Väestö ja yhteiskunnallinen muutos

Joidenkin maiden asukkaiden elämä näytti vuonna 1945, toisen maailmansodan päättyessä, muuttuneen vain vähän siitä, mitä se oli ollut vuonna 1910. Näin oli Paraguayssa, joka oli edelleen valtaosin maaseutumainen ja eristäytynyt, ja Hondurasissa, lukuun ottamatta sen rannikon banaanienklaavia. Jopa Brasiliassa rannikkokaupungeissa tai São Paulon nopeasti kasvavassa teollisuuskompleksissa tapahtuneet muutokset eivät juurikaan vaikuttaneet sertãoon eli puolikuivaan takamaahan. Mutta koko Latinalaisessa Amerikassa yhä useammat ihmiset kytkeytyivät kansantalouteen ja maailmantalouteen, tutustuivat alkeelliseen julkiseen koulutukseen ja altistuivat kehittyville joukkotiedotusvälineille.

Jopa Argentiinassa, Brasiliassa ja Kuubassa, joissa maahanmuuttajien määrä oli lamaan asti ollut merkittävä – Kuuban tapauksessa naapurimaista Länsi-Intiasta ja ennen kaikkea Espanjasta – väestönkasvu perustui pääasiassa luonnolliseen lisääntymiseen. Se ei silti ollut räjähdysmäistä, sillä vaikka syntyvyys pysyi useimmissa maissa korkeana, kuolemantapaukset eivät olleet vielä vähentyneet jyrkästi kansanterveyden edistymisen ansiosta. Kasvu oli kuitenkin tasaista: Latinalaisen Amerikan kokonaisväestö kasvoi noin 60 miljoonasta vuonna 1900 155 miljoonaan vuosisadan puolivälissä. Kaupunkien osuus oli noussut noin 40 prosenttiin, joskin maiden välillä oli suuria eroja. Argentiinan väestöstä noin puolet oli kaupunkiväestöä ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, sillä maan vaurauden tuottamiseen maaseudulla tarvittiin vähemmän väkeä kuin sen jalostamiseen kaupungeissa ja muiden keskeisten kaupunkipalvelujen tarjoamiseen. Andien maissa ja Keski-Amerikassa kaupunkilaiset olivat kuitenkin selvä vähemmistö vielä toisen maailmansodan jälkeenkin. Lisäksi tavallinen malli oli se, että yksittäinen suurkaupunki varjosti suuresti pienempiä kaupunkikeskuksia. Uruguayn Montevideossa oli 1940-luvun alussa yksinään 800 000 asukasta eli yli kolmannes maan kokonaisväestöstä, kun sen lähimmässä kilpailijassa oli noin 50 000 asukasta. Silti silloinkin asui yhtä paljon kuin Hondurasin pääkaupungissa Tegucigalpassa.

Latinalaisen Amerikan väestöä ei ole yhtä helppo luokitella sosiaalisen koostumuksen perusteella. Maaseudun työläiset muodostivat edelleen suurimman yksittäisen ryhmän, mutta löyhästi ”talonpojiksi” kutsutut saattoivat olla mitä tahansa minifundistoista eli pienten yksityisten palstojen itsenäisistä omistajista suurten plantaasien kausiluontoisiin palkattuihin työntekijöihin; eriasteisen autonomian ja erilaisten yhteyksien kautta kansallisiin ja maailmanmarkkinoihin he olivat kaukana yhtenäisestä sosiaalisesta sektorista. Yhteistä näille maaseudun työntekijöille oli selvästikin se, että terveys- ja koulutuspalvelujen saanti oli erittäin puutteellista ja että heidän aineellinen elintasonsa oli alhainen. Sosioekonominen ja kulttuurinen kuilu erotti heidät perinteisistä suurmaanomistajista sekä kaupallisten maatalousyritysten omistajista tai johtajista.

