Heidän reaktionsa olisi tyrmistyttänyt heidän isänsä. ”Siinäkö kaikki?” Todd sanoi. 24-vuotiaalle Blissille uutinen oli jännittävä, ”kuin olisin lukenut kiehtovaa historiankirjaa ja sitten löytänyt oman nimeni hakemistosta. Minusta tuntui, että minulla oli merkitystä tavalla, jota en ollut ennen tuntenut.”

Vuosi oli 1990. Amerikan rotuun liittyvissä asenteissa oli tapahtunut syvällisiä muutoksia vuodesta 1947 lähtien, jolloin Anatole Broyard, joka sodan aikana oli ollut valkoisena upseerina mustien ahtaajien rykmentin päällikkönä, jätti vanhempansa ja sisarensa Brooklynin Bedford-Stuyvesantissa päätettyään jatkaa valkoisena esiintymistä Greenwich Villagen boheemissa miljöössä. Viehättävyytensä, huolellisesti hiotun keskustelutaitonsa ja menestyksensä ansiosta, jolla hän onnistui viettelemään vaikutuksille alttiin nuoren naisen toisensa jälkeen, hänen hipsteri-intellektuellien piirit, joissa hän liikkui, olisivat hyväksyneet hänet riippumatta siitä, miksi hän kutsui itseään – ja hyväksyivätkin aina, kun hän valikoivasti paljasti totuuden. Mutta Broyard, joka ei ollut niinkään hipsteri ja eksistentialisti kuin synnynnäisesti konservatiivinen nuori mies, joka pyrki kunnianhimoisesti osaksi kirjallista establishmentia (jonka esimerkkinä tuolloin oli The Partisan Review), perusteli tekemänsä valinnan sillä, että hän ei halunnut, että hänen vapaudelleen asetetaan rajoja tai että hänet leimataan James Baldwinin kaltaiseksi mustaksi kirjailijaksi.

Jollain tavalla hän ei ollut lainkaan väärässä. ”Isäni todella uskoi”, Bliss Broyard kirjoittaa kirjassaan ”One Drop: My Father’s Hidden Life – a Story of Race and Family Secrets” (Yksi pisara: Isäni salattu elämä – tarina rodusta ja perhesalaisuuksista), ”että mustien ja valkoisten välillä ei ollut mitään olennaista eroa ja että ainoa henkilö, joka oli vastuussa sen määrittelemisestä, kuka hänen tuli olla, oli hän itse.” Valkoisen identiteetin rakentaminen vaati Broyardilta kuitenkin mustan perheensä häikäilemätöntä ja pelkurimaista hylkäämistä. Myöhemmin hän kertoi lapsilleen ontuvasti, että heidän isoäitinsä ja kaksi tätiään, joista toisella oli paljastava tumma iho, eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet häntä. Tyttärensä kirjoittaa, että hän vastusti liikettä, joka edellytti ”sitoutumista ryhmäkannatukseen pikemminkin kuin omaan ’olennaiseen henkeen’.” 1960-luvulla hän ei ilmaissut sympatiaa kansalaisoikeusliikkeelle. ” Hänen postuumisti julkaistut muistelmateoksensa ”Kafka Was the Rage” paljastivat vain sen, että hänen väkensä oli kotoisin New Orleansista.

Broyard nousi ensimmäisen kerran The Partisan Review -lehden sivuille vuonna 1948 ilmestyneellä, paljon keskustelua herättäneellä esseellä, joka käsitteli hipsterismin mustia juuria. Kaksi novellia, joista toinen kertoi isän kuolemasta, toivat hänelle sopimuksen paljon odotetusta omaelämäkerrallisesta romaanista, jota hän ei koskaan saanut valmiiksi. Paradoksaalista kyllä, hänen tahaton perintönsä tyttärelleen olisi valtava tarina, jota hän ei olisi koskaan pystynyt käsittelemään: New Orleansin Broyardsin 250-vuotinen historia, joka huipentuu hänen oman elämänsä arvoitukseen. Palasia kasatessaan Bliss Broyard joutuisi puhdistamaan itseään häneen juurtuneista oletuksista rotuun perustuvasta alemmuudesta. Menettämättä syvää rakkauttaan isäänsä kohtaan hänen olisi tutkittava tämän elämää historioitsijan objektiivisuudella. Ottamalla yhteyttä kadonneisiin sukulaisiin, jotka olivat hajallaan New Orleansista Los Angelesiin, hän sovittaisi itsensä vähitellen takaisin valtavaan suurperheeseen, jonka olemassaolo oli salattu häneltä, ja tapaisi kaukaisia serkkuja, jotka pitivät itseään valkoisina, menettämättä kuitenkaan kosketusta värillisiin Broyardeihin.

”Mikä minä olen?” oli ensimmäinen kysymys, jonka hän alkoi kysyä itseltään alkaessaan etsiä ”kreolin” monia määritelmiä. Kunnes hän huomasi, että hänen mustat esi-isänsä olivat vapaita värillisiä ihmisiä, hän oli vakuuttunut siitä, että hänen täytyi olla orjien suora jälkeläinen. Hänen oma musta geneettinen perimänsä ulottui vain Henry Broyardin pojan Paulin syntymään asti vuonna 1856. Henry Broyard liittyi vapaaehtoisesti mustana värillisistä miehistä koostuvaan miliisiyksikköön, joka puolusti New Orleansia jenkkien hyökkäystä vastaan vuonna 1861; seuraavana vuonna New Orleansin kaaduttua unionin joukoille hän liittyi Yhdysvaltain armeijan historian ensimmäiseen mustien rykmenttiin. Hän kesti mustien sotilaiden nöyryyttävän kohtelun ja taisteli Port Hudsonin taistelussa. Hän kuoli valkoisena miehenä vuonna 1873, lyhyen ajanjakson aikana, jolloin ”uudistettu etelävaltioiden yhteiskunta” näytti olevan ”kutkuttavan lähellä”, mutta hänet haudattiin St. Louisin hautausmaan värillisten osastolle. Hänen poikansa Paul, New Orleansin kreoliyhteisön johtava jäsen, menestyi kirvesmiehenä ja rakennusmiehenä ja toimi viidennen kaupunginosan republikaanien puheenjohtajana 1890-luvulla. Hän osallistui aktiivisesti taisteluun valkoisen ylivallan uutta nousua vastaan, kunnes hän menetti rohkeutensa, kun Jim Crow -lainsäädäntö vei mustien jälleenrakentamisen aikana saavuttamat edut. Bliss Broyardin isoisä Nat luopui segregoidusta synnyinpaikastaan vuonna 1927 ja muutti perheineen pohjoiseen New Yorkiin, jossa hän joutui toisinaan esiintymään valkoisena saadakseen töitä ja tunsi itsensä aina katkeroituneeksi maanpakolaiseksi. Hänen poikansa Anatole, Broyardien tunnetuin jäsen, oli ehkä eniten rasismin vioittama.