Kun Jean Vanier kuoli toukokuussa 2019, vammaisten ja liikuntakykyisten ihmisten välisiä esteitä haastaneen L’Arche International -liikkeen kanadalaista katolista perustajaa ylistettiin ”syrjäytyneiden ihmisten pelastajana”.

Mutta sen jälkeen, kun uutiset hänen kuuden naisen hyväksikäytöstään tulivat julki helmikuussa 2020, monet, jotka aikoinaan pitivät häntä sankarina, ovat kamppailleet saadakseen tolkkua miehestä ja hänen perinnöstään.

Lasken itseni tähän ryhmään.

Vammaisten ihmisten entisenä hoitajana tulin näkemään Vanierin vammaisuuden teologian sellaisena, jolla oli kyky muuttaa paitsi sydämiä ja mieliä myös yhteisöjä ja rakenteita. Mutta saatuani tietää hyväksikäytöstä olen tullut näkemään sen toisin.

Pakkokeinojen varjopuoli

L’Arche Internationalin tämän vuoden helmikuussa julkaisemassa raportissa kerrottiin yksityiskohtaisesti, että kattavassa ja puolueettomassa (ei-oikeudellisessa) tutkimuksessa todettiin, että oli olemassa ”riittävät todisteet … siitä, että Jean Vanier oli mukana manipuloivissa seksuaalisissa suhteissa ainakin kuuden aikuisen (ei-vammaisen) naisen kanssa.”

Vanierilla oli tohtorintutkinto filosofian alalta, ja hän kirjoitti laajalti evankeliumin opettamana vammaisuudesta. Katolilaisten ja joidenkin Kanadan ja kansainvälisen yleisön keskuudessa hänellä oli moraalinen auktoriteetti.

Mutta kuten L’Arche-raportti todistaa, Vanierin elämässä oli pakottava varjopuoli:

”Suhteisiin liittyi monenlaista seksuaalista käyttäytymistä, johon usein yhdistettiin niin sanottuja ’mystisiä ja hengellisiä’ perusteluja tälle käytökselle…. väitetyt uhrit tunsivat, että heiltä oli riistetty vapaa tahto, ja niinpä seksuaalinen kanssakäyminen oli pakotettua tai tapahtui pakottavissa olosuhteissa ….”

Riikontutkimuksen tutkijana, joka on tutkinut sekä sitä, miten kristityt ymmärtävät Kristuksen että feminististä teologiaa, uskon, että tämä pakottava varjopuoli on läheisesti sidoksissa Vanierin teologiaan. Uskon myös, että sen mahdollisti kulttuurinen ja uskonnollinen suvaitsevaisuus miespuolisten uskonnollisten johtajien kunnioittamiselle, joka samalla marginalisoi naiset.

Naiset ei-ihmisinä

Vanierin vammaisuutta käsittelevissä kirjoituksissa säilyi taipumus pitää vammaisia henkilöitä pelastuksemme, inhimillisen kasvun ja kehityksen välineinä. Vanier kirjoitti:

”Se, mikä on totta vammaisten ihmisten kohdalla, on totta kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat heikkoja ja hädässä. He kutsuvat meitä suurempaan myötätuntoon, ystävällisyyteen ja hellyyteen. Ne voivat opettaa meitä tulemaan ihmisiksi.”

Tutkimuksessa esitetyt kertomukset viittaavat valitettavasti siihen, että Vanier ei nähnyt naisia ainutlaatuisina ihmisyksilöinä vaan piti heitä pikemminkin ”tyyppinä”. Esimerkiksi L’Arche-raportissa siteerataan erään naisen kertomusta Vanierin sanomisista:

”Tämä ei ole me, tämä on Maria ja Jeesus. Sinut on valittu, olet erityinen, tämä on salaisuus.”

Vanierin näennäisessä naisen korottamisessa valituksi ja siunatuksi Mariaksi (Jeesuksen äidiksi) hän myös epäinhimillisti naisen. Hän ei turvautunut yhteisöön, joka oli niin keskeinen Vanierin visiossa ”ihmiseksi tulemisesta”: sen sijaan naiset spiritualisoitiin, ja hän käytti heitä rangaistuksetta hyväkseen.

Halun autonomia

Vanierin teologiassa hän kannatti näkemystä, jonka mukaan halun on yksinkertaisesti vain oltava kunnolla tahdon kurissa. Kuten Vanier kirjoitti yhdessä oppineimmista teoksistaan Made for Happiness: Discovering the Meaning of Life with Aristotle:

”Sinänsä halumme ovat yleensä kaoottisia, joko liiallisia tai puutteellisia. Kuin karanneet, ratsastamattomat hevoset, ne odottavat suuntaa. Ihmisen oikea tehtävä on tarttua ohjaksista ja ohjata niitä … kaikessa räjähtävässä energiassaan kohti tavoiteltua päämäärää.”

L’Archen raporttia lukiessa käy heti selväksi, että Vanier ei ainoastaan menettänyt näiden karanneiden hevosten – eli oman himonsa – hallintaa, vaan että päämäärä, johon hän niitä ohjasi, oli irvokkaan itsekäs.

Vanierilla oli taipumus laiminlyödä syntiä kuvauksessaan inhimillisestä halusta. Esimerkiksi kirjassaan Drawn Into the Mystery of Jesus Through the Gospel of John, Vanier esittää synnin olevan kieltäytymistä. Synti on ”rakennettu muuri, joka estää meitä olemasta avoimia Jeesukselle, muille ja syvimmälle itsellemme”.

