Harvey, J.
20.7.1989 vastaaja pidätettiin ja häntä syytettiin äitipuolensa Carol Finklen (jäljempänä ”uhri”) murhasta. Poliisikuulusteluissa vastaaja myönsi tappaneensa uhrin perheriidan jälkeen, johon oli sekaantunut myös vastaajan sisar Laura Finkle. Vastaaja salasi aluksi todisteet rikoksesta ja keksi väärän tarinan viranomaisille. Vastaaja tunnusti osallistuneensa murhaan sen jälkeen, kun poliisi oli kysynyt häneltä tapaukseen liittyviä tietoja, jotka saivat heidät epäilemään, että vastaaja valehteli.
Vastaaja oli pidätyksensä jälkeisenä iltana asetettu syytteeseen kaupunginoikeudessa, ja seuraavana päivänä hänet asetettiin uudelleen syytteeseen lääninoikeudessa, joka toimi paikallisena rikostuomioistuimena. Tämän jälkeen pidettiin esitutkinta, jonka päätteeksi vastaaja pidätettiin suuren valamiehistön käsittelyä varten. Vastaaja sai syytteen kahdesta toisen asteen murhasta (Penal Law § 125.25 , ), ja häntä vastaan nostettiin syyte County Courtissa 11. syyskuuta 1989. Vastaajan hakemus syytteen hylkäämisestä, koska hänelle ei ollut ilmoitettu suuren valamiehistön käsittelystä, hylättiin. Hänen pyyntönsä, joka koski hänen poliisille antamiensa raskauttavien lausuntojen salaamista, hylättiin myös kuulemisen jälkeen. Valamiesoikeudenkäynnin jälkeen vastaaja tuomittiin yhdestä toisen asteen murhasta (Penal Law § 125.25 ) ja hänet tuomittiin 25 vuodesta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tästä seurasi valitus.
Tuomio on vahvistettava. Aluksi ilmaisemme olevamme eri mieltä vastaajan väitteestä, jonka mukaan häntä vastaan nostettu syyte olisi pitänyt hylätä, koska hänelle ei ollut annettu kirjallista ilmoitusta asian esittelystä suurelle valamiehistölle. CPL 190.50 (5) (a) kohdassa säädetään, että syyttäjän on ilmoitettava vastaajalle lähestyvästä Grand Jury -menettelystä, jos paikallisessa rikostuomioistuimessa on vielä käsittelemättä samaa rikosta koskeva rikosilmoitus. Vastaajalla ei kuitenkaan ollut oikeutta saada ilmoitusta Grand Jury -menettelystä tässä tapauksessa, koska paikallinen rikostuomioistuin oli jo ratkaissut rikosilmoituksen, kun se päätti alustavan kuulemisen ja pidätti vastaajan Grand Jury -menettelyä varten (ks. People v. Conde, 131 A.D.2d 586; People v. Green, 110 A.D.2d 1035, 1036). Näin ollen vastaajan hakemus syytteen hylkäämisestä hylättiin asianmukaisesti.
Katsomme vastaavasti, että vastaajan hakemus hänen poliisille antamiensa raskauttavien lausuntojen kumoamisesta hylättiin myös asianmukaisesti. Tutkivien lainvalvontaviranomaisten antamista todistajalausunnoista käy ilmi, että vastaajaa kuulusteltiin aluksi 19. heinäkuuta 1989 Albany Medical Centerin sairaalassa ja myöhemmin 20. heinäkuuta 1989 kello 11.45 osavaltion poliisin kasarmilla. Kummallakin kerralla vastaaja antoi lausuntoja, joista kävi yleisesti ilmi, että 19. heinäkuuta 1989 iltapäivällä hän oli kotona katsomassa televisiota siskonsa kanssa, kun uhri tuli töistä kotiin. Vastaaja totesi, että uhri joutui pian vihaisen puhelinkeskustelun kohteeksi jonkun henkilön kanssa, jonka vastaaja epäili olevan mies. Tämän jälkeen vastaaja totesi, että uhri lopetti puhelun ja pyysi vastaajaa poistumaan hetkeksi kotoa ja hakemaan leipää. Vastaaja sanoi, että hän ja hänen siskonsa suostuivat, ja kun he palasivat, he löysivät uhrin elottoman ruumiin verilammikossa. Vastaaja kertoi poliisille, että hän huomasi tuolloin miehen saappaan jäljen veressä lähellä ruumista. Hän ilmoitti luulevansa, että uhrilla oli suhde ja että ehkä hänen rakastajansa oli tappanut hänet. Näiden lausuntojen jälkeen Russell Spinner, vastaajan sisaren poikaystävä, otti yhteyttä poliisiin joskus klo 19.00 jälkeen 21. heinäkuuta 1989 ja ilmoitti, että vastaaja oli kertonut hänelle, että hän oli tappanut uhrin. Samalla kun Spinneriä kuulusteltiin, osavaltion poliisin vanhempi tutkija James Horton sai esimieheltään kuulla, että ”oli olemassa tietoa * * * siitä, että joidenkin aiemmin päivällä kertomiensa asioiden uskottiin olevan vääriä” ja että hänen pitäisi kuulustella vastaajaa ja tämän siskoa uudelleen.
