Jossain vaiheessa lapsuuttani nuorempi serkkuni, joka ei ollut neljää tai viittä vuotta vanhempi, pamautti ensimmäisen kerran vitsin: ”Elefantti ja virtahepo kävivät kylvyssä, ja elefantti sanoi: ”Ei saippuaa, radio!””, jota seurasi hysteerinen nauru. Sitä olisi voitu pitää lasten tuossa iässä kertoman kaltaisena hölynpölynä ”vitsinä”, elleivät kaikki muut olisi reagoineet siihen.

”Heh heh heh, viisastelija”, joku aikuinen sanoi. Jotkut muut lapset nauroivat. Samanikäinen serkkuni katsoi minua, jossa seisoin hämmentyneen näköisenä, ja sanoi: ”Tajuatko? Ei saippuaa? Radio?”

”Ei”, sanoin. ”Entä saippua? Miksi ei ole saippuaa? Miksi hän kutsui virtahepoa radioksi?” Kaikki muut nauroivat kovempaa, ja repliikki pääsi perheen sanastoon, niin että siitä, että joku vain sanoi ”Ei saippuaa, radio” ilman minkäänlaista asiayhteyttä, tuli tekosyy räkäiseen nauruun.

Vuosia myöhemmin tätini mainitsi sen lasten keksimien hölynpölyvitsien yhteydessä. ”Olin niin hämmentynyt”, vastasin. ”Minulle ei koskaan tullut mieleen, että se oli hauskaa vain siksi, että siinä ei ollut mitään järkeä!”

Toisena päivänä eräs serkku twiittasi: ”Okei, se ei siis ole vain meidän outo perheemme”, ja linkitti Wikipedian kirjoitukseen.

Siellä oli lähes sanasta sanaan koko vuorovaikutus vuosien takaa.

Tämä kepponen vaatii yleensä kertojan ja kaksi kuuntelijaa, joista toinen on rippikaveri, joka jo tietää vitsin ja leikkii salaa mukana kertojan kanssa. Vitsin kertoja sanoo jotain sellaista kuin: ”Norsu ja virtahepo olivat uimassa. Norsu sanoi virtahepolle: ”Ojenna saippua”. Virtahepo vastasi: ’Ei saippuaa, radio’.”” Rippikoululainen nauraa vitsille, kun taas toinen kuulija jää ymmälleen. Joissakin tapauksissa toinen kuulija teeskentelee ymmärtävänsä vitsin ja nauraa muiden mukana, jotta hän ei näyttäisi hölmöltä.

Pilan tarkoituksena on saada uhrilta jokin kahdesta reaktiosta:
Väärä ymmärtäminen – kun uhri käyttäytyy kuin vitsi olisi humoristinen, vaikka todellisuudessa uhri ei ymmärrä vitsiä lainkaan.
Negatiivinen ymmärtäminen – kun uhri ilmaisee hämmennystä siitä, mitä vitsi tarkoittaa, ja tuntee itsensä jätetyksi sivuun jätetyksi (esim, ”En ymmärrä sitä”). Salaliittolaiset ovat nyt valmiita pilkkaamaan uhria tämän ”kyvyttömyydestä ymmärtää sitä”.
Joskus, jos toinen kuulija ei reagoi heti, tapahtuu vitsin ”selittäminen” toiselle kuulijalle, jolloin kertoja ja ensimmäinen kuulija korostavat sanoja tai pidentävät taukoja, mutta eivät anna mitään lisätietoa, esim. ”Etkö tajua sitä?”. Ei saippuaa… radio!”

Whaaaaat? Hetkinen, mitä oli tapahtunut kaikki ne vuosikymmenet sitten? Oliko joku aikuinen laittanut pikku serkun siihen? Oliko kaksoisserkkuni myös mukana, vai teeskentelikö hän? Kuka tiesi mitä, milloin? Missä vaiheessa se lakkasi olemasta tekohauskaa ja muuttui aidosti hauskaksi? Minua kalvaa kolmenkymmenen vuoden viivästynyt vainoharhaisuus!

