Nicolas Malebranche, (s. 6.8.1638, Pariisi, Ranska-kuollut 13.10.1715, Pariisi), ranskalainen roomalaiskatolinen pappi, teologi ja merkittävin kartesiolaisuuden filosofi, René Descartesin työn pohjalta syntyneen filosofisen koulukunnan edustaja. Hänen filosofiansa pyrki syntetisoimaan kartesiolaisuutta Pyhän Augustinuksen ajattelun ja neoplatonismin kanssa.
Kuningas Ludvig XIII:n sihteerin nuorin lapsi Malebranche kärsi koko ikänsä selkärangan epämuodostumista. Opiskeltuaan filosofiaa ja teologiaa Collège de la Marchessa ja Sorbonnessa hän liittyi Oratorion kongregaatioon ja vihittiin papiksi vuonna 1664. Sattumalta luki Descartesin Traité de l’homme (”Tutkielma ihmisestä”), ja hän tunsi itsensä pakotetuksi aloittamaan matematiikan, fysiikan ja Descartesin kirjoitusten systemaattisen tutkimisen.
Malebranchen pääteos on De la recherche de la vérité, 3 vol. (1674-75; Totuuden etsiminen). Muiden sen teologiaan kohdistama kritiikki sai hänet laajentamaan näkemyksiään teoksessa Traité de la nature et de la grâce (1680; Treatise of Nature and Grace). Hänen 14 dialogista koostuvaa sarjaansa Entretiens sur la métaphysique et sur la religion (1688; ”Dialogit metafysiikasta ja uskonnosta”) on kutsuttu parhaaksi johdannoksi hänen järjestelmäänsä. Hänen muihin kirjoituksiinsa kuuluvat valon ja värien luonnetta koskevat tutkimukset sekä infinitesimaalilaskennan ja näköpsykologian tutkimukset. Hänen tieteellisten töidensä ansiosta hänet valittiin Académie des Sciences -akatemian jäseneksi vuonna 1699. Vaikutusvaltaisia ovat myös hänen teoksensa Méditations chrétiennes (1683; ”Kristilliset mietiskelyt”) ja Traité de morale (1683; Käsitys moraalista).
Keskeistä Malebranchen metafysiikassa on hänen oppinsa, jonka mukaan ”näemme kaiken Jumalassa”. Ihmisen tieto sekä sisäisestä että ulkoisesta maailmasta ei ole mahdollista muuten kuin ihmisen ja Jumalan välisen suhteen tuloksena. Muutokset, olivatpa ne sitten fyysisten esineiden sijainnissa tai yksilön ajatuksissa, eivät johdu suoraan esineistä tai yksilöistä itsestään, kuten yleisesti oletetaan, vaan Jumalasta. Se, mitä yleisesti kutsutaan ”syiksi”, on vain ”tilaisuuksia”, joihin Jumala vaikuttaa saadakseen aikaan vaikutuksia. Malebranche kehitti täydellisemmin tätä Occasionalismina tunnettua näkemystä, jota Descartes sovelsi epäröiden ja epäjohdonmukaisesti. Malebranche teki kartesiolaisen dualismin ruumiin ja mielen välillä yhteensopivaksi myös ortodoksisen roomalaiskatolilaisuuden kanssa. Mielen ja ruumiin kyvyttömyys vuorovaikutukseen on Malebranchen mukaan vain erikoistapaus luotujen asioiden välisen vuorovaikutuksen kyvyttömyydestä yleensä.
Viitaten aistimuksiin Malebranche uskoi, että aistikokemuksilla on vain pragmaattinen arvo, joka arvioi ihmisten haittaa tai hyötyä heidän ruumiilleen. Apuvälineinä tiedon saavuttamisessa ne ovat petollisia, koska ne eivät todista aidosti havaittujen asioiden todellisesta luonteesta. Ainoastaan ideat ovat ihmisen ajatusprosessien kohteita. Kaikki tällaiset ideat sisältyvät ikuisesti yhteen ainoaan arkkityyppiseen tai malli-ideaan aineen olemuksesta, jota kutsutaan ”älylliseksi jatkeeksi”. Jumalan mieli tai järki sisältää ideoita kaikista niistä totuuksista, joita ihmiset voivat havaita. Jumalan luominen tapahtui sen jälkeen, kun hän oli pohtinut samoja ideoita, jotka ihmiset tuntevat vain osittain mutta jotka Jumala tuntee täysin. Toisin kuin Descartesin käsitys, jonka mukaan ihmiset voivat suoraan havaita itsensä, Malebranche julisti, että ihminen voi tietää, että hän on, mutta ei sitä, mitä hän on. Hän myös kumosi kartesiolaisen sanonnan, jonka mukaan ihmisen olemassaolo voidaan tuntea ilman todistusta, kun taas Jumalan olemassaolo edellyttää todistusta; Malebranche katsoi, että ihmisen oma luonto on täysin tuntematon, kun taas Jumalan luonto on välitön varmuus, joka ei tarvitse todistusta.