Tässä vaiheessa Horton todisti, että vaikka hän oli nyt epäileväinen vastaajaan nähden, hänellä ei ollut todennäköisiä syitä pidättää vastaajaa, ”koska mikään ei ollut muuttunut todistusaineiston osalta siitä, mitä olin nähnyt edellisen kerran”. Lisäksi Hortonilla oli mielessään kysymyksiä myös muista mahdollisista epäillyistä, kuten Spinneristä, koska hän ei ollut varma Spinnerin motiivista ottaa yhteyttä poliisiin. Horton ajoi sinne, missä vastaaja ja hänen siskonsa asuivat, ja pyysi heitä tulemaan mukaansa takaisin osavaltion poliisin kasarmille katsomaan joitakin kuvia, ja vastaaja suostui. Horton odotti autossa, kun vastaaja ja hänen siskonsa valmistautuivat, ja he ajoivat kasarmille ja juttelivat matkan varrella.
Palattuaan kasarmille noin kello 21.00 Horton vei vastaajan takaisin lukitsemattomaan huoneeseen, jossa hän oli haastatellut häntä aiemmin päivällä, ja toi vastaajan esiin uskomuksensa siitä, että jotkin asiat, jotka vastaaja oli kertonut hänelle aiemmin päivällä, saattoivat olla epätosia. Hän kertoi hänelle, että puhelua, johon hän oli väitetysti kuullut uhrin osallistuvan ennen tämän surmaamista, ei ollut kirjattu puhelinyhtiön tietoihin, vaikka Horton ei itse asiassa ollut koskaan saanut tätä tietoa. Vastaaja myönsi, että puhelua ei ollut koskaan tapahtunut ja että ruumiin vieressä olleessa veressä ei ollut kengänjälkeä. Vastaaja sanoi Hortonille tässä vaiheessa: ”Halusin kertoa sinulle tänään. Tunsin sääliä sinua kohtaan. Olit niin mukava minulle. Halusin saada sinut kahden kesken kertoakseni sinulle”. Hän sanoi säälivänsä osavaltion poliiseja, jotka etsivät murha-asetta ulkona sateessa. Hän totesi olevansa pahoillaan uhrin kuolemasta, mutta hänestä tuntui myös siltä, että uhri yritti kääntää hänen isänsä häntä vastaan.
Tässä vaiheessa kuulustelua Horton luki vastaajalle hänen Miranda-oikeutensa. Vastaaja suostui jatkamaan puhumista Hortonin kanssa, ja hän antoi lisää raskauttavia lausuntoja ja allekirjoitti suostumuslomakkeen, jolla sallittiin hänen autonsa tutkiminen. Vastaaja pidätettiin sen jälkeen, kun hän oli antanut kirjallisen lausunnon. Lausunnossaan hän myönsi lyöneensä uhria jakoavaimella sen jälkeen, kun tämä oli potkaissut siskonsa koiraa ja alkanut tapella siskonsa kanssa. Tämän jälkeen vastaaja puukotti uhria toistuvasti keittiöveitsellä. Vastaaja heitti murha-aseen ja muut tavarat laukkuun ja lähti siskonsa kanssa ulos talosta ja lähti ajamaan. Vastaaja heitti pussin McDonald’s-ravintolan takana olevaan roskikseen. Vastaaja lähetti siskonsa ruokakauppaan ostamaan leipää, ja matkalla takaisin kotiin vastaaja keksi tarinan kertoakseen sen poliisille. Vastaaja antoi myös muita raskauttavia lausuntoja myöhemmin illalla osavaltion poliisin konstaapeli Maureen Tuffeyn läsnä ollessa.
