttöä hyväksikäyttäneistä miehistä tai muutoin yrittäneensä auttaa häntä.

Yksi ensimmäisistä juhlista, joihin osallistuin, oli pohjimmiltaan orgia, eikä se ollut niin eroottinen kuin miltä se saattoi kuulostaa, varsinkaan tarkkailijalle, jonka seksielämä oli tähän asti rajoittunut Jane Eyren alateksteihin.

Eräs ystäväni tunnusti harrastaneensa juuri seksiä ihastuksensa kanssa, joka sitten heti sanoi, että ”ei olisi pitänyt tehdä niin.”

Hän hyppäsi ulos ikkunasta ja otti toisen puoliksi tajuttoman tytön, joka oli itsekin hiljattain harrastanut muhinointia erään toisen pojan kanssa (romanttisella murteellamme tästä käytettiin termiä ”sekoittaa puuroa”).

Seuraavana maanantaina koulussa kaikki tämä irstailu pyyhkiytyi maagisesti pois kuin juhannusyön painajainen. Ei ollut mitään velvollisuutta kommunikoida tai edes ottaa katsekontaktia henkilöön tai henkilöihin, joiden kanssa oli ollut ”intiimi” (ironinen kiertoilmaus, koska on vaikea keksiä mitään vähemmän intiimiä kuin humalainen seksi).

Tämä hellyyden ja intiimiyden kielto näyttäytyi lounastunnilla, kun olin 15-vuotias. Eräs miespuolinen luokkatoverini käveli käsi kädessä tytön kanssa rugby-kentällä ja hymyili murrosikäisen rakkauden huumassa.

Suuri joukko oppilaita, enimmäkseen poikia, asettui riviin seinää pitkin osoitellen, naureskellen ja pilkaten siitä, kuinka hänellä oli luultavasti seisokki.

Näky hellästä käytöksestä oli niin epätavallista, että ihmiset tunsivat itsensä pakotetuksi pilkkaamaan sitä ilkeästi. Se herätti ryhmässä ahdistusta ja vihaa, koska se ei ollut normaalia.

Kuten monet ikäiseni tytöt, en halunnut, että ensimmäinen seksikokemukseni olisi ollut järjetöntä rötöstelyä, mutta en myöskään ollut tarpeeksi rohkea aloittaakseni mitään selviä järjestelyjä. Olin ihastunut yhteen poikaan ja minulla oli tavanomaisia fantasioita siitä, että jätän nimettömästi ruusuja hänen postilaatikkoonsa tai hoivaan häntä hirvittävän bussionnettomuuden jälkeen (olimme ainoat kaksi eloonjäänyttä – valitettavasti en juurikaan välittänyt siitä, mitä muille matkustajille tapahtui).

Eräänä päivänä hän kysyi minulta syyttävällä tavalla: ”Pidätkö minusta?”

Epäluuloisena vastasin jyrkällä ei-vastausella, ja asia oli sillä selvä, tai ainakin niin minä luulin.

Hieman myöhemmin leikimme kavereideni kanssa jotain sanaleikkiä taululla ja kuulin poikien hihittelevän takanani. Tämä kaveri seisoi takanani teeskentelemässä, että hän sodomoi minua kymmenen pojan joukon loputtomaksi huvitukseksi. Lakkasin ihastumasta häneen siinä vaiheessa.

Alan ymmärtää, miksi vietin niin monta lounasaikaa kirjastossa.

Mainitsen tämän kaiken, koska siihen aikaan kukaan ei pitänyt sitä järkyttävänä, outona tai edes pahana. Vanhemmat tiesivät, että menimme näihin bileisiin, he tiesivät mitä tapahtui. Puolet meistä oli luultavasti saanut alkunsa samanlaisissa olosuhteissa. Se oli – ja on luultavasti edelleen – hyvin yleinen käytäntö, ja ryhmän on vaikea hyväksyä, että yleinen ei välttämättä ole hyvä asia.”

Vuonna 2011 julkaistussa Yhdistyneiden kansakuntien raportissa naisten asemasta Aotearoa-Uusi-Seelanti sijoittui kaikista OECD-maista huonoimmalle sijalle seksuaalisen väkivallan määrässä.