Kaupungeissa teollinen työväenluokka näkyi yhä selvemmin, ainakin suuremmissa maissa, joissa sisämarkkinoiden laajuus teki teollistumisen mahdolliseksi jopa alhaisella keskimääräisellä ostovoimalla. Tehdastyöläiset eivät kuitenkaan välttämättä muodostaneet tärkeintä kaupunkisektoria, jossain määrin siksi, että kaupunkien kasvu oli ollut nopeampaa kuin tehdasteollisuuden kasvu. São Paulo Brasiliassa ja Monterrey Meksikossa saivat mainetta lähinnä teollisuuskeskuksina, mutta tyypillisempi tapaus oli Montevideo, joka oli ennen kaikkea kaupallinen ja hallinnollinen keskus, joka houkutteli leijonanosan maan teollisuudesta, koska se oli jo ennestään johtavassa asemassa väestö- ja palvelualalla eikä päinvastoin. Lisäksi satama-, kuljetus- ja palvelutyöläiset – tai kaivostyöläiset, kuten Chilen nitraattikentillä – eivätkä tehdastyöläiset yleensä johtivat ammattiyhdistysten järjestäytymistä ja lakkoja. Yhtenä syynä oli naistyöläisten suuri osuus varhaisissa tehtaissa, joita, vaikka heitä riistettiin vielä enemmän kuin miespuolisia työntekijöitä, radikaalit aktivistit pitivät vähemmän lupaavina rekrytoitavina työntekijöinä kuin ahtaajia tai veturien palomiehiä.

Urbaaneissa ympäristöissä lyhyellä aikavälillä tärkein sosiaalinen kehityssuuntaus oli keskiluokkaisten toimihenkilö- ja ammattiryhmien tasainen laajentuminen. Se, missä määrin näitä voidaan kutsua ”keskiluokaksi”, on kyseenalaista, sillä vaikka he olivatkin ”keskiluokkaa” omaisuuden ja tulojen taloudellisilla mittareilla mitattuna, he olivat usein epätietoisia paikastaan yhteiskunnassa – epävarmoja siitä, omaksuisivatko he työ- ja säästöetiikan, joka perinteisesti liitetään länsimaisen maailman (tai myöhemmin Itä-Aasian) keskiluokkaan, vai yrittäisivätkö he matkia perinteistä eliittiä. Keskiluokka oli joka tapauksessa suurin hyötyjä koulutusmahdollisuuksien laajentamisesta, jota se kannatti voimakkaasti ja jota se käytti keinona nousta ylöspäin. Kaupunkityöläisillä puolestaan oli mahdollisuus peruskoulutukseen mutta harvoin keskiasteen koulutukseen; ainakin he olivat nyt pääosin luku- ja kirjoitustaitoisia, kun taas suurin osa latinalaisamerikkalaisista maaseutualueista ei edelleenkään ollut sitä.

Muodollisen koulutuksen puute oli jo pitkään lisännyt maalaisväestön suhteellista eristyneisyyttä kansakuntansa keskustojen poliittisista virtauksista, puhumattakaan ulkomailta tulevista uusista villityksistä ja käsityksistä. Kuitenkin 1920-luvulta alkaen uuden viestintävälineen, radion, nopea leviäminen koko Latinalaisessa Amerikassa altisti jopa lukutaidottomat ihmiset nousevalle massakulttuurille. Kuljetusinfrastruktuurin kehittyminen edisti myös eristyneiden väestöryhmien yhdentymistä. Tärkeimmät rautatielinjat olivat muotoutuneet jo vuoteen 1910 mennessä, mutta autoliikenteen tulo johti maanteiden huomattavaan parantamiseen ja laajentamiseen, ja lentokone toi mukanaan täysin uuden liikennemuodon. Yksi maailman vanhimmista lentoyhtiöistä on kolumbialainen Avianca, jonka perustaminen (eri nimellä) vuonna 1919 oli erityisen tärkeää maassa, jossa rautateiden ja maanteiden rakentaminen oli viivästynyt vaikean pinnanmuodostuksen vuoksi. Lentoliikenteellä oli keskeinen rooli myös Brasilian kaukana sijaitsevien osien yhdistämisessä toisiinsa, jotka aiemmin oli yhdistetty rannikkohöyrylaivoilla. Kaikenlaiset liikenneyhteyksien parannukset edistivät paitsi kansallisten markkinoiden myös yhteisten kansallisten kulttuurien syntymistä, ja jälkimmäisessä suhteessa ne vahvistivat kansanopetuksen ja radion vaikutuksia.