Vastaaja väittää valituksessaan, että osavaltion poliisin kasarmilla noin kello 21.00 20. heinäkuuta 1989 annetut raskauttavat lausunnot olisi pitänyt hylätä, koska hänen väitettiin olleen vangittuna eikä hänelle ollut annettu Miranda-oikeuksia. Määritettäessä, oliko henkilö pidätettynä, jotta hänellä olisi oikeus Miranda-oikeuksiin, on tutkittava, olisiko järkevä, rikokseen syyttömänä oleva henkilö kohtuudella uskonut, että hänet oli pidätetty (ks. People v. Murphy, 188 A.D.2d 742; People v. Bell, 182 A.D.2d 858, 859, lv denied 80 N.Y.2d 927). Katsomme, että piirikunnan tuomioistuin ei käyttänyt väärin harkintavaltaansa päättäessään, että vastaaja ei ollut pidätettynä ennen kuin hänelle annettiin Miranda-oikeudet. Vaikka vastaaja väittää, että poliisin suorittama kuulustelu oli vastakkainasettelua eikä tutkintaa (ks. People v. Forbes, 182 A.D.2d 829, 830, lv denied 80 N.Y.2d 895), hän myöntää samalla, että häntä ei pakotettu tunnustamaan, ja syyttää Hortonia siitä, että hän oli vaikuttanut ystävälliseltä ja huolestuneelta näyttämällä ”viettelevän” häneltä tunnustuksen. Kun otetaan huomioon nämä tunnustukset, katsomme, että Hortonin kysymykset olivat pikemminkin tutkinnallisia kuin syyttäviä.
Ei ole ratkaisevaa, että vastaajaa kuulusteltiin poliisiasemalla, koska ei ole todisteita siitä, että häntä olisi pidätelty millään tavoin (ks. People v. Murphy, supra). Lisäksi todistusaineisto osoittaa, että vastaaja meni vapaasti poliisiasemalle, mikä on todiste siitä, että hän ei ollut pidätettynä (ks. People v Bennett, 179 A.D.2d 837, 838; People v Oates, 104 A.D.2d 907, 911). Merkittävää on, että vastaajalle ei kerrottu, ettei hän voinut lähteä, ja sillä, uskoiko osavaltion poliisi, että vastaaja oli tuolloin vapaa lähtemään, ei ole merkitystä, koska vastaajalle ei kerrottu mitään tämänkaltaisia huolenaiheita (ks. People v. Bell, edellä). Se, että vastaaja oli poliisin mukana poliisiasemalla valokuvien tutkimisen verukkeella ja että hänelle kerrottiin väärää tietoa puhelutiedoista, ei tee alkuperäisestä kuulustelusta vangitsemista. Poliisin harhaanjohtavat käytännöt ovat sallittuja, kunhan ne eivät ole pohjimmiltaan epäreiluja tai todennäköisesti johda väärään tunnustukseen (ks. People v. Jackson, 143 A.D.2d 471, 473; People v. Hoyer, 140 A.D.2d 853, lv denied 72 N.Y.2d 919). Ottaen huomioon vastaajan vapaaehtoisen matkan poliisiasemalle, hänelle suoritetun kuulustelun suhteellisen lyhyen keston ja sen, ettei todisteita liikkumisen rajoittamisesta ollut, päätämme, että järkevä henkilö vastaajan asemassa ei olisi tuntenut olevansa kykenemätön poistumaan kuulustelun aikana (ks. esim. People v. Forbes, edellä).
Seuraavaksi toteamme, ettemme nähneet mitään virhettä piirikuntatuomioistuimen päätöksessä sallia, että kansa kutsui mielisairaalassa toimivan psykiatrian erikoislääkärin, Bernardo Gavirian, todistamaan oikeudenkäynnissä vastaväitteenä. Aluksi toteamme, että vastaaja ei vastustanut tätä todistajanlausuntoa oikeudenkäynnissä. Joka tapauksessa katsomme, ettei ollut epäasianmukaista, että syyttäjä kutsui ja kuulusteli Gaviriaa vastaväitteessä, kun otetaan huomioon vastaajan puolustuslausunto, joka koski äärimmäistä tunnehäiriötä. Kun äärimmäistä tunne-elämän häiriötä koskeva puolustuskysymys esitetään, syyttäjällä on oikeus kutsua psykiatri kumoamaan puolustusta tukeva todistus (ks. People v. Segal, 54 N.Y.2).d 58; People v. Rossi, 163 A.D.2d 660, 662, lv denied 76 N.Y.2d 943; People v. Wenzel, 133 A.D.2d 716, 716-717, lv denied 70 N.Y.2d 939; People v. Cruickshank, 105 A.D.2d 325, 329-330, affd sub nom. People v. Dawn Maria C., 67 N.Y.2d 625). Lisäksi Gavirian todistajanlausunnossa ei ollut virhettä, koska se ei liittynyt mihinkään vastaajan erityiseen lausumaan (ks. People v. Rossi, edellä).
