10 cm Nebelwerfer 35Edit
Kranaatinheittimen alhaisempi suustanopeus tarkoitti, että sen kuoren seinämät saattoivat olla ohuemmat kuin tykistön kranaattien seinämät, ja se saattoi kuljettaa suuremman hyötykuorman kuin saman painoiset tykistön kranaatit. Tämä teki siitä houkuttelevan myrkkykaasujen kuljetusjärjestelmän. Yhdysvaltain armeijan kemiallisen sodankäynnin yksikkö (Chemical Warfare Service) kehitti 4,2 tuuman kemiallisen kranaatinheittimen juuri tästä syystä, ja Nebeltruppen oli samaa mieltä. Sen ensimmäinen ase oli myös kranaatinheitin, 10 cm Nebelwerfer 35, joka suunniteltiin vuonna 1934.
10 cm Nebelwerfer 40Muutos
Lähes alusta alkaen armeija halusi suuremman kantaman kuin 10 cm NbW 35:n 3000 metriä (3300 yd), mutta kahden prototyypin joukkuekokeet pidettiin vasta toukokuussa 1940. Kumpikaan ei ollut täysin tyydyttävä, mutta molempien parhaat ominaisuudet sisällytettiin 10 cm:n Nebelwerfer 40 -malliin. Kyseessä oli erittäin edistyksellinen sulkutuliase, jossa oli rekyylimekanismi ja kiinteä pyörävaunu. Sen kantama oli kaksinkertainen edeltäjäänsä verrattuna, mutta se painoi kahdeksan kertaa enemmän ja maksoi lähes kymmenen kertaa enemmän: 1500 RM vs. 14 000 RM.
15 cm Nebelwerfer 41Edit
Raketin kehitys oli alkanut 1920-luvulla ja saavutti tuloksensa 30-luvun lopulla. Tämä tarjosi Nebeltruppenille mahdollisuuden toimittaa suuria määriä myrkkykaasua tai savua samanaikaisesti. Ensimmäinen joukoille toimitettu ase oli 15 cm:n Nebelwerfer 41 vuonna 1940, Ranskan taistelun jälkeen, tarkoitukseen suunniteltu raketti, jossa oli kaasu-, savu- ja räjähdysaineita sisältäviä taistelukärkiä. Se, kuten lähes kaikki saksalaiset rakettimallit, oli spin-stabiloitu tarkkuuden lisäämiseksi. Eräs hyvin epätavallinen piirre oli se, että rakettimoottori oli etupuolella, ja pakokaasun poistoaukko oli noin kaksi kolmasosaa rungon nokasta alaspäin, millä pyrittiin optimoimaan raketin räjähdysvaikutus, koska taistelukärki olisi vielä räjähtäessään maanpinnan yläpuolella. Tämä osoittautui huomattavasti monimutkaisemmaksi valmistuksen kannalta, eikä sillä ollut juurikaan lisävaikutusta, eikä sitä kopioitu myöhemmissä rakettimalleissa. Se laukaistiin kuusiputkisesta laukaisulaitteesta, joka oli asennettu 3,7 cm:n PaK 36:n käyttämästä 3,7 cm:n PaK 36:n vaunusta muunnettuun hinattavaan vaunuun, ja sen kantama oli 6 900 metriä. Sodan aikana valmistettiin lähes viisi ja puoli miljoonaa 15 cm:n rakettia ja 6 000 laukaisulaitetta.
