Christopher Zoukis

Amerikkalaisessa rikosoikeusjärjestelmässä vastaajaa, joka tekee rikoksen ollessaan ”mielisairas”, ei voida pitää oikeudellisesti vastuussa kyseisestä rikoksesta. Tällaisissa tapauksissa oikeudellista syyllisyyttä ei todeta, eikä vastaajaa voida rangaista. Sen sijaan syytetty, joka todetaan syyttömäksi mielenvikaisuuden vuoksi, sijoitetaan tahdosta riippumattomasti psykiatriseen laitokseen. Teoriassa vastaaja vapautetaan, kun hänet on hoidettu ja kun hänen ei enää katsota olevan vaarallinen.

Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu. American Psychiatric Associationin tutkimukset osoittavat, että NGRI:ksi todetut syytetyt viettävät todennäköisesti yhtä paljon aikaa psykiatrisessa sairaalassa kuin he olisivat viettäneet vankilassa tuomion jälkeen. New York Timesin mukaan vuonna 1983 tehdyssä valtakunnallisessa tutkimuksessa todettiin, että NGRI-vastaajat ”menettivät vapautensa usein kaksi kertaa pidemmäksi ajaksi kuin ne, jotka tosiasiassa tuomittiin samasta rikoksesta.”

30 vuotta vanha tutkimus ei ole lähimpänä sitä, mitä voimme saada selville, koska NGRI:n saaneista henkilöistä saadut tiedot ovat vähintäänkin niukkoja. Liittovaltion tasolla ei ole valvontaa tai seurantaa siitä, kuinka kauan nämä henkilöt ovat vangittuina tai miksi. National Association of State Mental Health Program Directors -järjestön vuonna 2017 tekemän tutkimuksen mukaan kuitenkin yli 10 000 ihmistä on todettu NGRI:ksi tai oikeudenkäyntikyvyttömäksi ja heidät on pakkohoidettu psykiatrisiin sairaaloihin.

Ei ole selvää, kuinka moni näistä henkilöistä ei ole enää vaarallinen, mutta alan asiantuntijat epäilevät, että heitä on paljon. Heidät pidetään vangittuina epäasianmukaisista syistä.

”Ihmisiä ei pidetä vangittuina siksi, että he ovat vaarallisia, vaan siksi, että he ovat mielisairaita”, sanoo W. Lawrence Fitch, osavaltioiden mielenterveysohjelmista vastaavien johtajien kansallisen yhdistyksen konsultti. ”Ihmiset pysyvät vankilassa liian kauan ja vääristä syistä.”

Syy numero yksi on politiikka. Valituilla tuomareilla ja piirisyyttäjillä on portinvartijarooli päätöksenteossa siitä, vapautetaanko vai säilytetäänkö NGRI-vastaaja. NGRI-vastaajien tekemiin rikoksiin liittyy usein hirvittävää väkivaltaa. Näin ollen päätös vapauttaa enää vaaraton potilas herättää usein närkästystä yhteisössä. Yksikään vaaleilla valittu virkamies ei halua joutua yleisen paheksunnan väärään päähän, ja tämä lopputulos voidaan välttää pitämällä NGRI-vastaajat vangittuina.

John Hinckley Jr:n vapauttaminen syyskuussa 2016 on kuvaava esimerkki. Hinckley, joka ampui presidentti Ronald Reaganin harhaisessa yrityksessään tehdä vaikutuksen näyttelijä Jodie Fosteriin, oli vangittuna psykiatrisessa laitoksessa 35 vuotta ennen vapauttamistaan. Hänen lääkärinsä julistivat hänen mielisairautensa parantuneeksi yli kaksi vuosikymmentä sitten, mutta hän pysyi lukkojen takana. Poliittisella laskelmoinnilla ja riskien välttämisellä oli varmasti osuutensa hänen vapauttamisensa viivästymiseen. ”Se, että joku voi perustella hänen pitämisensä sairaalassa” ylimääräiset 20 vuotta, Fitch sanoi New York Timesille, ”on aivan hullua.”

Vanderbiltin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan rikosoikeudellisen ohjelman johtaja ja mielenterveyslainsäädännön kansallinen asiantuntija Chris Slobogin arveli, että osa ongelmaa johtuu amerikkalaisesta kostonjanosta yhdistettynä vahvaan haluun olla päästämättä ketään pälkähästä rikoksesta. On kuitenkin ”moraalitonta riistää joltain ihmiseltä vapaus siksi, että on vihainen hänelle siitä, että hänet on todettu NGRI:ksi.”

”Kyseessä on ihmisryhmä, joka on uskomattoman leimautunut ja väärinymmärretty sen suhteen, kuinka vaarallisia he ovat”, totesi Slobogin, joka oli jäsenenä American Bar Associationin työryhmässä, joka tarkisti mielenterveysnormeja, jotka liittyvät mielenterveysongelmista kärsivien NGRI-oikeudellisten syytettyjen jatkuvaan vangitsemiseen.

Itse asiassa riskin välttäminen ei ehkä ole lainkaan pätevä syy pitää NGRI-epäiltyjä toistaiseksi vangittuina. Tämän väestönosan uusintarikollisuutta pidetään alhaisena, kun sitä verrataan kansalliseen keskiarvoon, joka on yli 60 prosenttia. Fitchin mukaan ”ihmisillä, jotka on todettu NGRI:ksi, on taipumus palata takaisin yhteiskuntaan, ja heillä on taipumus pärjätä todella, todella hyvin.”

NGRI-järjestelmä, joka toimii tarkoitetulla tavalla, voi itse asiassa koitua sen kohtaloksi. Ajatellaanpa tapausta eräästä Nebraskasta kotoisin olevasta miehestä, jolle löydettiin NGRI ja jonka viimeisin diagnoosi oli ”kannabiksen väärinkäyttö, määrittelemätön”. Hän on ollut sairaalassa 37 vuotta. Ensi silmäyksellä tämä kuulostaa törkeältä, kunnes New York Timesin mukaan ”saat tietää, että hän tappoi kuusi ihmistä, joista kolme oli lapsia. Kaksi uhreista hän raiskasi. Yksi heistä oli kuollut, kun hän teki sen. Toinen, joka oli elossa pahoinpitelyn aikana, oli 10-vuotias.”

Tässä piilee jännite sen välillä, että mielisairas henkilö vapautetaan syyllisyydestä rikokseen, ja sen välillä, että tuon rikoksen hirvittävään luonteeseen reagoidaan sisäisesti. Columbian yliopiston lain, etiikan ja psykiatrian osaston professorin ja johtajan Paul Appelbaumin mukaan joidenkin mielenterveysongelmaisten syytettyjen pitäminen vangittuna pidempään kuin heidän olisi pitänyt, saattaa olla hinta, jonka maksamme siitä, että meillä ylipäätään on puolustus.

”On olemassa epäoikeudenmukaisuuksia, jotka kohdistuvat yksilöihin”, myönsi Appelbaum. ”Mutta näen myös 30 000 jalan tasolla, miksi järjestelmä toimii näin, ja tunnustan ehkä sen paradoksin, että jos se ei toimisi näin, saattaisimme menettää mielenhäiriöpuolustuksen kokonaan, tai ainakin meillä olisi vielä rajoittavampi järjestelmä, jonka kanssa meidän on oltava tekemisissä.”