Kun on kuullut eri artistien live-versioita siitä, mistä on tullut jonkinlainen ”standardi”, nimittäin ”Goodbye Pork Pie Hatista”, on hämmästyttävää, miten kestävää tämä sävellys on ollut jazzin ja rockin historian pitkällä ajanjaksolla. Ensimmäinen kohtaamiseni tämän melodian kanssa oli Charles Mingusin itsensä kontrabassolla esittämä liveversio aivan 1970-luvun alussa. Herra Mingus – joka oli vaikuttava hahmo sekä musiikillisesti että lavaesiintymiseltään – esitti kappaleensa hyvin pitkälti 1960-luvun puolivälin – 1970-luvun ensimmäisten vuosien jazzmuusikoilta odotetulla tavalla – jazz- ja big band-painotteisesti. Kuten sanonta kuuluu – tämän sävellyksen inspiraationa oli hattu, jota Lester Young yleensä käytti.
Neljä suurta artistia – ja heidän live-tulkintansa kappaleesta ”Goodbye Pork Pie Hat”
Myöhemmät live-versiot melodiasta, muiden artistien toimesta, 1970-luvun jälkeen, ovat olleet paljolti jazz-rockin tai fuusion alueella. John McLaughlin esitti melodian Jonas Hellborgin (basso) kanssa sekä heidän lyhytikäisen duonsa yhteydessä – että hyvin myöhäisessä Mahavishnun versiossa, johon kuuluivat myös Mitch Foreman (koskettimet), Bill Evans (saksofoni) ja Danny Gottlieb (rummut). Duoversio oli todellakin hyvin jazzahtava. Mahavishnu – kvartettiversiossa – oli enemmän fuusio-lähestymistapa, jonka John McLaughlin esitteli encorena: ”A song to give you sweet dreams”. Molemmat McLaughlinin versiot soitettiin sähköakustisilla, onttorunkoisilla kitaroilla. Hänen versionsa, joka esiintyy levyllä ”My Goals Beyond”, pitäytyy monessa suhteessa alkuperäisessä.
Jeff Beck on esittänyt ”Goodbye Pork Pie Hat”-kappaleen – lukuisia kertoja – Stratocasterillaan, ensin erillisenä numerona – myöhemmin medleynä – ”Goodbye Pork Pie Hat”/”Brush with the Blues”. Hänen versionsa sisältää intron, mutta ei anna sävellyksen täydellistä esitystä. ”Goodbye Pork Pie Hat”/”Brush with the Blues” -medley on aina ollut ”yleisön suosiossa”.
15. elokuuta 2009 – Bill Frisell esitti ”Goodbye Pork Pie Hat” -kappaleen Telecasterilla Oslon jazzfestivaaleilla. Hänen versionsa sisältää myös paljon alkuperäisestä sävellyksestä, mutta on tavallaan ”äänimaailmakeskeisempi”, lähinnä herra Frisell´n laajan äänimodulaation käytön vuoksi. Alku oli hyvin väljä. Itse teema esiintyi hänen esityksessään hieman myöhemmin. Ääni oli hyvin selkeä. Erilaisia digitaalisia viiveitä ja muita modulaattoreita käytettiin hyvällä maulla. Kyseessä oli soolokonsertti, joten paikalla oli vain yksi artisti ja hänen kitaransa – mikä korosti sävellystä. Muut soittimet eivät häirinneet.
Yhteenvetona: ei ole vaikea ymmärtää, miksi tämä sävellys on saanut niin paljon huomiota jazzin ja rockin piirissä. Sitä voidaan soittaa ja määritellä uudelleen hyvin monella tavalla – jokainen kerta/jokainen konserttiversio – on erilainen – ja aina haastava.