Silti me – tiedotusvälineemme, poliisimme, sisumme – sympatisoimme vaistomaisesti raiskaajia, varsinkin jos he ovat rugbypelaajia, koska rutiininomainen seksuaalinen väkivalta on olennainen osa rugbykulttuuria.

Se on kiwi-perinne, että nuoret miehet harrastavat seksiä humalaisten, alaikäisten tyttöjen kanssa. Kun Roast Bustersit nousivat otsikoihin, he tekivät sen siksi, että he puhuivat väitetyistä hyväksikäytöksistään netissä, mikä tarkoitti sitä, että kulttuurimme ulkopuoliset ihmiset tulivat tietoisiksi asiasta.

Vaikka ensimmäiset rikosilmoitukset tehtiin vuonna 2011 jopa 13-vuotiaiden tyttöjen toimesta, poliisitutkinta ryöpsähti eteenpäin aina vuoteen 2013 asti, jolloin kansainväliset tiedotusvälineet tarttuivat juttuun. Otsikot kuten Jezebel Uuden-Seelannin teiniraiskauskerho on pahin asia, josta luet tänään, nolostuttivat meidät.

Me todella, todella inhoamme nolostumista ulkomaalaisten edessä.

Vuonna 2013 komisario Bruce Scott sanoi, että syytteitä ei ollut nostettu, koska yksikään tyttö ei ollut ollut ”tarpeeksi rohkea” kertomaan asiasta (myöhemmin kävi ilmi, että yksi tytöistä oli itse asiassa ollut tarpeeksi rohkea, mutta hän oli unohtanut sen).

Radio Uuden-Seelannin haastattelussa poliisipäällikkö Peter Marshall valitteli: ”Kuka tahansa luulee, että olemme pahiksia tässä tilanteessa”. Poliisiraportti oli muotoiltu niin, että siitä kävi selväksi, että tapausta ei pidettäisi rikosoikeudellisena asiana, vaan pikemminkin yksityisasiana, jossa uhreilla ja raiskaajilla oli yhtäläinen vastuu.

”Alkoholin yleisyys haastateltujen teini-ikäisten, niin miesten kuin naistenkin, elämässä oli huolestuttavaa… oli selvää, että tarvitaan lisää valistusta alkoholin kielteisistä vaikutuksista sekä vanhempien ja huoltajien valistamista heidän vastuustaan… Oli myös huono käsitys siitä, mikä on suostumus”, poliisi sanoi.

Ero tämän poliisin lausunnon, joka on lievä varoitus, ja Jezebelin otsikon välillä viittaa niin sanottuihin erilaisiin kulttuurisiin odotuksiin.

Sallikaa minun ekstrapoloida:

Ensinnäkin ajatus siitä, että Uuden-Seelannin poliisi olisi ”järkyttynyt alkoholin yleisyydestä teini-ikäisten elämässä” on naurettava. Tunne on selvästi osoitettu maailmanlaajuiselle, mediayleisölle, ja sillä annetaan ymmärtää, että tällainen on hyvin harvinaista ja että asianosaiset olivat poikkeuksellinen kourallinen kouluttamattomia rottasäkkejä.

Itse asiassa täysin kunnialliset nuoret miehet ovat harrastaneet seksiä humalaisten, alaikäisten tyttöjen kanssa Uudessa-Seelannissa joka viikonloppu vuosikymmenten ajan. ”Suostumus” on hämärä asia, kun vallitseva, kulttuurisesti hyväksytty käsitys esileikistä on viinan kaataminen tytön kurkusta alas, kunnes hän on tajuton. Suurin osa poliiseista – miehistä ja naisista – sai luultavasti seksuaalisen vihkimyksensä täsmälleen samoissa olosuhteissa.

Ei siis ole vaikea löytää tapauksia, joissa uusiseelantilaiset ovat valta-asemassa tukemassa väitettyjä hyväksikäyttäjiä ja tuomitsemassa mahdollisia uhreja.

