Guillén hyödynsi sekalaista afrikkalaista ja espanjalaista syntyperäänsä ja koulutustaan yhdistääkseen perinteisen kirjallisuuden muodon tuntemuksensa omakohtaiseen kokemukseensa afrokuubalaisten puheesta, legendoista, lauluista ja veisuista ensimmäisessä runokokoelmassaan Motivos de son. Sitä pidettiin pian mestariteoksena ja sitä jäljiteltiin laajalti. 1920-luvulla, kun afrokuubalaiset äänet ja soittimet muuttivat kuubalaisen musiikin maailmaa, afrokuubalaista kulttuuria alettiin ilmaista myös taiteessa ja kirjallisuudessa. Afrokuubalaista runoutta eli ”negrista”-runoutta julkaisivat aluksi lähinnä eurooppalaiset kuubalaiset, kuten Emilio Ballagas, Alejo Carpentier ja José Tallet. Vasta 1930-luvulla Guillén vetosi kirjallisuuteen ilmaisemalla henkilökohtaisen kertomuksen afrokuubalaisten kamppailuista, unelmista ja maneereista.

Guillénistä tuli poliittisesti suorapuheinen ja tyytymätön köyhien arkielämän maalaukselliseen kuvaamiseen. Hän alkoi paheksua heidän sortoaan runokokoelmissaan Sóngoro cosongo ja West Indies Oy. Guillen kirjoitti myös Cantos para soldados y sones para turistas -teoksia, jotka heijastivat hänen kasvavaa poliittista sitoutumistaan. Guillén on luultavasti tunnetuin ”poesía negra” (”mustan runouden”) edustaja, joka pyrki luomaan synteesin mustien ja valkoisten kulttuurielementtien välille, ”runollisen mestizajen”. Hänen runoilleen on ominaista onomatopoeettisten sanojen käyttö (”Sóngoro Cosongo”, ”Mayombe-bombe”), joilla pyritään jäljittelemään rumpujen ääntä tai pojan rytmiä. Silvestre Revueltasin sinfoninen sävellys Sensemayá perustui Guillénin samannimiseen runoon, ja siitä tuli kyseisen säveltäjän tunnetuin teos, jota seurasi José Limantourin sviitti elokuvamusiikista La noche de los mayas.

Guillénistä tuli myöhemmin monien kriitikoiden mielestä vaikutusvaltaisin niistä latinalaisamerikkalaisista runoilijoista, jotka käsittelivät afrikkalaisia aiheita ja loivat afrikkalaisia laulu- ja tanssirytmejä uudelleen kirjallisessa muodossa. Guillen teki kansainvälistä mainetta julkaisemalla teoksen Motivos de son (1930). Teos sai inspiraationsa afrokubalaisten elinoloista ja suositusta son-musiikista. Teos koostuu kahdeksasta lyhyestä runosta, joissa käytetään afrokubalaisten arkikieltä. Kokoelma erottui kirjallisuusmaailmassa, koska se korosti ja vakiinnutti afrokuubalaisen kulttuurin merkityksen pätevänä genrenä kuubalaisessa kirjallisuudessa.

In Man-Making Words: Selected Poems of Nicolás Guillén, Angel Aguier kirjoitti Motivos de son -teokseen viitaten, että

”poika”, intohimoinen tanssi, joka on syntynyt neekerin ja valkoisen kohtaamisesta Karibian taivaan alla ja jossa kansan sanat ja musiikki huipentuvat lauluun, on perussubstanssi alkeellisessa runoudessa, jonka Guillén intuitiivisesti tunsi kuubalaisen hengen ilmentymäksi….. Hän valitsi nimenomaan pojan kuubalaisen väestön muodostavien kahden rodun sekamuotoiseksi taiteelliseksi luomukseksi, sillä muodoltaan ja sisällöltään poika käy läpi koko kansallisen luonteen kaikkien osa-alueiden skaalan.”

Tämä lainaus osoittaa, miten son, tuon ajan niin syvällinen musiikkilaji, käynnisti mustan ja valkoisen kuubalaisen kulttuurin sulautumisen. Se, että Guillén sisällytti tyylilajin kirjoituksiinsa, symbolisoi ja loi väylän samalle kulttuurien yhdistymiselle kuubalaisessa kirjallisuudessa.

Guillénin ainutlaatuinen tapa käyttää poikaa runoudessaan ilmenee hänen kirjassaan Sóngoro consongo (1931). Tähän teokseen Guillén sisällytti runoja, jotka kuvasivat kuubalaisten elämää ja korostivat afrokuubalaisen kulttuurin merkitystä Kuuban historiassa. Sóngoro consongo vangitsee afrokuubalaisen kulttuurin olemuksen ja tavat, joilla ihmiset käsittelevät henkilökohtaisia tilanteitaan.

Guillénin runo ”La canción del bongó” Sóngoro consongosta on länsiafrikkalaisen ja espanjalaisen kirjallisuuden tyylien sulautuma, joka myötävaikuttaa Guillénin ainutlaatuiseen kirjalliseen näkemykseen.

Esta es la canción del bongó:
-Aquí el que más fino sea,
responde, si llamo yo.
Unos dicen: Ahora mismo,
otros dicen: Allá voy.
Pero mi repique bronco,
pero mi profunda voz,
convoca al negro y al blanco,
que bailan el mismo son,
cueripardos y almiprietos
más de sangre que de sol,
pues quien por fuera no es de nicht de noche,
por dentro ya oscureció.
Aquí el que más fino sea,
responde, si llamo yo.

Tässä maassa, mulattimaassa
afrikkalaisesta ja espanjalaisesta
(Santa Bárbara toisella puolella,
toisella puolella Changó),
on aina joku isoisä kateissa,
jos ei ole joku Don
ylijäämä,
ja on Kastilian
nimikkeitä
joilla on sukulaisia Bondossa:
On parempi olla hiljaa, ystävät,
ja olla esittämättä kysymystä,
sillä me tulemme kaukaa,
ja kuljemme kaksin ja kaksin.
Tässä hän, joka on hienoin,
vastaa, jos minä kutsun.

Tulevat muutamat solvaamaan minua,
mutta eivät sydämestä;
tulevat muutamat sylkemään minun päälleni julkisesti,
kun hän yksin suuteli minua…..
Tuo, sanon minä:
Isä,
jo nyt pyydät anteeksi,
jo nyt syöt ajiacostani,
jo nyt annat minulle syyn,
jo nyt hakkaat nahkani,
jo nyt tanssit ääneni tahdissa,
jo nyt kävelemme käsi kädessä,
jo nyt olet siellä missä minä olen:
jo nyt tulet alhaalta ylöspäin,
että täällä korkein olen minä!

Tässä runossa, kuten monessa muussakin Sóngoro consongon runossa, on mukana pojan rytmisiä ääniä. Runossa on rytmi, jossa käytetään korostettujen ja korostamattomien tavujen merkitsemistä vahvoihin ja heikkoihin iskuihin eikä pelkästään tavujen lukumäärää. Dellita L. Martin sanoo, että ”La canción del bongó” erottuu runona, koska ”se on ainoa runo, joka osoittaa Guillénin kipeästi kasvavan tietoisuuden Kuuban roturistiriidoista”.