Eräässä hammaslääketieteen oppikirjassa se määritellään seuraavasti: ”Dolicofacial, on ylimääräinen alempi kasvojen korkeus yleensä liittyy alhaisempiin okklusaalisen ja mandibulaarisen tason kulmiin.” Tähän liittyy usein ”vertikaalinen yläleuan liikakasvu ja alaleuan hypoplasia”.” Luc P. M. Tourne, Minnesotan yliopiston hammaslääketieteen laitoksen TMJ- ja kraniofakiaalisen kivun osaston tutkija, totesi: ”On olemassa kliinisesti tunnistettava kasvojen morfologia, pitkien kasvojen oireyhtymä, jota on kirjallisuudessa kuvattu puutteellisesti.” Hänen tutkimuksessaan, johon osallistui 31 aikuista, joilla oli tämä oireyhtymä ja johon sisältyi ”estetiikan, luuston morfologian ja okklusion analyysi”, vahvistettiin kuitenkin, että ”tällä hammasluun perusvirheellä” on assosiaatioita ”yläleuan liialliseen pystysuuntaiseen kasvuun”.” Hän raportoi, että suljettu purenta ja hampaiden aukipurenta ovat kaksi oireyhtymän varianttia.

Pitkien kasvojen oireyhtymästä kärsivien nuorten potilaiden hoidossa pyritään pysäyttämään ja hallitsemaan alaleuan laskeutuminen ja estämään takimmaisten hampaiden puhkeaminen. Vaikeissa epämuodostumatapauksissa oikomishoidon ja ortognaattisen kirurgian yhdistelmä voi olla ainoa tehokas ratkaisu. Pitkän kasvojen oireyhtymän kirurgisten hoitojen pitkäaikaista (yli 6 vuotta) tehoa on tutkittu.

”Amerikkalaisessa kirjallisuudessa käytetään usein termejä long-face-syndrooma ja short-face-syndrooma.” On toki raportoitu ”pitkien ja lyhyiden kasvojen anomalioita” ja avopurentatapauksia. Hugo Obwegeserin mielestä ei kuitenkaan ole mitään lääketieteellistä perustetta nimetä niitä ”oireyhtymäksi” – merkit ja oireet eivät täytä määritelmäkynnystä. 22

”Long-face-syndrooma”-kuvauksen käytöstä on kiistaa. Vaikka monissa ikäryhmissä on havaittu lisääntynyttä anteriorista ”kasvojen kokonais- ja alakasvojen korkeutta” yhdistettynä aikuisten vertikaaliseen yläleuan liikakasvuun, syyt ovat kiistanalaisia. Erityisesti on erimielisyyttä mahdollisista mahdollisista ympäristövaikutuksista geneettisiin osatekijöihin.

Epäselvästi on sanottu, että kyseessä on geneettinen sairaus, joka voidaan korjata vain ”valtavilla määrillä” invalidisoivia, usein toistuvia ja pitkiä hammas- ja kasvojen korjausleikkauksia.

Lasten kohdalla ollaan huolissaan siitä, että suuhengitys voi vaikuttaa pitkien kasvojen oireyhtymän kehittymiseen. Tuoreen tutkimuksen mukaan kyseessä on kasvava ongelma, jota olisi hoidettava, sillä ”se ei vain katoa”. Suuhengityksen lisäksi se voi liittyä uniapneaan.

Koska pitkien kasvojen oireyhtymä liittyy joskus lasten obstruktiiviseen uniapneaan (OSA) ja allergisiin reaktioihin, on tärkeää, että hoitavat lääkärit erottavat tilat ja hoidot toisistaan; yhden hoitaminen ei välttämättä paranna toista. Monitasoista koblaatiokirurgiaa käytetään joskus keskivaikean tai vaikean OSA:n korjaamiseen, ja pitkien kasvojen oireyhtymä voi olla harvinainen tekijä harkittaessa leikkausta.