Lähteet

Ronald Reaganin johtaman republikaanisen puolueen murskatappioiden jälkeen 1980-luvulla joukko tunnettuja demokraatteja alkoi uskoa, että heidän puolueensa oli pihalla ja tarvitsi radikaalia muutosta talouspolitiikassa ja hallintoajatuksissa. Al From ja joukko samanhenkisiä poliitikkoja ja strategeja perustivat vuonna 1985 Democratic Leadership Councilin (DLC). He kannattivat poliittista kolmatta tietä vastalääkkeenä reaganismin vaalimenestykselle.

Vuoden 1984 murskatappio presidentinvaaleissa sai keskustalaiset demokraatit toimimaan, ja DLC perustettiin. DLC:llä, epävirallisella puoluejärjestöllä, oli ratkaiseva rooli demokraattisen puolueen politiikan siirtämisessä Yhdysvaltain poliittisen spektrin keskelle. Merkittävät demokraattipoliitikot, kuten senaattorit Al Gore ja Joe Biden (molemmat tulevia varapresidenttejä ja Biden tuleva presidentti), osallistuivat DLC:n toimintaan ennen ehdokkuuttaan demokraattisen puolueen ehdokkaaksi vuonna 1988. DLC ei kuitenkaan halunnut, että demokraattinen puolue ”vain poseeraisi keskellä”. Sen sijaan DLC muotoili ajatuksensa ”edistykselliseksi” ja ”kolmanneksi tieksi” aikakautensa ongelmien ratkaisemiseksi. Esimerkkejä DLC:n poliittisista aloitteista löytyy The New American Choice Resolutions -julkaisusta.

Vaikka New Democrat -nimikettä käytti lyhyen aikaa edistyksellinen uudistusmielinen ryhmä, johon kuuluivat Gary Hart ja Eugene McCarthy vuonna 1989, termi liitettiin laajemmin New Orleansin julistukseen ja DLC:n politiikkaan, joka vuonna 1990 nimesi puolikuukausittain ilmestyvän lehtensä The Mainstream Democratista The New Democratiksi. Kun silloinen kuvernööri Bill Clinton luopui DLC:n puheenjohtajuudesta asettuakseen ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 1992, hän esiintyi uusdemokraattina.

Ensimmäinen aalto

Ensimmäisen aallon uusdemokraatit 1980-1990-luvuilla olivat hyvin samankaltaisia kuin etelän demokraatit ja sinikoira demokraatit. Al From, DLC:n perustaja ja sen johtaja vuoteen 2009 asti, oli ollut Louisianan edustajan Gillis Longin avustajana. DLC:n puheenjohtajia olivat muun muassa Tennesseen senaattori Al Gore ja Arkansasin kuvernööri Bill Clinton. Ensimmäisen aallon uusdemokraatit tavoittelivat valkoisen työväenluokan Reagan-demokraattien ääniä.

1990-luvulla uusdemokraattiliike siirtyi etelästä ja lännestä koilliseen. Vuoden 1992 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa Clinton valittiin Yhdysvaltain 42. presidentiksi, mikä päätti kaksitoista vuotta kestäneen republikaanien ylivallan. Yhdysvaltojen vuoden 1994 vaaleissa republikaanit saivat kuitenkin parlamentin edustajainhuoneen ja senaatin hallintaansa, mikä käytännössä hävitti demokraattien edustuksen etelästä ja lännestä.

Toinen aalto

Bill Clintonin presidenttikausi

Bill Clinton on demokraattinen poliitikko, joka samaistetaan eniten uusdemokraatteihin johtuen hänen vuoden 1992 Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa antamastaan lupauksesta hyvinvointiuudistuksesta ja sen myöhemmästä toteuttamisesta, hänen vuonna 1992 antamastaan lupauksesta keskiluokan veronalennuksesta ja hänen vuonna 1993 antamastaan työssäkäyville vähävaraisille suunnatun ansiotulojen verohyvityksen laajentamisesta. Uusdemokraattien ja kolmannen tien menestyksen Clintonin aikana ja Anthony Giddensin kirjoitusten katsotaan usein inspiroineen Tony Blairia Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja hänen politiikkaansa työväenpuolueessa nimellä New Labour.

Clinton esiintyi keskustalaisena ehdokkaana houkutellakseen valkoisia keskiluokkaisia äänestäjiä, jotka olivat lähteneet demokraattipuolueesta republikaaniseen puolueeseen. Vuonna 1990 Clintonista tuli DLC:n puheenjohtaja. Hänen johdollaan DLC perusti kaksi tusinaa jaostoa ja loi kannatuspohjan. Uusdemokraattina ehdolla ollut Clinton voitti vuosien 1992 ja 1996 presidentinvaalit.

Presidentti Clintonin aikana kahden puolueen tuella allekirjoitettuun lainsäädäntöön kuuluvat:

• Kanadan ja Meksikon kanssa solmittu Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus.
• Ei saa kysyä, ei saa kertoa -kielto, joka koski avoimesti homoseksuaalisia henkilöitä palvelemasta asevoimissa (kumottiin vuonna 2010).
• Laki avioliiton puolustamisesta (Defense of Marriage Act), joka kielsi liittovaltion hallitusta tunnustamasta samaa sukupuolta olevien avioliittoja (Yhdysvaltain korkein oikeus totesi sen perustuslain vastaiseksi vuonna 2013).
• Laki uskonnonvapauden palauttamisesta (Religious Freedom Restoration Act) liittovaltion laki uskonnollisesta syrjinnästä.
• Laki väkivaltarikollisuuden torjunnasta ja lain valvonnasta (”Violent Crime Control and Law Enforcement Act”), johon viitataan toisinaan myös nimellä ”vuoden 1994 rikoslakiehdotus (1994 Omnibus Crime Bill).

Clintonin hallinnon aikana uusdemokraatit olivat vastuussa vuoden 1993 Omnibus Budget Reconciliation Actin hyväksymisestä. Se nosti veroja rikkaimmalta 1,2 prosentilta veronmaksajista, mutta alensi samalla 15 miljoonan pienituloisen perheen veroja ja antoi veronalennuksia 90 prosentille pienyrityksistä. Lisäksi siinä määrättiin, että budjetti on tasapainotettava useiden vuosien ajan toteuttamalla menoja koskevia rajoituksia. Ylin marginaaliveroaste nostettiin Clintonin hallinnon aikana 31 prosentista 40 prosenttiin. Clintonin lupaus hyvinvointiuudistuksesta hyväksyttiin vuoden 1996 Personal Responsibility and Work Opportunity Act -lain muodossa.

Barack Obaman presidenttikausi

Maaliskuussa 2009 Barack Obama sanoi kokouksessaan New Democrat Coalition -järjestön kanssa olevansa ”uusdemokraatti” ja ”kasvumyönteinen demokraatti”, tukevansa ”vapaata ja oikeudenmukaista kaupankäyntiä” ja olevansa ”hyvin huolissaan paluusta protektionismiin”.

Kautta Obaman hallinnon ajan kannatettiin ”vapaata ja reilua kauppaa”, muun muassa vuonna 2015 julkaistussa kauppapoliittisessa raportissa The Economic Benefits of U.S. Trade (Yhdysvaltain kaupan taloudelliset hyödyt), jossa todettiin, että vapaakauppa ”auttaa kehitysmaita nostamaan ihmisiä pois köyhyydestä” ja ”laajentaa markkinoita Yhdysvaltain viennille”.