Pakistanin siteet Lähi-itään perustuvat historiaan, uskontoon, turvallisuuteen ja talouteen.
Pakistanin historialliset siteet Lähi-itään juontavat juurensa arabien hyökkäykseen Sindhiin vuonna 712 eaa. Arabi-islamilainen ja iranilainen kulttuuri ovat vaikuttaneet syvästi nykyisin Pakistanin muodostavien alueiden kulttuuriin. Nykyiset geopoliittiset näkökohdat ovat vahvistaneet Pakistanin kiinnostusta arabialuetta kohtaan. Sekä turvallisuussyistä että uskonnollisista syistä Pakistan on pitänyt suhteitaan islamilaisiin arabivaltioihin erittäin tärkeinä.
Havainto Intian aiheuttamasta turvallisuusuhasta ja niiden kiista Kashmirista ovat pakottaneet Pakistanin katsomaan islamilaisia maita ”luonnollisina liittolaisina”. Pakistanin käyttämät yhteiset islamilaiset symbolit ja yhteinen uskonnollinen identiteetti eivät kuitenkaan tyydyttäneet Lähi-idän maita. Sen sijaan Pakistanin päätös liittyä Yhdysvaltain tukemiin turvallisuussopimuksiin 1950-luvulla herätti arabien vihamielisyyttä erityisesti Egyptissä, Syyriassa ja Irakissa. Arkkivihollisen Intian mielestä radikaalien arabivaltioiden poliittinen ilmapiiri oli sen diplomatialle suotuisampi. Pakistanin suhde länteen toi sen lähemmäs Irania, Turkkia ja länsimielisiä maltillisia arabivaltioita.
Vastatakseen Yhdysvaltain vähenevään kiinnostukseen sotilasliittoja kohtaan Pakistanin Lähi-idän politiikka koki perustavanlaatuisen muutoksen 1970-luvun alussa. Vaihtoehtona hupenevalle länsimaiselle tuelle Pakistan alkoi hakea taloudellista apua arabimaiden öljyntuottajamaista. Mohammad Reza Pahlavin aikana Iranista tuli tärkeä alueellinen liittolainen ja myös erittäin tarpeellisen ulkomaanavun lähde. Saudi-Arabia ja Persianlahden valtiot osoittivat valtavaa kiinnostusta Pakistanin turvallisuuteen ja taloudelliseen kehitykseen.
Öljytulojen moninkertaisen kasvun myötä Persianlahden alueesta tuli Pakistanin kannalta entistä houkuttelevampi markkina-alue sen ylimääräiselle työvoimalle. Miljoonat pakistanilaiset ovat työskennelleet kehitysprojekteissa Persianlahden maissa. Pakistanilaiset työntekijät ulkomailla ovat paitsi vähentäneet työttömyyspaineita kotimaassa myös tuoneet maalle kymmeniä miljardeja dollareita. Huippuvuosina (1980-1988) pakistanilaiset työntekijät lähettivät ulkomaille noin kolme miljardia Yhdysvaltain dollaria vuodessa, mikä tasoitti kauppataseen valtavaa vajetta.
Vaikka Pakistan on yksipuolisesti ja ehdoitta tukenut arabivaltioita niiden kiistoissa Israelin kanssa, mukaan lukien palestiinalaisten kotimaa, se ei ole saanut kaikkien Lähi-idän maiden yksimielistä poliittista tukea kiistoissaan Intian kanssa. Kahdenvälisyyteen pyrkiessään Pakistan on huolellisesti välttänyt ottamasta kantaa muslimivaltioiden välisiin konflikteihin. Iranin ja Irakin välisessä sodassa 1980-luvulla Pakistan pysyi täysin puolueettomana. Pakistanin osallistuminen Aavikkomyrsky-operaatioon Irakia vastaan vuonna 1991 oli eri asia. Se käynnistettiin Yhdistyneiden Kansakuntien lipun alla, ja länsimaiden ja arabivaltioiden koalitio nautti laajempaa legitimiteettiä pakottaessaan irakilaiset hyökkääjät pois Kuwaitista.
Vuosien mittaan Pakistan on noussut tärkeäksi alueelliseksi toimijaksi Lähi-idässä, vaikka se pitääkin matalaa profiilia. Sillä on turvallisuuspöytäkirjat useiden Lähi-idän valtioiden kanssa. Pakistan tarjoaa koulutusmahdollisuuksia Saudi-Arabian, Omanin, Jordanian, Yhdistyneiden arabimaiden, Kuwaitin ja Bahrainin asevoimille. Myös Libyalla oli pääsy näihin tiloihin 1970-luvulla. Pakistanin sotilashenkilöstö toimii eri tehtävissä arabimaiden armeijoiden kouluttajina ja neuvonantajina. Pakistan sijoitti 1980-luvulla noin 10 000 sotilastaan Saudi-Arabiaan. Vastapalveluksena Saudi-Arabia rahoitti Pakistanin ilmavoimien nykyaikaistamista. Pakistanilla oli 1900-luvun loppupuolella kehitysmaista toiseksi suurin sotilaallinen läsnäolo ulkomailla (Kuuban jälkeen) – kaikki se oli Lähi-idässä.
Bibliografia
Burke, S. M., ja Ziring, Lawrence. Pakistanin ulkopolitiikka: An Historical Analysis, 2. painos. Karachi: Oxford University Press, 1990.
Rizvi, Hasan-Askari. Pakistan ja geostrateginen ympäristö: A Study of Foreign Policy. New York: St. Martin’s, 1993.
rasul bakhsh rais
.