Mitä tulee vastaajan väitteeseen, jonka mukaan häneltä evättiin asianmukainen oikeudenkäynti ja oikeudenmukainen oikeudenkäynti, koska piirikunnanoikeus ei ohjeistanut syyttäjäviranomaista myöntämään hänen sisarelleen koskemattomuusoikeutta todistaakseen, emme ole yhtä vakuuttuneita. Merkittävää on, että muutoksenhakutuomioistuin on katsonut, että ei ole harkintavallan väärinkäyttöä, jos syyttäjäviranomaiset epäävät todistajalta koskemattomuuden, kun tämä todistaja on saattanut olla osallisena rikoksessa ja vastaaja on pystynyt puolustautumaan ilman todistajanlausuntoa (ks. People v Adams, 53 N.Y.2d 241, 247-248). Lisäksi syyttäjän näyttöä tukivat huomattavat todisteet, jotka eivät perustuneet immunisoitujen todistajien lausuntoihin, ja vastaaja pystyi puolustautumaan äärimmäisen emotionaalisen ahdingon perusteella muiden todistajien lausuntojen perusteella; näyttää siltä, että hänen sisarensa todistus olisi ollut vain kumulatiivinen tässä asiassa (ks. People v Howard, 151 A.D.2D 990, 991, lv denied 75 N.Y.2d 771). Näin ollen vastaajan sisaren koskemattomuuden epääminen ei ollut virheellistä (ks. People v. Thomas, 169 A.D.2d 553, 554, lv denied 77 N.Y.2d 911).
Vastaaja väittää myös, että piirikunnanoikeus syyllistyi peruuttamattomaan virheeseen, kun se antoi syyttäjäviranomaisille luvan hankkia oikeudenkäynnissä käytettävän käsialanäytteen sen jälkeen, kun 45 päivän määräaika, jonka kuluessa oli määräajan kuluessa pyydettävä todistajanlausuntojen esittämistä, oli kulunut umpeen (vrt. siviilioikeudellinen rikoslaki, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL, CPL). Jos oletetaan, että syyttäjä ei ole osoittanut pätevää syytä siihen, että se ei ole esittänyt pyyntöään ajoissa, päätämme kuitenkin, että kumoaminen tässä asiassa ei ole tarpeen. CPL 240.90 §:n 1 momentin rikkominen ei edellytä syytteen hylkäämistä tai kumoamista, ellei se koske perustuslaissa suojattuja oikeuksia (ks. People v. Patterson, 78 N.Y.2d 711, 716-717). Koska kirjoitusjäljennös ei ole todistusaineistoa, tässä tapauksessa ei puututtu perustuslaillisiin oikeuksiin (ks. People v. Smith, 86 A.D.2d 251, 252). Kun lisäksi otetaan huomioon ylivoimainen näyttö vastaajan syyllisyydestä, meidän on helppo päätellä, että mahdolliset virheet tässä kohdassa olivat harmittomia (ks. People v. Moore, 112 A.D.2d 1050, 1051).
Käännymme lopuksi vastaajan vastalauseeseen, joka koskee syyttäjän yhteenvedossaan esittämiä huomautuksia. Toteamme aluksi, että vastaaja on luopunut useimpien vastalauseidensa tarkastelusta jättämällä vastustamatta niitä oikeudenkäynnissä (ks. People v. Longo, 182 A.D.2d 1019, 1022, lv denied 80 N.Y.2d 906). Huomattavaa on, että kun vastaaja esitti vastalauseen yhteenvedon aikana, piirikunnan tuomioistuin antoi nopeasti oikaisuohjeita, jotka poistivat kaikki vastaajan kärsimät haitat (ks. People v. Cook, 186 A.D.2d 879, lv denied 81 N.Y.2d 761). Joka tapauksessa olemme tutkineet syyttäjän yhteenvetoa tarkkaan, ja vaikka osa hänen huomautuksistaan olikin huonosti valittuja, katsomme, että tuomion kumoaminen oikeudenmukaisuuden nimissä tai muutoin ei ole tässä tapauksessa tarpeen.
Tuomio vahvistetaan.