Uudet Hebridit oli harvinainen siirtomaa-alue, jossa suvereniteetti jaettiin kahden vallan, Ison-Britannian ja Ranskan, kesken sen sijaan, että sitä olisi käyttänyt vain toinen. Kondominiumin aikana oli kolme erillistä hallitusta – yksi ranskalainen, yksi brittiläinen ja yksi yhteishallinto, joka valittiin osittain vuoden 1975 jälkeen.
Ranskalaista ja brittiläistä hallitusta kutsuttiin residensseiksi, joita kumpaakin johti metropolihallituksen nimittämä residenssi. Residenssirakenne korosti suuresti dualismia, sillä molemmissa oli yhtä monta ranskalaista ja brittiläistä edustajaa, byrokraattia ja hallintovirkamiestä. Jokaisella residenssin jäsenellä oli aina vastapuoli, jonka kanssa hän saattoi neuvotella. Molempien residenssien välinen symmetria oli lähes tarkka.
Yhteishallitus koostui sekä paikallisista että eurooppalaisista virkamiehistä. Sen toimivaltaan kuuluivat muun muassa postilaitos, julkinen radioasema, julkiset työt, infrastruktuuri ja väestölaskenta. Kahdessa suurimmassa kaupungissa, Luganvillessä ja Port Vilassa, oli myös kaupunginvaltuustot, mutta niillä ei ollut suurta toimivaltaa.
Vaikka alkuperäiset uudisasukkaat olivat pääasiassa Australiassa asuvia brittejä, 1800-luvun loppupuolella tulivat myös ranskalaiset. Muutamassa vuosikymmenessä saarilla oli kaksi kertaa enemmän ranskalaisia kuin brittejä, mikä johti lukuisiin vetoomuksiin vallan luovuttamisesta joko ranskalaisille tai briteille. Tästä huolimatta nämä kaksi kansakuntaa liittyivät yhteen muodostaakseen condominiumin, joka on erityinen hallintomuoto, jossa molemmilla kansakunnilla on omat hallintonsa ja jossa ne hallitsevat saaria yhdessä. Ainoa paikka, jossa ne kokoontuivat yhteen, oli yhteinen tuomioistuin. Kuten Mander kuvailee: ”Yhteinen tuomioistuin oli tilanteen avain, ja siitä oli määrä riippua paljon….Kolme tuomaria – yksi brittiläinen, yksi ranskalainen ja kolmas Espanjan kuninkaan nimittämä – muodostivat tuomioistuimen.” Tämä tarkoitti sitä, että tuomiot oikeudessa valittiin olosuhteista riippuen joko brittiläisen tai ranskalaisen lain perusteella.
Yhteistä tuomioistuinta lukuun ottamatta kaikki oli olemassa pareittain. ”Kyynikot kutsuivat Kondominiumia ’Pandemoniumiksi’, sillä kaksoishallinto tuotti hämmästyttävää päällekkäisyyttä. Oli kaksi poliisivoimaa omine lakeineen, mukaan lukien tielait, kaksi terveyspalvelua, kaksi koulutusjärjestelmää, kaksi valuuttaa ja kaksi vankilajärjestelmää.” Lisäksi oli erilliset brittiläinen ja ranskalainen hallitus, mikä tarkoitti kahta maahanmuuttopolitiikkaa, kahta tuomioistuinta (lukuun ottamatta yhteistä tuomioistuinta) ja kahta yhtiöoikeutta. Saarten asukkaat saivat valita, kumpaa hallitusta he halusivat hallita. Kuten Miles totesi: ”Tuloksena oli väistämätön ulkopolitiikan ja siirtomaamentaliteetin yhteentörmäys.”
Paikalliset asukkaat saivat valita, halusivatko he joutua oikeuteen brittiläisen common law’n vai ranskalaisen siviilioikeuden mukaan. Vierailijat saattoivat valita, minkä maahanmuuttosääntöjen mukaan he tulivat maahan. Toisen maan kansalaiset voisivat perustaa yhtiöitä toisen maan lakien mukaisesti. Näiden kahden oikeusjärjestelmän lisäksi oli olemassa kolmaskin tuomioistuin (Native Court), joka käsitteli melanesialaista tapaoikeutta koskevia tapauksia. Lisäksi oli yhteinen tuomioistuin, joka koostui brittiläisistä ja ranskalaisista tuomareista. Espanjan kuningas nimitti yhteisen tuomioistuimen presidentin vuoteen 1939 asti, jolloin virka lakkautettiin edellisen presidentin jäätyä eläkkeelle, mikä johtui osittain Espanjan monarkian lakkauttamisesta vuonna 1931.
Kahden tuomioistuinjärjestelmän lisäksi oli kaksi vankilajärjestelmää. Poliisivoimat olivat teknisesti yhtenäiset, mutta ne koostuivat kahdesta päälliköstä ja kahdesta tasavertaisesta upseeriryhmästä, joilla oli kaksi eri virkapukua. Kumpikin ryhmä vuorotteli tehtäviensä ja toimeksiantojensa kanssa.
Kieli oli vakava este luonnostaan tehottoman järjestelmän toiminnalle, sillä kaikki asiakirjat oli käännettävä kerran, jotta toinen osapuoli ymmärtäisi ne, ja sitten vastaus oli käännettävä uudelleen, jotta toinen osapuoli ymmärtäisi ne.
Kondominium ei hyödyttänyt Ni-Vanuatua, sillä he olivat ”…virallisesti valtiottomia. Voidakseen matkustaa ulkomaille he tarvitsivat henkilöllisyystodistuksen, jonka olivat allekirjoittaneet sekä Britannian että Ranskan maassa asuvat komissaarit.” Tämä johti väistämättä tyytymättömyyteen eri puolilla saaria, ja monet vallankumoukselliset ryhmät muodostuivat yrittäessään luoda itselleen toimivaltaa ja itsehallintoa.
Toisen maailmansodan aikana noin 10 000 Ni-Vanuatun miestä palveli Vanuatu Labor Corpsissa, joka oli Yhdysvaltain asevoimien työpataljoona. He tarjosivat logistista tukea liittoutuneiden sotatoimille Guadalcanalin kampanjan aikana. Ni-Vanuatun miesten joukko-osallistuminen työväenjoukkoihin vaikutti merkittävästi John Frumin liikkeeseen ja antoi sille rahtikultin piirteitä.