28/32 cm Nebelwerfer 41Edit
28/32 cm Nebelwerfer 41 -raketinheittimet otettiin käyttöön vuonna 1941, ennen operaatio Barbarossaa. Niissä käytettiin samaa moottoria, mutta niissä oli erilaiset taistelukärjet. 28 senttimetrin (11 tuuman) raketissa oli HE-taistelukärki, kun taas 32 senttimetrin (13 tuuman) raketit olivat sytytysraketteja. Kummankin raketin suurin kantama oli vain 2 200 metriä, mikä oli vakava taktinen haitta. Molemmat voitiin laukaista puisesta pakkauskotelosta tai erityisestä puisesta (schweres Wurfgerät 40 – raskas ohjuslaite) tai metallisesta putkirungosta (schweres Wurfgerät 41 (sW.G. 41)). Myöhemmin kehitettiin hinattava laukaisulaite, johon mahtui kuusi rakettia. Molemmat raketit käyttivät samoja laukaisulaitteita, mutta 28 senttimetrin (11 tuuman) raketteja varten oli käytettävä erityisiä linjakiskoja. Raskaiden rakettien liikkuvuuden parantamiseksi suunniteltiin myös ajoneuvolaukaisukehikko, schwere Wurfrahmen 40 (sWu.R. 40). Nämä asennettiin tavallisesti Sd.Kfz. 251 puolikiskoihin, mutta niitä sovitettiin myös useisiin erilaisiin kaapattuihin ranskalaisiin telaketjuajoneuvoihin. sWuR 40 sai lempinimen Stuka-zu-Fuß (”Stuka jalkaisin”). Sodan aikana valmistettiin yli kuusisataatuhatta rakettia ja 700 laukaisulaitetta, sW.G. ja sWu.R. -laukaisurunkoja lukuun ottamatta. Yhteensä vuodesta 1941 alkaen rakennettiin 345 laukaisulaitetta.
21 cm Nebelwerfer 42Edit
Vuonna 1942 käyttöönotetulla 21 cm Nebelwerfer 42 -raketilla oli pidempi kantama (7850 metriä) ja yksinkertaisempi rakenne kuin pienemmällä 15 cm raketilla. Sitä valmistettiin vain räjähtävillä taistelukärjillä ja se ammuttiin viiden putken laukaisulaitteesta, joka käytti samaa vaunua kuin pienempi ase. Linjakiskoja käytettiin, jotta sillä voitiin ampua pienempää 15 cm:n rakettia. Sitä mukautettiin myös Luftwaffen käyttöön liittoutuneiden pommikoneiden muodostelmien hajottamiseen vuonna 1943 nimellä Werfer-Granate 21. Raketteja valmistui yli neljäsataatuhatta ja laukaisulaitteita 1400.
30 cm Nebelwerfer 42 Muokkaa
Viimeinen saksalaisten suunnittelema raketti oli 30 cm Nebelwerfer 42 vuonna 1943. Se oli tarkoitettu korvaamaan 28 ja 32 cm:n raketit, joiden kantama oli liian lyhyt. Myös edistysaskeleet polttoaineen kemiassa vähensivät sen savuuntumista. Sitä voitiin laukaista kaikilta samoilta alustoilta kuin vanhempia raketteja, ja monet vanhemmista laukaisulaitteista muutettiin käytettäviksi uudemman raketin kanssa asentamalla niihin sovituskiskot, vaikka sille oli myös oma, tarkoitusta varten suunniteltu laukaisulaite, 30 cm:n Raketenwerfer 56. Raketteja rakennettiin sodan aikana alle kaksisataatuhatta ja laukaisulaitteita 700 kappaletta.
8 cm Raketen-VielfachwerferEdit
Waffen-SS:ssä päädyttiin kopioimaan neuvostoliittolaista 82-millimetristä (3.2 tuuman) M-8 Katjusha-raketinheitintä 24-kiskoisena 8 cm:n Raketen-Vielfachwerferina. Sen evästabiloidut raketit olivat halvempia ja helpompia valmistaa kuin saksalaiset spin-stabiloidut mallit, ja niissä käytettiin halvempia laukaisukiskoja. Se pystyi myös käyttämään kaapattujen neuvostoliittolaisten rakettien huomattavia varastoja. Erillisiä tuotantolinjoja perustettiin puolueen valvonnassa, koska armeija kieltäytyi muuntamasta mitään olemassa olevista tehtaistaan, mutta niitä ei näytä valmistuneen kovinkaan montaa. Tuotantomäärät eivät ole tiedossa, mutta valokuvat osoittavat, että kantoraketti on asennettu kevyesti panssaroituihin Sd.Kfz. 4 ”Maultier” ja kaapattuun ranskalaiseen SOMUA MCG-puoliperävaunuun.