Mutta ehkä Vanierin varaukseton avoimuus ihmisten välisille kohtaamisille myönteisinä vaihdoksina esti häntä näkemästä, miten inhimilliset suhteet ovat myös täynnä pakkoa ja epäsymmetristä valtaa.

Hartauden orja

Vanhurskauden varjopuolta – sitä, miten himo on myös sitkeää ja taipuu helposti hallinnanhimoon, joka voi häivyttää toisten tarpeita tai tehdä mahdolliseksi itsepetoksen – Vanier ei koskaan tavoittanut teologiassaan riittävästi. Mutta se on ilmeisen selvä naisten kertomuksissa hyväksikäytöstä.

Eräälle väitetyistä uhreista Vanier esitti huolestuttavan väitteen, jonka mukaan hänen rakkautensa Kristusta kohtaan tulisi ilmaista ilmaisemalla rakkauttaan Vanieria itseään kohtaan, sillä Vanier oli kanava, jonka kautta hänen uhrinsa saattoi ilmaista omistautumistaan:

”Kun ilmaisin hämmästykseni sanomalla, että … miten voisin ilmaista rakkauteni Jeesusta ja häntä kohtaan, hän vastasi: ”Mutta Jeesus ja minä, tässä ei ole kaksi, vaan me olemme yksi. … Jeesus on se, joka rakastaa sinua minun kauttani.””

Tapa kastaa inhimillinen halu jumalallisella aikomuksella ja tarkoituksellisuudella on ollut teologisen oikeutuksen lähde useammalle kuin yhdelle kristitylle seksuaalirikolliselle.

Viittaus ”mystiseen oppiin”

Vanierin salailu ulottui laajemmalle kuin väärinkäytöksiin, joita hän jatkoi. L’Arche-raportissa todettiin, että 1950-luvulta lähtien Vanier piti yllä läheistä suhdetta hengelliseen mentoriinsa, isä Thomas Philippeen, joka käytti naisia seksuaalisesti hyväkseen mystisen opin varjolla.

Kanoninen oikeudenkäynti tuomitsi sekä isä Philippen käytöksen että hänen opetuksensa vuonna 1956 sen jälkeen, kun kaksi pappia hyväksikäyttänyttä naista astui esiin. L’Archen raportin mukaan ”vuonna 1956 ei ollut … epäilystäkään” siitä, että Vanier ”oli saanut tietää tuomion syyt”.

L’Archen raportissa todettiin, että:

”koska Jean Vanier ei tuominnut isä Thomas Philippen teorioita ja käytäntöjä, joista Jean Vanier oli henkilökohtaisesti tietoinen jo 1950-luvulla, isä Thomas Philippe saattoi jatkaa naisten seksuaalista hyväksikäyttöä L’Archessa, ja se mahdollisti sen, että isä Thomas Philippe saattoi laajentaa hengellistä vaikutusvaltaansa muiden yhteisöjen perustajiin ja jäseniin”.”

Sen jälkeen, kun isä Philippeä vastaan esitettiin lisää syytöksiä vuonna 2014, Vanier antoi lausuntoja vuosina 2015 ja 2016 ja ”totesi olennaisesti, ettei hän ollut tietoinen isä Thomas Philippen käytöksestä.”

Ei Vanier vain ollut tietoinen, vaan hän harjoitti samoja käytäntöjä. Yksi naisista todisti, että kun hän meni isä Thomasin luokse kysyäkseen häneltä neuvoa keskustellakseen ”salaisuudesta” Jean Vanierin kanssa, häntä pahoinpideltiin samalla tavalla:

”Siellä oli verho, ja hän istui sängyllä. Ennen kuin ehdin alkaa puhua Jean Vanierista, se alkoi hänestä, samoin kuin Jean Vanierista. Hän ei ollut hellä kuten Jean Vanier. Raakaakin raaempi … (ja hän käytti) samoja sanoja sanoakseen, että olen erityinen ja että kaikki tämä koskee Jeesusta ja Mariaa.”

(Mies)johtajan kunnioittaminen

Isä Philippeä ympäröivä kulttimainen kunnioitus toistui siinä, millaista ihailua Vanier sai hengellisenä johtajana. Tämä teki naisten esiin tulemisen lähes mahdottomaksi.

Eräs nainen todisti:

”Olin kuin jähmettynyt, tajusin, että Jean Vanieria palvoivat sadat ihmiset, kuin elävää pyhimystä… Minun oli vaikea ottaa asia esille.”

Miespuolisen uskonnollisen johtajan palvominen on joidenkin kristillisten kirkkojen yleinen ja vahingollinen tapa. Katolisessa kirkossa naisilla ei ole hierarkkista päätösvaltaa, eivätkä he voi merkitä Kristuksen pyhyyttä kuten miehet. Näin naisilta puuttuu hengellinen auktoriteetti, ja heidät diskriminoidaan ja syrjäytetään.

Perustaja ei ole yhteisö

Jean Vanierin perintö on ikuisesti vaarassa hänen tekojensa luonteen ja vakavuuden vuoksi.

Tämä ei tarkoita, että L’Archen työ olisi vaarantunut. L’Arche koostuu lukemattomista kunnollisista ja hyväntahtoisista henkilöistä, joiden työ on sellaisen vision mukaista, jota sen perustaja ei koskaan pystynyt aivan saavuttamaan.

Erottelut ovat tärkeitä niin teologiassa kuin elämässäkin. Tässä ei tehdä eroa synnin ja syntisen välillä, sillä ne ovat toisistaan riippuvaisia. Ainoa ero, joka on tehtävä, on perustajan ja sen yhteisön välillä, jonka hän auttoi perustamaan. On yksi, jota vastaan meidän on vastustettava, ja toinen, jonka takana meidän on seisottava.