Tietyt joukkueet muistetaan siitä, miten lähellä ne olivat mestaruutta.
He kaipasivat sitä niin kovasti ja monet uskoivat pääsevänsä sen yli, mutta sitten tapahtui riita, tuomari puuttui peliin tai Michael Jordan oli yksinkertaisesti tiellä.
Oli miten oli, jotkut joukkueet olivat liian hyviä, jotta ne eivät olisi koskaan nostaneet mestaruuslippua.
Tässä ovat viisi parasta joukkuetta, jotka eivät koskaan voittaneet mestaruutta.
90-luvun lopun Pacers oli oikeutetusti pelottava joukkue.
Vuonna 1998 Indiana taisteli Michael Jordanin Chicago Bullsin kanssa raa’an seitsemän ottelun itäisen konferenssin finaalisarjan. He osoittivat pystyvänsä syrjäyttämään ”Unbeata-Bullsin”.
Tämä Indianan joukkue oli täynnä — Reggie Miller lunasti kolmoset, Mark Jackson jakoi, Rik Smits työskenteli postissa ja nuori Jalen Rose antoi kipinän penkiltä.
Totta puhuen, ei moni joukkue saanut Jordanin Bullsia kuriin. Itseasiassa Bullsin mestaruuskausien aikana ne venyivät vain kahdesti seitsemään peliin (’92 New Yorkia vastaan oli ainoa toinen kerta).
Voidaan sanoa, että Pacers antoi Bullsille kaikkensa.
Pacersilla oli mahdollisuuksia myös kausia 1997-1998 seuraavilla kausilla.
Michael Jordan jäi sopivasti eläkkeelle vuonna 1998, mutta Indiana ei pystynyt hyödyntämään hänen poissaoloaan seuraavalla kaudella. Heidät syrjäytti tuolla työsulun lyhentämällä kaudella New York Knicks.
Seuraavana vuonna Pacers pääsi kuitenkin NBA:n finaaleihin asti ennen kuin hävisi Shaquille O’Nealille ja Los Angeles Lakersille.
Reggie ja Pacers olivat epäilemättä huippujoukkue, mutta he roikkuvat muistoissamme yhtenä hienoimmista joukkueista, joka ei koskaan heiluttanut mestaruuslippua.
Foenix Suns 2006-2007
Steve Nash-Amar’e Stoudemire pick and roll -yhdistelmä oli tappava, Shawn Marion ja Boris Diaw tarjosivat monipuolisuutta ja nopeaa Leandro Barbosaa oli vaikea vartioida avoimella kentällä.
Tämä joukkue voitti 61 runkosarjaottelua ja kukisti Kobe Bryantin Los Angeles Lakersin pudotuspelien avauskierroksella.
Sitten tuli heidän kiistelty ottelusarjansa San Antonio Spursia vastaan.
Viimeisessä pelissä San Antonion Robert ”Big Shot Bob” Horry höyrysi kaksinkertaista NBA:n MVP:tä Steve Nashia ja lähetti Nashin paiskautumaan maalintekijän pöydälle. Stoudemire ja Diaw poistuivat molemmat Phoenixin penkiltä välikohtauksen aikana, mutta kumpikaan ei ollut pahansuopa. Heidän tarkoituksenaan ei varmasti ollut heittää lyöntejä tai laittaa Horrya päähän.
Mutta liigan käytäntöjen perusteella Stoudemire ja Diaw saivat kumpikin yhden ottelun pelikiellon. Horry sai kahden ottelun pelikiellon Spursille, mutta Stoudemire ja Diaw olivat Sunsille paljon arvokkaampia kuin Horry San Antoniolle.
Sarjan ollessa tasatilanteessa kaksi peliä viidennessä ottelussa Stoudemiren ja Diaw’n puuttuessa Suns hävisi ja Spurs otti yhtäkkiä momentumin haltuunsa. Phoenix antoi San Antoniolle taistelun 6. pelissä, mutta se oli liian myöhäistä. Spurs voitti sarjan ja meni lopulta NBA:n finaaleihin, jossa se pyyhkäisi Lebron Jamesin ja Cleveland Cavaliersin.
On luonnollista olettaa, että Phoenix olisi voittanut mestaruuden, jos se olisi päässyt San Antonion ohi. Ja on myös luonnollista miettiä, olisiko Phoenix voittanut mestaruuden, jos Stoudemire ja Diaw eivät olisi koskaan saaneet pelikieltoja.
Ehkä ”se lyönti”, jonka Robert Horry antoi Steve Nashille, oli ehkä suurin lyönti, jonka ”Big Shot Bob” koskaan otti.
90-luvun lopun Utah Jazz
Stocktonista Maloneen — kaksi Hall of Fameria, joiden nimet käytännössä sanotaan yhdessä.
Vuosien 1997 ja 1998 pudotuspeleissä he näyttivät pelottomilta päästessään NBA-finaaleihin.
Tämä näkyi erityisesti vuonna 1998, jolloin Bulls näytti olevan haavoittuvainen. Ikä alkoi huolestuttaa ja Bulls oli siirtymässä finaaleihin karmean seitsemän ottelun taistelun jälkeen Indianaa vastaan.
