Philipp Lenard, oikealta nimeltään Philipp Eduard Anton Lenard, (s. 7. kesäkuuta 1862 Pressburg, Unkari – kuollut 20. toukokuuta 1947 Messelhausen, Saksa), saksalainen fyysikko, joka sai vuonna 1905 fysiikan Nobel-palkinnon tutkimuksestaan, joka koski katodisäteitä ja monien niiden ominaisuuksien löytämistä. Hänen tuloksillaan oli merkittäviä vaikutuksia elektroniikan ja ydinfysiikan kehitykseen.

Työskenneltyään luennoitsijana ja Heinrich Hertzin assistenttina Bonnin yliopistossa vuonna 1893 Lenardista tuli fysiikan professori peräkkäin Breslaun (1894), Aachenin (1895), Heidelbergin (1896) ja Kielin (1898) yliopistoissa. Vuonna 1907 hän palasi opettamaan Heidelbergin yliopistoon, jossa hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1931.

Soveltaen keksintöään, jonka mukaan katodisäteet kulkevat ohuiden metallinlehtien läpi, Lenard rakensi (1898) katodisädeputken, jossa oli alumiiniikkuna, jonka läpi säteet saattoivat kulkea ulkoilmaan. Fosforisoivaa kuvaruutua käyttäen hän osoitti, että säteiden määrä väheni, kun kuvaruutua vietiin kauemmas putkesta, ja että ne lakkasivat kaukana. Kokeet osoittivat myös, että aineiden kyky absorboida säteitä riippuu niiden tiheydestä eikä niiden kemiallisesta luonteesta ja että absorptio vähenee säteiden nopeuden kasvaessa. Vastaavissa kokeissa vuonna 1899 hän osoitti, että katodisäteitä syntyy, kun valo osuu metallipintoihin; tämä ilmiö tuli myöhemmin tunnetuksi valosähköisenä ilmiönä.

Lenardin laajaan tutkimustyöhön kuului myös ultraviolettivalon, liekkien sähkönjohtavuuden ja fosforisenssin tutkiminen. Hän kirjoitti huomattavan määrän kirjoja katodisäteistä, suhteellisuusteoriasta ja niihin liittyvistä aiheista, muun muassa Über Kathodenstrahlen (1906; ”Katodisäteistä”) ja Deutsche Physik, 4 vol. (1936-37; ”Saksalainen fysiikka”).

Lenard oli kiihkeä natsismin kannattaja ja tuomitsi julkisesti ”juutalaisen” tieteen, myös Albert Einsteinin suhteellisuusteorian.