Wikipedian artikkelin lopussa linkitetyn sosiologisen tutkimuksen mukaan on yleisempää, että ihmiset nauravat mukana tietämättä, mikä on hauskaa, kuin että he myöntävät, etteivät tiedä, mikä on hauskaa. Olin siellä tosiaan ainoa, joka ei avoimesti tajunnut sitä, mutta nyt tiedän, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä muun perheen päässä liikkui. Minusta tuntuu, että on olemassa paljon enemmän kuin vain kaksi mahdollista reaktiota. Yhden tai kahden ihmisen on täytynyt olla mukana. Jotkut aikuiset saattoivat olla tietoisia vitsistä jostain muusta asiayhteydestä ja leikkivät mukana lasten mieliksi. Toiset aikuiset ovat saattaneet nauraa vain hauskuuttaakseen lasta, joka oli ilmeisesti kertonut järjettömän vitsin. Jotkut lapset ovat saattaneet pitää sitä aidosti hauskana vain siksi, että sanat ovat hauskoja sanoa, tai kuten silloin, kun sanotaan sana ”alusvaatteet” nelivuotiaiden läsnäollessa, tai siksi, että se oli kerrottu niin vakuuttavasti, tai siksi, että he olivat vain hassulla, nauravalla tuulella.

Vanhoihin autististen oireiden luetteloihin kuului myös ”huumorintajun puute”, joka on pudonnut pois lähinnä siksi, että se ei ole totta. Useimmilla tuntemillani henkilöillä, jotka kuuluvat spektrin hyvin toimivaan ääripäähän, on erittäin terävä huumorintaju, vaikka he ovat myös taipuvaisia selittämään vitsin liikaa sen jälkeen, kun se on kerrottu. Kun tarkastelen ei-saippua-radio-oireyhtymää, mietin, johtuuko se vain siitä, että heidän huumorintajunsa ei ole riippuvainen muiden ihmisten reaktioista. Toki he eivät ehkä ymmärrä jotain, jota muut pitävät hauskana. He tietävät, mikä on hauskaa, ja sillä, pitävätkö muut ihmiset sitä hauskana vai eivät, ei ole heille, siis meille, mitään merkitystä. Ihmiset, jotka eivät naura vitsille ”ei saippuaradiota”. Me olemme vahvoja omissa uskomuksissamme! Emme alistu väkijoukon mentaliteettiin!”

Vain että minäkin olen osoittanut elämässäni juuri päinvastaista käytöstä. Muistan odottaneeni lukion marssiryhmäni kanssa kentälle menoa puoliaikashow’hun ja kikattaneeni ilman muuta syytä kuin ilosta. Mutta eräs poika takanani kuuli sen ja luuli, että nauroin jollekin, mitä hän oli sanonut. ”Hän nauraa”, hän sanoi kovaan ääneen osoittaen minua, ”kaikelle, mitä sanon. Voisin kertoa maailman tyhmimmänkin vitsin, ja hän nauraisi. Katsokaa, katsokaa. Miksi taivas on sininen? Koska Jumala sanoi niin! HAH!”

Joo, noissa sanoissa ei ollut mitään hauskaa. Mutta hänen voitokas ”HAH!” ja vakuuttuneisuutensa siitä, että hänellä oli jokin maaginen kyky saada minut nauramaan, yhdistettynä ilmeisen epähauskaan väitteeseen, joka oli laitettu vitsin muotoon, ja yleiseen hyväntuulisuuteni – en voinut estää itseäni. Pyörryin naureskellen. Hän ei myöskään koskaan antanut minun elää sen jälkeen.

Hyvin usein lyhyt, ohikiitävä ajatus saa minut nauramaan, ja joku haluaa tietää, mikä on niin hauskaa, ja minä olen unohtanut sen täysin. Pelkäänpä, että olen saanut useamman kuin yhden herkän teinin vainoharhaiseksi, että kirjastonhoitaja nauraa heille. Minulla on lepäävä huvittunut ilme.

Ja silti olen myös tunnetusti immuuni likaisille vitseille ja ilkeälle huumorille. Voin nauraa helposti ihan mille tahansa, mutta asiat, jotka saavat ihmiset nauramaan vain siksi, että ne ovat ”ooo miten tuhmia!” – ilman minkäänlaista muuta siihen liittyvää huumoria – jättävät minut kivikasvoiseksi. Vuosia sitten kyse saattoi olla siitä, että ”en tajunnut sitä” sisällöllisesti, mitä tulee likaisiin vitseihin, mutta nyt en vain ymmärrä, miksi se on hauskaa. Missä on ilo tuhmuudesta ja vielä enemmän ilkeydestä? Rehellisesti sanottuna ilkeät vitsit saavat minut todennäköisemmin itkemään: En kestänyt ala-asteella edes sitä, kun joku huomaamattaan pudotti lounastarjottimensa ja koko kahvila karjui hänelle. Mutta voin nauraa Kortit ihmisyyttä vastaan -pelin aikana, koska yleensä vastauksissa on naurettavuuden elementti, joka nostaa ne pelkän shokkiarvon yläpuolelle (vaikka silloinkin on hetkiä, jolloin vain rypistän otsaani, kun muut nauravat).