Jazz puolestaan oli pyyhkäissyt Lakersin läntisen konferenssin finaaleissa ja nautti ylimääräisestä levosta ennen kuin valmistautui NBA:n finaaleihin.
Väki luuli, että tämä olisi se vuosi, jolloin Michael Jordan ei vihdoin saavuttaisi vuorenhuippua. Vuori oli liian korkea ja Jazz oli liian hyvä.
Tosiasiassa Jazz oli loistava joukkue, mutta se oli tekemisissä Michael Jordanin kanssa. He voittivat nipin napin pelin 5, joka lähetti sarjan takaisin Utahiin peliin 6 (ja tarvittaessa 7).
Jazz johti 6. pelin loppupuolella, kun Jordan strippasi Malonen, mikä pohjusti ”heiton”.
Loppu on historiaa.
John Stockton ja Karl Malone on kaiverrettu NBA:n ennätystenkirjoihin ja heidän nimensä tullaan aina muistamaan, mutta valitettavasti he eivät koskaan päässeet NBA:n huipulle.
1990-luvun alun New York Knicks
1990-luvun alkupuoliskon New York Knicks oli kovan luokan porukka. He ruumiillistivat ”isojen poikien” koripalloa ja saivat Madison Square Gardenin urut soimaan.
Vuonna 1992 he veivät Bullsin seitsemään otteluun ennen kuin Jordan, Scottie Pippen ja muu Chicagon jengi vilkuttivat hyvästejä. Mutta Knicks jyräsi heti takaisin vuonna 1993 ja tuijotti Bullsia innokkaasti.
He nappasivat kaksi ensimmäistä peliä New Yorkissa ja hyppäsivät nopeasti kuskin paikalle. Sitten Chicago, kuten Jordan-aikakaudelle tyypilliseen tapaan, ryntäsi takaisin — voittaen neljä peräkkäistä ottelua ja heiluttaen jälleen kerran jäähyväisiä ärsyttävälle Knicksille.
Kauden 1993 jälkeen oli helppo miettiä, voisivatko Patrick Ewing, John Starks ja Knicks koskaan päästä Jordanin Bullsin ohi. Oli melkein kuin heidän olisi tarvinnut saada taukoa. Ja he saivatkin.
Jordan häipyi pelaamaan baseballia ennen kautta 1993-1994, jättäen oven auki mahdollisille joukkueille mestaruuden nappaamiseen. Knicks oli valmis toteuttamaan tämän.
Kaikkein niukasti vältettyään Jordanittoman Bullsin (mikä todistaa Scottie Pippenin arvon) ja Indianan kahdessa seitsemän ottelun sarjassa, he kohtasivat finaaleissa Hakeem Olajuwonin ja Houston Rocketsin.
New York päästi parhaan mahdollisuutensa mestaruuteen menemään ohi häviämällä seitsemässä ottelussa puolustusvoittoiselle Rocketsille.
90-luvun alun Knicks oli kova ja taisteli sitkeästi, mutta kaikki heidän ponnistelunsa jäivät vain hiuksenhienosti vajaiksi.
2001-2002 Sacramento Kings
Kaikkien niiden joukkueiden joukosta, jotka eivät ole koskaan voittaneet NBA:n mestaruutta, tämä on se joukkue, joka olisi eniten ansainnut nostaa Larry O’Brien -pokaalin.
2001-luvun läntisen konferenssin loppuottelussa Sacramenton ja Los Angeles Lakersin välillä nähtiin sota.
Sarja keikkui edestakaisin, kesti täydet seitsemän peliä ja sisälsi eeppisiä taisteluita.
Robert Horryn summerin soidessa lyömä kolmonen neljännessä pelissä oli epäilemättä tikari Kingsille. Jos tuo heitto olisi mennyt ohi, Sacramento Kings olisi mitä todennäköisimmin ollut NBA:n mestari.
Kuninkaiden seitsemän ottelun sarjan tappiosta tekee aavemaisen se, mitä väitteitä sen jälkeen on noussut esiin.
On vihjailtu, että tuomarit olisivat tuominneet kuudennen pelin Lakersin eduksi. Jos katsoo tuon pelin uusinnan, uskoo varmasti, että mainitut väitteet pitävät paikkansa. Vlade Divac vain hipaisi Shaquille O’Nealin pelipaitaa ja hänelle vihellettiin virhe.
Oli miten oli on valitettavaa, että Kings ei koskaan nostanut mestaruuslippua. He olivat sympaattinen porukka. Chris Webber oli parhaimmillaan. Mike Bibby ja Peja Stojakovic tarjosivat rangea. Vlade Divac oli mukaansatempaava persoona ja lahjakas floppari. Bobby Jackson ja nuori Hedo Turkoglu tarjosivat tehoja penkiltä.
Plussana mainittakoon, että lehmänkelloa kaikuva Arco Arena oli hullujenhuone, ja se oli varmasti loistava pienen markkinan ammattilaisurheilutarina.
Kaikista mainituista joukkueista Sacramento Kings vuodelta 2002 erottuu eniten. Heillä oli kaikki lahjakkuus, mutta valitettavasti sen ei ollut tarkoitus toteutua.