Riippumatta siitä, pahoinpitelivätkö Chiefsit stripparia kähmimällä häntä ja heittelemällä häntä soralla, oli paljon ihmisiä, jotka ilmoittautuivat anteeksipyytämään käytöstä.

Margaret Comer – Chiefsin sponsorista Gallagher Groupista – esitti kommentin: ”Jos nainen riisuu vaatteensa ja kävelee miesten joukossa, mitä meidän pitäisi tehdä, jos joku heistä yrittää koskea häneen?”, joka tiivistää lyhyesti rugby-kulttuurin näkemyksen.

Uudestaan ja uudestaan tällaiset kommentit ja auktoriteettihenkilöiden tekosyyt ovat auttaneet vahvistamaan kulttuurimme taipumusta sivuuttaa nuorten naisten hyväksikäyttö erityisesti ottelun jälkeisten juhlien yhteydessä.

Strippari ja kirjailija Hadassah Gracen sanoin: ”Voisimme lakata sanomasta, että ’pojat ovat poikia’, ja sen jälkeen heiluttamasta sormiamme naisille, jotka suorittavat täysin laillista työtä, jota heillä on oikeus harjoittaa pelkäämättä, että heitä ahdistellaan tai että heihin kohdistuu pahoinpitelyjä.”

Laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa miesten ryhmän kovuuden ja yhteenkuuluvuuden ylläpitämisen tärkeys merkitsee tiukan sukupuolten välisen jaon säilyttämistä. Mieheni, kalifornialainen, huomasi yllättyneenä, että uusiseelantilaisissa seurapiiritilaisuuksissa miehillä ja naisilla ei ollut tapana sekoittua keskenään.

Hän huomautti myös, että hänen mielestään tavallisiin ystävällisiin eleisiin – hymyyn tai kehuun naispuoliselle kollegalle – suhtauduttiin epäluuloisesti. Kun hänen naispuoliset kollegansa vihdoin vakuuttuivat siitä, ettei hän yrittänyt raiskata heitä kohteliaisuuksilla, he tulivat tunteellisiksi siinä määrin, että hän piti sitä outona, kunnes eräs kertoi, ettei mies ollut koskaan aiemmin kehunut häntä.

Ehkä ei ole mikään yllätys, että meillä on pääministeri, joka pääsee pälkähästä torjumalla naisen valitukset siitä, miten hän kohteli häntä – nykäisemällä tämän poninhännästä – ”ystävällisenä” käytännön pilana.

Key nousi otsikoihin vetäessään toistuvasti tarjoilijattaren poninhännästä, vaikka häntä pyydettiin lopettamaan se. Nainen vertasi miehen käytöstä koulukiusaamiseen ja tunsi itsensä voimattomaksi ja nöyryytetyksi.

Pyytääkseen anteeksi tapahtunutta hän tarjosi naiselle kaksi pulloa henkilökohtaisesti merkkaamaansa pinot noiria.

Muistan australialaisen tytön, joka siirtyi maaseutulukiooni viimeisellä luokalla 16-vuotiaana. Hän oli kaunis, huoliteltu ja häpeilemättömän naisellinen.

Kerran koulubussissa kuulin hänen sanovan, että hän oli juuri nähnyt kukan, joka oli niin kaunis, että hän toivoi voivansa teettää itselleen samanlaisen mekon. Leukani loksahti (sisäisesti) alas. Tämä oli juuri sellaista ultratyttömäistä tunteellisuutta, jota minut oli opetettu jo pienestä pitäen halveksimaan, mutta kaikki tykkäsivät siitä.

Pojat olivat ihastuneet siihen. Itse asiassa, koska hän teki sen varmuudella, he jopa yrittivät ”kosiskella” häntä ja menivät treffeille hänen kanssaan niin kuin pojat tekivät elokuvissa.

Tunsin itseni samanaikaisesti petetyksi ja innostuneeksi. Tuntui sairaalloisen selvältä, että hänen suosionsa johtui hänen häpeilemättömästä naisellisuudestaan, juuri siitä ominaisuudesta, joka meissä oli niin huolellisesti murskattu.

Stuff Nation

• Twitter
• Whats App
• Reddit
• Email