Mac Powellin etelänhenkinen lauluääni on ollut Third Dayn, yhden kristillisen nykymusiikin menestyneimmän yhtyeen, kulmakivi kolmen viime vuosikymmenen ajan. Niinpä useimmille tuskin on yllättävää, että Powell on löytänyt soolomenestystä vilpittömänä kantrilaulajana. Hänen juuri julkaistu toinen country-sooloalbuminsa Southpaw yhdistää mestarillisesti Powellin lämpimän georgialaisen piirteen sekä kiihkeään etelävaltioiden rockiin että kauniisti tulkittuihin balladeihin.
Alabaman Clantonista kotoisin olevan Macin molemmat vanhemmat lauloivat ja soittivat kitaraa ympäri taloa. Heidän uppoutumisensa musiikkiin oli niin täydellistä, että se sai nuorukaisen aluksi uskomaan jotain, minkä hän myöhemmin oppi, ettei se ollut totta. ”Olin 12-vuotias ennen kuin tajusin, ettei isäni kirjoittanut Gimme Three Stepsia”, ystävällinen etelävaltiolainen sanoo nauraen.
Päivisin hän lauloi pienessä baptistikirkossaan ja öisin haravoi levykokoelmaa, ja kun Mac oli lukion toisella luokalla, hän oli muuttanut Atlantaan ja perustanut Third Dayn. Yhtyeestä tuli kansainvälinen sensaatio, ja se on saanut neljä Grammy-palkintoa, ja se valittiin Georgian Music Hall of Fameen vuonna 2009. Vaikka hän jatkaa Third Dayn keulakuvana ja soittaa satoja keikkoja vuodessa, Macin intohimo kantrimusiikkia kohtaan on kasvanut, ja hänen ainutlaatuinen näkemyksensä on noussut aivan uudelle tasolle.
Southpaw’ssa Powell sekoittaa rikkaan, tunnusomaisen baritoniäänensä juurevaan instrumentaatioon ja välittömästi hyräilyttäviin kappaleisiin. Bluegrass-henkisestä ”90 to Nothingista”, energisistä rokkareista kuten ”Runaway Train” ja ”Hard Headed Woman”, sydäntä hivelevistä balladeista ”Everything to Me” ja ”Sittin’ Here Talking With You” sekä albumin aloittavasta tanssilattiavalmiista ”Red Bootsista” Powell lähestyy jokaista kappaletta samalla hillittömällä innostuneisuudella ja sitoutumisella, jota hän on osoittanut koko sooloilijanuransa ajan kantrimusiikin parissa.
Vakiintuneiden country-artistien, kuten Travis Trittin, Sugarlandin Kristian Bushin ja Darius Ruckerin kanssa kirjoittaminen on varmasti yksi parhaista oikeista tavoista lähteä rakentamaan omaa brändiä, vaikka Powell pysyykin nöyränä hänelle tarjoutuneista mahdollisuuksista. Ruckerin kanssa kirjoittaminen antoi heille mahdollisuuden vertailla muistiinpanoja siitä, millaista on olla hyvin harvinainen laji nykypäivän musiikissa.
”Hän on vain hieman minua vanhempi”, Mac selittää. ”Hootie & the Blowfish oli tavallaan tulossa samaan aikaan kun Third Day oli. Oli ihmisiä, kun tulimme ulos, jotka luulivat, että yritämme kopioida heitä, koska meillä on aika samanlaiset äänet. Kerroin hänelle ja sanoin: ’Se, mitä olette tehneet, inspiroi minua. Koska se osoitti minulle, että se on mahdollista. Tiedän, että hän teki paljon töitä sen eteen. Se on hieman erilaista siinä mielessä, että hän ei tehnyt paljon Hootie & the Blowfishia, ja minä teen edelleen 100 Third Day -keikkaa vuodessa. Mutta se antoi minulle toivoa, että minäkin voin kokeilla sitä.”
Travis Trittistä, jonka kanssa hän kirjoitti yhdessä ”90 to Nothingin” ja ”Runaway Trainin”, Powell sanoo: ”Musiikillisesti olen ihaillut häntä niin kauan ja ihmiset sanoivat minulle vuosia, että kuulostan häneltä. Hän asuu 20 minuutin päässä minusta. Vitsailen aina ja sanon, että vedessä on jotain. Siksi me kuulostamme samalta.”
Kumpikin toistensa töiden ihailija, Powellin ja Kristian Bushin yhteiskirjoitussessio tuotti yhden Southpaw’n emotionaalisista huippuhetkistä kappaleen Everything to Me.”
”Rakastan sitä, mitä hän tekee, jopa soolotöissään”, Mac sanoo Bushista, joka nousi countrymusiikin julkisuuteen palkitun Sugarland-duon myötä. ”Kun olet muusikko ja näet, että muilla muusikoilla on aito rakkaus musiikkia kohtaan, että se ei ole pelkkää bisnestä, vaan että heillä on suuri halu … usko pois, se on luultavasti hieman harvinaisempaa kuin luulisi.
Paluu omille musiikillisille juurilleen oli virkistävä muutos laulaja-lauluntekijälle, mutta sen jälkeen, kun hän teki samannimisen country-debyyttinsä vuonna 2012, musiikkibisnes ja itse genre ovat molemmat kokeneet muutoksia, jotka asettavat hänet hieman countryn valtavirran ulkopuolelle, huolimatta siitä kiistattomasta tosiasialta, että Southpaw on yksi vahvimmista, autenttisimmista country-albumeista, joita todennäköisesti kuulet koko vuoden aikana.
”Musiikkimaisema muuttuu niin nopeasti”, Mac kertoo. ”On vapauttavaa, kun ei tarvitse yrittää sopeutua johonkin muottiin. On vapauttavaa olla ilman levy-yhtiötä, jossa tusina ihmistä kertoo minulle, mitä minun pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Voin vain olla oma itseni ja olla aito, kirjoittaa biisejä, joista pidän, ja toivoa parasta, että fanitkin nauttivat niistä.”