Jälleen kerran Tyynenmeren luoteisosan tunnelmallisissa metsämaisemissa vaanii jotain tummanpuhuvaa, kun epätoivoinen isä etsii nelivuotiasta poikaansa. Pikku Adam on kadonnut yöllä perheen metsästysretkellä (millainen sekopää lähtee luontoon nelivuotiaan ja aseen kanssa?). Onneksi Adam pääsee pian takaisin isänsä ja isoveljensä Clintin luo, mutta pojalle on ilmeisesti tapahtunut jotain outoa ja traumaattista. Kokemus ei yllättäen saa Adamia luopumaan metsästyksestä ja johtaa perheen vieraantumiseen ohjaaja Tim J Brownin Pedot erämaassa -shokkielokuvassa Paholainen pimeässä (2017).
Eteenpäin viisitoista vuotta: Isä on kuollut ja nyt aikuinen Adam (Robin Dunne) on palannut kaupunkiin yrittäen paikata asioita Clintin (Dan Payne) kanssa. Ja mikä olisikaan parempaa kuin lähteä isoveljensä kanssa metsästysretkelle Plateaulle, paikkaan, joka on niin syrjäinen, ettei siellä ole kännykkäsignaalia? Adam ei lannistu, kun hänen baarikaverinsa kertovat hänelle Dan Grantista, joka uskaltautui Plateaulle näkemättä häntä enää koskaan, tai siitä, että hän näkee toistuvaa painajaista juuri ja juuri muistamastaan lapsuuden traumasta. Seuraavana aamuna hän nousee kirkkaana, aikaisin ja krapulaisena, valmiina liittymään veljensä seuraan.
Veljekset lähentyvät toisiaan vaelluksen aikana aina siihen pisteeseen asti, jolloin he menettävät puhelinyhteyden ja ovat todella yksin. Silloin asiat muuttuvat oudoiksi, kun he tunnistavat ylätasangon sarvien peittämän maiseman paikaksi, jossa pikkuinen Adam katosi kaikki ne vuodet sitten. Outojen huutavien äänien säikäyttämä Adam putoaa jyrkänteeltä ja saa kätensä sijoiltaan. Jos tämä ei ole tarpeeksi hankalaa, he huomaavat pian, että jokin vaanii heitä – eikä se ole susi tai karhu.
Paholainen pimeässä -elokuvan tavassa vuorotella lapsuuden kaappaus- ja riivauselokuvan ja creature feature -elokuvan välillä on jotain, joka muistuttaa Stephen Kingiä, mutta elokuva ei todellakaan tehonnut minuun. Huolimatta elokuvan lopussa tapahtuvasta jokseenkin ennalta-arvattavasta suuresta paljastuksesta pidin legendan alkuperäistä pohjustusta liian laihana ja hirviön olemassaolon syyltä puuttui todellinen sisältö. Outoa kyllä, huolimatta elokuvan suhteellisen lyhyestä 82 minuutin kestosta, tarinankerronta todella venyi ennen kuin päästiin puoliväliin, jossa toiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Uskon tämän johtuvan siitä, että liikaa aikaa on käytetty Adamin ja Clintin vieraantumisen luonteen eikä niinkään syyn selvittämiseen.
Plussaa Paholainen pimeässä -elokuvan olentojen pesä on hienosti kuvitettu, ja se muistuttaa oudosti Walt Disneyn Ruususen (1959) piikkimetsää, mutta paljon karmivammalla tavalla. Brittiläisen Kolumbian metsämaiseman kuvaus on mukavan tunnelmallista, etenkin yöllisissä leirinuotiokohtauksissa, ja mukana on pari hyvin toteutettua hyppykauhua, jotka kruunaa napakasti osuva äänisuunnittelu.
Jos Paholainen pimeässä olisi Stephen Kingin ideoima ja käsikirjoittama, se olisi luultavasti saanut täydet viisi tähteä; ikävä kyllä, Carey Dicksonin käsikirjoitus jää hiukan vaille mestarin maagista otetta. Kyseessä on kuitenkin pätevästi tehty elokuva, jossa on pari kunnon pelotusta.
Arvosana 3/5.
Paholainen pimeässä on saatavana VOD:lla valtakunnallisesti Yhdysvalloissa Momentum Picturesilta tiistaina 7. maaliskuuta.