Ja minulla on kummallisen sairaalloinen huumorintaju, kun se ei ole ilkeää. Kuolema on hirveän hauska.

Totta puhuen, on niin monia syitä, miksi ihminen voi nauraa jollekin asialle, että tuntuu mahdottomalta yksinkertaistaa sitä vain ”ymmärrän” tai ”en ymmärrä”.”

• Yllättävä
• Sanaleikit
• Yhteydet, joita et ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joissa yhtäkkiä on niin paljon järkeä
• Jutut, joissa ei näytä olevan mitään järkeä, mutta joissa itse asiassa on tavallaan järkeä oudolla tavalla (Liisa Ihmemaassa, joka on yksi top-mitään-suosikkikirjoistani tästä syystä, on hyvä esimerkki)
• Havainnot elämältä, joihin samaistut, olivatpa ne sitten hauskoja tai eivät
• Seikkoja, jotka tuovat mieleesi hauskoja muistoja (esim, vanhat perhevitsit, joissa ei ollut järkeä ensimmäisellä kerralla, mutta jotka ovat nyt muuttuneet hauskoiksi toiston kautta)
• Tekemiset, jotka tekevät sinut onnelliseksi
• Tekemiset, jotka hermostuttavat
• Tekemiset, jotka aikanaan tekivät sinut onnettomaksi, mutta jotka nyt, kun aika on kulunut ja olet selvinnyt vahingoittumattomana, ovat yhtäkkiä hulvattoman hauskoja (jotka voivat sitten edelleen muuttua toistojen kautta sisäpiirin sisäpiirivitseiksi. Mainitse joskus siskolleni tai serkuilleni ”banaanijäätelöt”).

Minulla on myös paha tapa virnistää typerästi, kun joku moittii minua hetken huolimattomuudesta. Voin tuntea heidän ajattelevan: ”Miksi hän nauraa? Miksi hän ei ota tätä vakavasti?” Mutta kyse ei ole siitä, että ottaisin sen vakavasti. Kyse on siitä: ”Kyllä, tiedän, että mokasin, mutta asialle ei voi nyt tehdä mitään, joten vihasi ei tee muuta kuin tekee minusta epämiellyttävän oloisen. Näetkö kuinka ystävällinen olen?” Paitsi en niin monin sanoin, koska se on loppujen lopuksi tapa, enkä yleensä ole tietoinen siitä, mitä varsinaisia ajatuksia siihen liittyy.

Tyttäreni syntyi koomisen ajoituksen kanssa. Hän osasi saada ihmiset nauramaan ennen kuin osasi puhua sanoin, ilmeillä, äänensävyllä ja yllätyksellisyydellä – aidolla pyrkimyksellä herättää naurua, muistaakseni, ei vain nauramalla söpön vauvan asioille, joita söpö vauva tekee (toinen naurun syy: söpöys. Katsokaa vauvojen eläinvideoiden suosiota!). Hänen isällään on sitä hieman, mutta ei samassa määrin (epäilen, että se tulee geeneistäni: hän sopii täydellisesti siihen sukuhaaraan, joka on vastuussa ”Ei saippuaradiota” -jutusta), ja hänen veljellään ja minulla ei ole minkäänlaista koomista ajoitusta. Meiltä kestää liian kauan pukea ajatukset sanoiksi.

Pärjään kuitenkin paremmin käsikirjoituksen (eli kirjan, jota luen ääneen) ja siihen liittyvien kasvo- ja ääni-ilmeiden avulla, ja vielä paremmin kirjoitetun sanan avulla.

Kun en ole kirjoittamassa artikkelia huumorista. Koska heti kun huumoria aletaan yrittää analysoida, se lakkaa olemasta hauskaa.

Mutta se ei estä minua yrittämästä analysoida sitä. Jonain päivänä keksin, miksi ei ollut saippuaa.