Sir James Black, oikealta nimeltään Sir James Whyte Black, (syntynyt 14. kesäkuuta 1924 Uddingstonissa, Skotlannissa – kuollut 21. maaliskuuta 2010), skotlantilainen farmakologi, joka (yhdessä George H. Hitchingsin ja Gertrude B. Elionin kanssa) sai Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon vuonna 1988 kahden tärkeän lääkkeen, propranololin ja simetidiinin, kehittämisestä.
Black suoritti lääketieteen tutkinnon St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa vuonna 1946. Hän opetti eri yliopistoissa seuraavat 10 vuotta ja siirtyi sitten Imperial Chemical Industriesin palvelukseen johtavaksi farmakologiksi vuonna 1958. Hänestä tuli biologisen tutkimuksen johtaja Smith Kline & French Laboratoriesiin vuonna 1964, ja hän siirtyi Wellcome Research Laboratoriesiin terapeuttisen tutkimuksen johtajaksi vuonna 1978. Vuodesta 1984 lähtien hän oli analyyttisen farmakologian professori King’s Collegessa Lontoossa, ja hänestä tuli emeritus vuonna 1993. Vuosina 1992-2006 Black toimi Skotlannissa sijaitsevan Dundeen yliopiston kanslerina, ja hänen työnsä kunniaksi yliopisto rakensi Sir James Black Centren, joka on syövän, trooppisten sairauksien ja diabeteksen tutkimiseen tarkoitettu tutkimuslaitos. Black lyötiin ritariksi vuonna 1981, ja hänestä tuli ansioritarikunnan jäsen vuonna 2000.
Blackin lääkeainelöydöt syntyivät hänen systemaattisesta tutkimuksestaan, joka koski tiettyjen elimistön solureseptorien ja niihin kiinnittyvien verenkierrossa olevien kemikaalien välisiä vuorovaikutuksia. Black halusi löytää lääkkeen, joka lievittäisi angina pectorista – eli rintakehässä tuntuvaa voimakasta kipua aiheuttavia kouristuksia, jotka tuntuvat, kun sydän ei saa riittävästi happea.
Tiesi, että sydänlihaksen beetareseptorit saavat epinefriini- ja noradrenaliinihormonien stimuloimina sydämen lyönnit kiihtymään ja sydämen supistusten voimakkuuden lisääntymään, mikä lisää kyseisen elimen hapentarvetta. Black kehitti lääkkeen, joka salpasi beetareseptorien paikat ja esti siten adrenaliinin ja noradrenaliinin kiinnittymisen niihin. Näin saatu hormonien kiihdyttävien vaikutusten esto vähensi sydämen hapentarvetta ja saattoi siten auttaa lievittämään anginaalista kipua. Myöhemmin kehitettiin muitakin beetasalpaajia sydänkohtausten, verenpainetaudin, migreenin ja muiden sairauksien hoitoon.
Musta käytti samanlaista lähestymistapaa kehittäessään lääkehoitoa vatsa- ja pohjukaissuolihaavoihin, jotka johtuvat suurelta osin mahalaukun liiallisesta mahahappojen erittymisestä. Hän kehitti lääkkeen, joka pystyi estämään histamiinireseptorit, jotka stimuloivat mahahapon eritystä mahassa, ja uusi lääke, simetidiini, mullisti maha- ja pohjukaissuolihaavan hoidon.