”Olisiko totta sanoa, että olet tottunut likvidointeihin?”

Hän mietti hetken. ”Totta puhuakseni”, sanoi sitten hitaasti ja mietteliäästi, ”siihen kyllä tottui.”

”Päivissä? Viikkojen aikana? Kuukausissa?”

”Kuukausissa. Kesti kuukausia ennen kuin pystyin katsomaan yhtä heistä silmiin. Tukahdutin sen kaiken yrittämällä luoda erityisen paikan: puutarhoja, uusia parakkeja, uusia keittiöitä, uutta kaikkea; partureita, räätäleitä, suutareita, puuseppiä. Oli satoja tapoja saada ajatukset muualle; käytin niitä kaikkia.”

”Siltikin, jos tunsit niin voimakkaasti, täytyi olla aikoja, ehkä öisin, pimeässä, jolloin et voinut välttyä ajattelemasta sitä?”

”Lopulta ainoa keino käsitellä sitä oli juominen. Otin joka ilta suuren lasillisen konjakkia mukaani sänkyyn ja join.”

”Taidatte väistellä kysymystäni.”

”Ei, en tarkoita sitä; tietysti ajatuksia tuli. Mutta minä pakotin ne pois. Pakotin itseni keskittymään työhön, työhön ja taas työhön.”

”Olisiko totta, jos sanoisin, että lopulta tunsit, etteivät he olleet oikeasti ihmisiä?”

”Kun olin kerran matkalla, vuosia myöhemmin Brasiliassa”, Be sanoi kasvot syvästi keskittyneinä ja ilmeisesti eläytyen kokemukseen, ”junani pysähtyi teurastamon viereen. Karsinoissa olleet naudat kuulivat junan melun, tallustivat aidan luo ja tuijottivat junaa. Ne olivat hyvin lähellä ikkunaani, toinen toisensa perässä, ja katsoivat minua aidan läpi. Silloin ajattelin: ”Katsokaa tätä, tästä tulee mieleeni Puola; juuri noin ihmiset katsoivat, luottavaisesti, juuri ennen kuin menivät säilykepurkkiin…”

”Sanoit säilykepurkit”, keskeytin. ”Mitä tarkoitat?” Mutta hän jatkoi kuulematta tai vastaamatta minulle.”

”…”… En voinut syödä säilykelihaa sen jälkeen. Ne suuret silmät, jotka katsoivat minua tietämättä, että pian ne kaikki olisivat

kuolleet.” Hän piti tauon. Hänen kasvonsa olivat vetäytyneet. Tällä hetkellä hän näytti vanhalta, kuluneelta ja todelliselta.

”Et siis tuntenut heitä ihmisiksi?”

”Lastiksi”, hän sanoi äänettömästi. ”He olivat rahtia.” Hän nosti ja pudotti kätensä epätoivon eleenä. Molempien äänemme oli laskenut. Se oli yksi harvoja kertoja noiden viikkojen keskustelujen aikana, jolloin hän ei pyrkinyt peittämään epätoivoaan, ja hänen toivoton surunsa salli hetken myötätuntoa.”

”Milloin luulet, että aloit pitää heitä rahtina? Se tapa, jolla puhuitte aiemmin, siitä päivästä, jolloin tulitte ensimmäisen kerran Treblinkaan, se kauhu, jota tunsitte nähdessänne ruumiit kaikkialla – eiväthän ne silloin olleet teille ’rahtia’?”

”Luulen, että se alkoi siitä päivästä, jolloin näin ensimmäisen kerran Totenlagerin Treblinkassa. Muistan Wirthin seisovan siellä, sinimustia ruumiita täynnä olevien kuilujen vieressä. Sillä ei ollut mitään tekemistä ihmisyyden kanssa, ei voinut olla; se oli massa – mätänevän lihan massa. Wirth sanoi: ”Mitä teemme tälle roskalle?”. Luulen, että alitajuisesti se sai minut ajattelemaan niitä rahtina.”

”Siellä oli niin paljon lapsia, saivatko ne sinut koskaan ajattelemaan omia lapsiasi, sitä, miltä sinusta tuntuisi noiden vanhempien asemassa?”

”Ei”, hän sanoi hitaasti, ”en voi sanoa, että olisin koskaan ajatellut niin.” Hän piti tauon. ”Katsokaas”, hän jatkoi sitten puhuen edelleen tällä äärimmäisellä vakavuudella ja ilmeisesti tarkoituksenaan löytää itsestään uusi totuus, ”näin heidät harvoin yksilöinä. Se oli aina valtava massa. Joskus seisoin seinällä ja näin heidät putkessa. Mutta – miten selittäisin sen – he olivat alastomia, pakkautuneina yhteen, juoksentelivat, heitä ajettiin ruoskilla kuin …” lause katkesi.

”Ettekö olisi voinut muuttaa sitä?” Kysyin. ”Etkö olisi voinut sinun asemassasi lopettaa alastomuutta, ruoskia, karjakarsinoiden kauhua?”

”Ei, ei, ei. Tämä oli järjestelmä. Wirth oli keksinyt sen. Se toimi ja koska se toimi, se oli peruuttamaton.”