PanzerwerferEdit
Nebelwerfer-yksiköiden liikkuvuuden parantamiseksi asennettiin kymmenputkinen 15 senttimetrin kranaatinheitin kevyesti panssaroituun Sd.Kfz. 4 ”Maultier”-puoliperävaunualustaan 15 cm Panzerwerfer 42 auf Selbstfahrlafette Sd.Kfz. 4/1 (joka perustui Opel ”Maultier” eli ”Mule” puoliperävaunuun). Näitä valmistettiin kolmesataa kappaletta, jotka jakautuivat tasan laukaisulaitteisiin ja ampumatarvikekantorakenteisiin (jotka olivat laukaisulaitetta lukuun ottamatta identtiset). Nämä korvattiin tuotannossa 15 cm:n Panzerwerfer 42 auf Schwerer Wehrmachtsschlepper (Panzerwerfer auf SWS) -mallilla, jonka maastokelpoisuus oli parantunut ja jossa oli enemmän ammusvarastoja kuin ”Maultierissa”. Jälkimmäisen aseen tarkkaa valmistusmäärää ei tiedetä, mutta todisteet viittaavat siihen, että ennen sodan loppua valmistui alle 100 kappaletta.
Ilmasta ilmaan -sovitus (Werfer-Granate 21 -raketti)Muokkaa
Werfergranate 21 (Wfr. Gr. 21), jota kutsuttiin myös nimellä 21 cm BR (BR:n uskotaan olevan Luftwaffen virallisissa käsikirjoissa lyhenne sanasta ”Bordrakete”) oli Nebelwerfer 42:ssa käytetyn ammuksen ohjaamaton ilmasta ilmaan -rakettiversio, jota käytettiin ensimmäisen kerran Schweinfurtin puolustuksessa 17. elokuuta 1943. Wfr. Gr. 21 asennettiin Messerschmitt Bf 109- ja Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjiin (yksi laukaisuputki kummankin siiven alla) sekä Messerschmitt Bf 110- ja Messerschmitt Me 410 -raskaisiin hävittäjiin (kaksi laukaisuputkea kummankin siiven alla), ja se oli ensimmäinen Luftwaffen käyttämä ilmasta ilmaan -raketti. Valokuvat osoittavat, että unkarilaiset asensivat joihinkin kaksimoottorisiin Me 210 Ca-1 -hävittäjiinsä kolme putkea kummankin siiven alle. Raketteja käytettiin hajottamaan liittoutuneiden pommikoneiden taistelulaatikkomuodostelmia, jotta saksalaiset hävittäjät voisivat hyökätä tehokkaammin hajallaan olevia liittoutuneiden koneita vastaan. Laukaisulaitteiden aiheuttama suuri vastus vähensi kuitenkin laukaisukoneiden nopeutta ja ohjattavuutta, mikä saattoi osoittautua kohtalokkaaksi, jos liittoutuneiden hävittäjiä kohdattiin. Vetovastusta lisäsi myös laukaisuputken siiven alapuolinen kiinnitysjärjestelmä, joka yleensä suunnasi ammuksen noin 15 astetta ylöspäin tasalennosta, jotta ammuksen huomattava ballistinen putoaminen lennossa laukaisun jälkeen estettäisiin.
Heinkel He 177A:lle ehdotettiin Grosszerstöreriksi jopa 33:n 21 cm:n raketin kokeellista asennuskokeiluohjelmaa, joka oli tarkoitettu laukaistavaksi yhdestä lentokoneesta ylöspäin (samaan tapaan kuin saksalaisten yöhävittäjien yöhävittäjien ylöspäin laukaiseva Schräge Musik -autotykki), joka asennettaisiin rungon keskiosaan ja joka lentäisi amerikkalaisten taistelupommitusmuodostelmien alapuolella pudottaakseen ne alas, mutta Grosszerstörer-ohjelmaa varten varatut viisi He 177A-5-konetta lensivät vain kokeilukoneina, eikä niitä käytetty aktiivisesti taistelukäytössä.