Birminghamilainen The Moody Blues julkaisi vuosien 1967 ja 1972 välillä seitsemän studioalbumia, joita kutsutaan yleisesti Core Seven -albumeiksi. Vaikka he pysyivät ajan tasalla ja siirtyivät 1970-luvulla rikkaasti orkestroidusta psykopopista riisutumpiin albumeihin, The Moody Blues oli nirso, viiksekäs ja soitti lempeää musiikkia, joka harvoin rokkasi. Rumpali Graeme Edge kirjoitti runoja, Justin Hayward lauloi kuin enkeli ja Mike Pinder kyseenalaisti olemassaolon tarkoituksen useilla upeilla ja rakastettavilla albumeilla.
Tässä ovat Moody Bluesin seitsemän keskeisintä albumia järjestyksessä huonoimmasta parhaaseen:
#7 – Every Good Boy Deserves Favour
1971
Hyvästä Justin Haywardin rokkarista ’The Story In Your Eyes’ huolimatta Every Good Boy Deserves Favour jää seitsemästä keskeisimmästä levystä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja vähäeleisimmäksi. Nimi on peräisin lyhenteestä, jolla pianonsoiton opiskelijat opettelevat säveliä diskanttiavaimella.
#6 – In Search Of The Lost Chord
1968
Moody Blues siirtyi vuonna 1968 täyteen hippimoodiin sanoituksineen, jotka kertovat Timothy Learysta ja ”Om”-laulusta. He eivät olleet vakuuttavia vastakulttuurin akolyytejä, mutta kappaleet kuten Haywardin upea ’Voices in the Sky’ ja Lodgen ’Ride My See-Saw’ olivat merkittäviä lisäyksiä Moody Bluesin kaanoniin.
#5 – A Question Of Balance
1970
Moody Bluesin materiaali oli käymässä liian monimutkaiseksi soitettavaksi livenä, joten he pelkistivät soundiaan 1970-luvun ensimmäistä albumiaan varten. A Question of Balance käsittelee ajankohtaisia ympäristö- ja sotakysymyksiä. Justin Hayward tarjoaa kohokohdan ajavalla, akustisella ’Question’-kappaleella.
#4 – On The Threshold Of a Dream
1969
Moody Bluesin ensimmäinen albumi vuodelta 1969 on täynnä lempeän miellyttäviä kappaleita, jotka ovat yhtyeen vahvuus. On The Threshold Of a Dream tuntuu välillä vähäeleiseltä, mutta se on johdonmukaisesti melodinen ja miellyttävä Haywardin ”Never Comes The Dayn” kaltaisilla kappaleilla ja levyn lopussa olevalla Pinderin biisikokonaisuudella.
#3 – Seventh Sojourn
1972
The Moody Bluesin ydinseitsemännen albumin viimeinen albumi oli basisti John Lodgen vuoro loistaa. Hän kirjoitti ja esitti kaksi ikimuistoisinta kappaletta, ”Isn’t Life Strange” ja ”I’m Just a Singer (In a Rock and Roll Band)”. Yhtye hylkäsi runouden ja väänsi Haywardin sähkökitaraa, mikä teki Seventh Sojournista heidän helpoimmin lähestyttävän albuminsa.
#2 – Days Of Future Passed
1967
Kun heidän toimikautensa R&B-yhtyeenä hiipui, The Moody Blues kalibroi uraansa uudestaan albumilla, joka sisälsi rikkaasti orkestroituja balladeja. Pinderin Mellotron värittää sovituksia ja London Festival Orchestra tarjoaa linkkikappaleita. Sekä Pinder että orkesteri ovat mukana Haywardin kohisevassa ”Nights in White Satin” -kappaleessa, The Moody Bluesin läpimurtohitissä.
#1 – To Our Children’s Children’s Children’s Children
1969
Moody Bluesin rehevä, orkestroitu soundi saavutti huipentumansa tällä konseptialbumilla, joka käsitteli ikääntymistä ja avaruusmatkoja. Kaikki neljä lauluntekijää ovat mukana loistavalla materiaalilla, ja albumi on täynnä erinomaisia kappaleita, kuten Haywardin ”Gypsy” ja Ray Thomasin ”Eternity Road”.
Mikä on sinun suosikkisi Moody Blues -albumista?
Moody Blues -albumien arvosteluja
Parhaimmisto-parhaimmisto-listoja