Oppiminen on erilaista kuin koulutus
by Terry Heick
Ed note: Tämä postaus on päivitetty alkuvuoden 2013 postauksesta.
”…kaikilla ongelmillamme on taipumus kerääntyä kahden kysymyksen alle, jotka liittyvät tietoon”: Kun meillä on kyky ja halu tietää, miten ja mitä meidän pitäisi oppia? Ja opittuamme, miten ja mihin meidän pitäisi käyttää sitä, mitä tiedämme?”
Wendell Berry, todennäköisesti Amerikan suurin elävä kirjailija ja varmasti sen kiehtovin esseisti, kiteyttää koulutuksen haasteen ytimekkäästi tässä otteessa eräästä (enimmäkseen) aiheeseen liittymättömästä esseestä kirjasta People, Land, and Community.”
Mutta lainauksessa Berry (jonka ajatuksia olemme käyttäneet oppimisen pohtimiseen aiemminkin, muun muassa tätä Inside-Out School Learning Model -oppimismallia) on antanut meille minkä tahansa autenttisen oppimisjärjestelmän ainekset.”
Kyvyn ja halun tietää haaste on riittävän hyvin todettu. Vaikka koulutus järjestelmänä on (suurimmaksi osaksi) siirtynyt jo kauan sitten ”älykkyyden” ja kyvykkyyden käsitteiden ohi pintapuolisesti, akateeminen edistyminen ja osaaminen ovat kirjaimellisesti kaiken koulutusuudistuksen kulmakiviä, ainakin Yhdysvalloissa. Laaditaan opetussuunnitelma, sovitaan, miten tuon opetussuunnitelman oppimisen edistymistä mitataan, ja sitten luvataan sidosryhmille, että kaikki oppilaat saavuttavat tuon tason ja ”eivät jää jälkeen.”
Oppimisen miten ja mitä – jotka tuovat heti mieleen opetusstrategiat ja opetussuunnitelma-asiat – ovat todellisuudessa paljon monimutkaisempia. Tämä monimutkaisuus – miten jäsentää maailmaa ja ”aiheuttaa lukutaitoa” – ja lukutaitoa mistä – on homogenisoitu Yhdysvalloissa Common Core -akatemiastandardien hyväksymisen myötä niin, että kaikki oppilaat opiskelevat samaa materiaalia pitkälti samoilla tavoilla ja samoilla korjauskuvioilla, joita samat arviointilomakkeet ehdottavat.
Viimeinen pätkä hänen ajatuksistaan on hieman huolestuttavampi. ”Kun olemme oppineet, miten ja mihin meidän pitäisi käyttää sitä, mitä tiedämme?”
Kouluttajille tämä kuulostaa todennäköisesti ”uravalmiudelta”, mutta aivan kuten oppiminen on paljon erilaista kuin koulutus, myös ”työ”, jota ihminen tekee vuorovaikutuksessa maailman kanssa, on paljon erilaista kuin ”ura”.
Oppiminen:Koulutus::Työ: Ura.
Projektioppimisen ja paikkaan sidotun opetuksen käyttäminen oppilaiden auttaessa heitä käsittelemään autenttisia omakohtaisia ja sosiaalisia ongelmia on yleistymässä – tai ainakin näkyvämmin.
Mutta se, että oppilaita autetaan ymmärtämään, miten he voivat olla mielekkäässä vuorovaikutuksessa heille tärkeimpien yhteisöjen, verkostojen, kysymysten ja välineiden kanssa, tarkoittaa usein sitä, että meidän on tuotava heidät yhteisöjen, verkostojen, kysymysten ja välineiden pariin, jotka ovat sekä tuttuja että tuntemattomia, ja että meidän on asetettava asiat, jotka he luulevat ymmärtävänsä, uuteen kontekstiin.
Tällainen älyllinen agitaatio ei voi mitenkään olla puhtaasti akateemista, sillä akateemikkoja ei ole olemassa luokkahuoneiden ulkopuolella.
”Uravalmiuksien” edistäminen on järkevää, kun otetaan huomioon työvoiman taitojen rappeutuminen maailmassa, joka vaatii yhä enemmän. Mutta koulu ei voi sen enempää opettaa lapselle omaatuntoa kuin kouluttaa hänen mieltään elämäntyötä varten.
Tämä viittaa siihen, että koulujen ja niiden palvelemien yhteisöjen välillä tarvitaan syvällistä ja sitkeää sekä mielekästä ja tasa-arvoista vuorovaikutusta. Jotta yhteisöillä olisi valmiudet tukea aidosti 2000-luvun oppimista, niiden on oltava alusta alkaen osa prosessia, ei haaleiden projektioppimisen artefaktien irrallisia vastaanottajia.
Koulut eivät voi enää marttyyrina luvata ihmeitä samalla, kun ne käyttävät miljardeja ja ajavat opettajat maan tasalle.
Oppiminen on eri asia kuin koulutus. Toinen voi olla itseohjautuvaa mutta tuettua; toista johdetaan ja aiheutetaan. Toista ohjaa uteliaisuus ja löytämisen ilo; toista mitataan ja mitataan, ja se on loputtoman politiikan ja koneellistamisen asia.
Koulutuksesta ja sen kaikista osista ja palasista – hieman vaatimattomasti ja yhteenkuuluvuutta noudattaen – voi tulla minkä tahansa yhteisön perimmäinen oppimisväline. Opettajat voivat olla oppimisen lahjan ja hyvin suunnitellun koulutuksen voiman mestareita, mutta vain jos he löytävät itsestään peilejä yhteisöissä – symmetrisiä sekä muodoltaan että toiminnaltaan.
21. vuosisadan oppimisen on oltava, jos ei muuta, keskinäisriippuvaista ja yhteisöllistä, ja herkkä näille eroille.