Karen ja Paul tekivät yhteistyötä CBT-hoitojaksoillaan yhdessä.

Yksi useimmin saamistamme tukisähköposteista tai puheluista on se, että ihmiset kysyvät: ”Kuulostaako tämä pakko-oireiselta häiriöltä?”. Monet meistä OCD-UK:ssa tietävät, kuinka pelottavaa voi olla hakea virallista apua yleislääkäriltä tai terveydenhuollon ammattihenkilöltä, kun olemme itse käyneet sen läpi, mutta virallisen diagnoosin saamiseksi meidän on kuitenkin otettava yhteyttä

Vaikka emme voi itse diagnosoida ihmisiä, sillä se on jotain, mikä ei kuulu tehtäväkenttäämme ja pätevyytemme piiriin, ajattelimme, että voisi olla hyödyllistä selittää, miten pakko-oireisen mielenterveydenhäiriön (OCD:n) diagnoosiin saatetaan päätyä, ja mitä terveydenhuollon ammattihenkilöt saattaisivat kysyä sinulta.

Tämä yksinkertainen OCD-syklin kuva auttaa ymmärtämään OCD:n neljä perusnäkökohtaa. Pakko-oireiseen häiriöön liittyy lähes aina nämä neljä osatekijää: ahdistusta aiheuttavat tunkeilevat ajatukset (pakkomielteet), ahdistusta aiheuttavat pakkoajatukset (sisäiset tai ulkoiset, mukaan lukien rauhoittumisen etsiminen tai tiettyjen ihmisten, paikkojen tai esineiden välttäminen), jotka johtavat tilapäiseen helpotukseen ahdistuksesta, helpotukseen, joka voi kestää vain minuutteja, kunnes seuraava tunkeileva ajatus (pakkomielle) ilmenee. Todellinen pakko-oireisen häiriön prosessi on paljon monimutkaisempi, eikä se ole niin suoraviivainen kuin pakko-oireisen häiriön syklin kuva esittää, mutta pidämme tästä pakko-oireisen häiriön syklin kuvasta, koska se havainnollistaa yksinkertaisella tavalla neljä pakko-oireisen häiriön tärkeintä osatekijää.

Yksinkertainen kuva pakko-oireisen häiriön syklistä.

Tyypistä riippumatta, kun huolien luonne riisutaan pois, edellä mainitut prosessit ovat aina käynnissä, vaikkakin hieman erilaisessa muodossa.

Tällainen kuva ei tietenkään ole tapa, jolla terveydenhuollon ammattilainen diagnosoi pakko-oireisen mielenterveyden häiriön (OCD), mutta on hyödyllistä ymmärtää OCD:n neljä keskeistä vaihetta, jotka saatetaan tarvita virallisen diagnoosin tekemiseen. Laajennamme tätä kuvaa paljon yksityiskohtaisemmin OCD:n voittaminen -luvussa.

Jossain määrin OCD-tyyppisiä oireita kokee luultavasti joskus useimmat ihmiset, erityisesti stressin aikana. OCD itsessään voi kuitenkin vaikuttaa täysin tuhoisasti ihmisen koko elämään aina koulutuksesta, työstä ja uran edistämisestä sosiaaliseen elämään ja ihmissuhteisiin, kuten aiemmin luvussa käsiteltiin.

Keskeinen ero, joka erottaa pienet omituisuudet, joihin ihmiset usein viittaavat ”vähän OCD:ksi”, varsinaisesta häiriöstä, on se, että pakkomielteiden ja pakko-oireiden ahdistavat ja ei-toivotut kokemukset vaikuttavat merkittävällä tavalla henkilön jokapäiväiseen toimintakykyyn – tämä edustaa pääkomponenttia kliinisessä diagnoosissa Obsessiivis-kompulsiivinen häiriö. Jos henkilön piirre ei aiheuta ahdistusta tai vaikutusta tai häiriötä hänen elämäänsä, kyseessä ei todennäköisesti ole pakko-oireinen häiriö, vaikka terveydenhuollon ammattilaisen on suoritettava arviointi diagnoosin vahvistamiseksi vai ei.

Kun joku hakee apua pakko-oireiseen häiriöönsä, terveydenhuollon ammattilaiset pohtivat, kuinka ahdistavia oireet ovat kyseiselle henkilölle ja kuinka paljon ne vaikuttavat hänen elämäänsä. Yleensä pakko-oireinen häiriö saatetaan diagnosoida, jos oireet vievät yli tunnin joka päivä.

Mitä terveydenhuollon ammattilaiset etsivät arvioidessaan ja diagnosoidessaan pakko-oireista häiriötä, NICE:n pakko-oireista häiriötä koskevissa ohjeissa todettiin, että ”kahden tärkeimmän kansainvälisen luokittelujärjestelmän, ICD:n ja DSM:n, diagnostiset kriteerit ovat käytännöllisesti katsoen identtiset, ja niihin on sisällyttävä joko pakkomielteiden tai pakko-oireiden esiintyminen”. NICE:n ohjeissa todetaan sitten edelleen:

• Potilaan on tunnustettava, että pakkomielteiset ajatukset, impulssit tai mielikuvat ovat hänen mielensä tuotetta eivätkä ulkopuolisen henkilön tai vaikutuksen määräämiä.
• Vähintään yksi pakkomielteistä tai pakko-oireista on tunnustettava liialliseksi tai kohtuuttomaksi.
• Pakkomielitekojen tai pakkomielteiden on lisäksi aiheutettava merkittävää ahdistusta tai häirittävä merkittävästi potilaan ammatillista ja/tai sosiaalista toimintaa, yleensä tuhlaamalla aikaa.
• Perinteisesti on uskottu, että oivallus (kyky tunnistaa pakkomielitekojen järjettömyys) on pakko-oireisen pakkomielteen keskeinen piirre. Yhä useammin kuitenkin tunnustetaan, että oivalluksen taso on hyvin vaihteleva. Niinpä joillakin pakko-oireista häiriötä sairastavilla henkilöillä voi olla vakaata mutta vähäistä oivallusta, toisilla taas voi olla oivallusta silloin, kun he eivät kohtaa pelättyä tilannetta, mutta he menettävät tämän oivalluksen silloin, kun heidän ahdistuksensa on suuri tilanteissa, jotka liittyvät heidän pakkomielteisiin pelkoihinsa.

Meille pakko-oireista häiriötä sairastaville diagnoosin saaminen edellyttää arviointia koulutetun terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Yleensä tämä voidaan järjestää puhumalla yleislääkärille, joka ohjaa sinut NHS:n oikeaan osaan arviointia varten, tai voit itse hakeutua arviointiin ja terapiaan, jos olet Englannissa, keskustelemme hoidon saatavuudesta enemmän luvussa Overcoming OCD. Arviointi terveydenhuollon ammattilaisen kanssa tapahtuu puhelimitse (Englannin IAPT-palveluissa) tai kasvokkain, ja se kestää noin tunnin. Terveydenhuollon ammattihenkilö esittää lomakkeilla tai suullisesti joukon kysymyksiä, joiden avulla selvitetään, voiko sinulla olla pakko-oireinen häiriötila. Hän voi kysyä seuraavia kysymyksiä (NICE:n pakko-oireisen mielialahäiriön hoitosuositusten mukaisesti):

• Pesetkö tai siivoatko paljon?
• Tarkistatko asioita paljon?
• Onko jokin ajatus, joka vaivaa sinua koko ajan ja josta haluaisit päästä eroon, mutta josta et pääse eroon?
• Vietätkö kauan aikaa toiminnoissasi?
• Oletko huolissasi siitä, että laitat asiat tiettyyn järjestykseen, tai hermostutko kovasti sotkusta?
• Vaivaavatko nämä ongelmat sinua?

Älä huoli, jos nämä diagnostiset kuvaukset eivät vastaa sitä, mitä koet, pakko-oireinen pakkomielteisyys kattaa valtavan määrän aiheita, eikä niitä kaikkia ole mahdollista käsitellä täysin. Edellä esitetyt kysymykset ovat myös vain ohjeistusta ja lähtökohta terveydenhuollon ammattilaisille, hyvässä arvioinnissa kysytään paljon enemmän ja ongelmiesi kannalta olennaisia kysymyksiä.

Jos mielestäsi nämä kysymykset eivät auta selittämään pakko-oireistasi, voi olla hyödyllistä valmistella keino selittää pakko-oireesi ennen arviointia.

Sille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mitä kahdessa tärkeimmässä kansainvälisessä luokittelujärjestelmässä, ICD:ssä ja DSM:ssä sanotaan pakko-oireisen häiriön diagnosoimisesta, olemme tehneet yhteenvedon kyseisestä tekstistä alla.

• ICD
• DSM

On tärkeää, että olemme rehellisiä puhuessamme pakko-oireisesta häiriöstä, sillä terveydenhuollon ammattilainen ei voi auttaa meitä, jos hän ei ymmärrä, mitä ongelmia meillä on. On reilua sanoa, että oireistasi puhuminen on vaikeaa, mutta terveydenhuollon ammattilaisen pitäisi ymmärtää, miten ahdistavaa pakko-oireinen häiriötila voi olla, ja avuksi meillä on GP ice-breaker -tuloste, jonka voit ottaa mukaasi, kun käyt terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla.

Lääkärin ice-breaker -tuloste on tarkoitettu henkilöille, joilla on haittoihin liittyviä pakko-oireisen häiriötilan (OCD) pelkoja. Vaikka useimmat terapeutit ymmärtävät nykyään enemmän pakko-oireisesta stressistä, saatat silti törmätä terapeutteihin, jotka eivät tee eroa pakko-oireisen stressin ja ”aikomuksen”/”riskin” välillä. Näet nopeasti ilmeistä ja kysymyksistä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on vaikeuksia ymmärtää, mistä puhut. Jos näin on, ojenna heille vain GP Ice Breaker ja ohjaa heidät tähän OCD-asiantuntijoiden kirjoittamaan paperiin nimeltä ’Risk assessment in OCD’.

Mitä lukea seuraavaksi: