Joosephus raportoi neljästä juutalaisuuden päälahkosta tai koulukunnasta: Fariseukset, saddukeukset, eessealaiset ja kiihkoilijat. Varhaisimmat Jeesuksen seuraajat tunnettiin nimellä nasaretilaiset ja ehkä myöhemmin ebionilaiset, ja ne muodostavat tärkeän osan kuvaa palestiinalaisista juutalaisryhmistä 2. temppelin ajan lopulla.
Ebionilaisten/natsarealaisten liike koostui enimmäkseen juutalaisista/israelilaisista Johannes Kastajan ja sittemmin Jeesuksen seuraajista, jotka keskittyivät Palestiinaan ja ympäröiville alueille ja joita johti ”Jaakob Vanhurskas” (”Jaakob”) (Jeesuksen vanhin veli), ja ne kukoistivat vuosien 30-80 jKr. välillä.He olivat innokkaita Tooran puolesta ja noudattivat edelleen kaikkia mitzvot-käskyjä (käskyjä), kuten heidän rabbinsa ja opettajansa oli heille valistanut, mutta hyväksyivät ei-juutalaisia jäsenikseen jonkin Noakidin lakien version perusteella (Apostolien teot 15 ja 21). Termi ebioniitit (hepreankielestä ’Evyonim) tarkoittaa ”köyhiä”, ja se on otettu Jeesuksen opetuksista: ”Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta”, joka perustuu Jesajan kirjaan 66:2 ja muihin vastaaviin teksteihin, joissa puhutaan uskollisten jäännösryhmästä. Nasaretilainen tulee hepreankielisestä sanasta Netzer (johdettu Jesajan 11:1:stä) ja tarkoittaa ”oksaa” – joten nasaretilaiset olivat ”oksaajia” tai sen seuraajia, jonka he uskoivat olevan oksa. Termiä nasaretilainen käytettiin todennäköisesti ensimmäisenä näistä Jeesuksen seuraajista, kuten Apostolien teot 24:5 osoittaa, jossa Paavalia kutsutaan ”nasaretilaisten lahkon johtajaksi”. Tässä näemme sanaa käytetyn samalla tavalla kuin Josephus kirjoittaessaan juutalaisuuden neljästä lahkosta/koulukunnasta: Fariseukset; saddukit; eessealaiset; ja kiihkoilijat. Termi nasaretilainen on siis luultavasti paras ja laajin termi liikkeelle, kun taas myös ebionilaisia (köyhälistöä) käytettiin, samoin kuin koko listaa muita termejä: Tiedämme myös Apostolien tekojen kirjasta, että ryhmä itse suosi nimitystä ”Tie” (ks. Ap. t. 24:14, 22 jne.). Termi ”kristitty”, jota käytettiin ensimmäisen kerran liikkeestä kreikkaa puhuvilla alueilla, on itse asiassa yritys kääntää termi nasaretilainen, ja se tarkoittaa pohjimmiltaan ”messiaanista”.
Esseniläiset (mahdollisesti sanasta ’Ossim, joka tarkoittaa ”Tooran tekijöitä”), jotka kirjoittivat tai keräsivät Kuolleenmeren kääröt, olivat tämän ”tien” tiettyjen näkökohtien edelläkävijöitä yli 150 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. He olivat erämaassa (Aravan alueella, lähellä Kuolleenmeren rantaa, Jesajan 40. luvun perusteella:3), kastava (katumuksen mikve oli pääsyvaatimuksena heidän yhteyteensä), uuden liiton, messiaaninen/apokalyptinen ryhmä (he odottivat kolmea lunastavaa hahmoa – Mooseksen kaltaista profeettaa ja hänen kahta Messiastaan), joka näki itsensä Jumalan uskollisen kansan jäännösydämenä – valmistelemassa tietä JHVH:n kirkkauden (Kavod) paluuseen, niin kuin se on esitetty Jesajan kirjassa (Jes. 40-66). Myös he viittasivat itseensä nimillä Tie, Köyhät, Pyhät, Uuden Liiton jäsenet, Valon lapset ja niin edelleen. Ehkä heidän yleisin nimityksensä oli Yachad – veljeskunta tai yhteisö, ja he viittasivat itseensä veljinä ja sisarina. He vastustivat katkerasti Jerusalemin korruptoituneita pappeja, Herodeita ja jopa fariseuksia, joiden he näkivät tekevän kompromisseja tuon instituution kanssa saadakseen valtaa ja vaikutusvaltaa hellenistisilta/roomalaisilta voimilta. Heillä oli oma kehittynyt Halachansa (Tooran tulkinta), josta Jeesus omaksui joitakin näkökohtia (ihanteena ei avioeroa, ei valoja jne.). He seurasivat erästä, jota he kutsuivat Todelliseksi Opettajaksi (Vanhurskauden Opettajaksi), jonka useimmat tutkijat uskovat eläneen 1. vuosisadalla eKr. ja jota hasmoneläinen kuningas/pappi vastusti ja mahdollisesti tappoi fariseusten yllyttämänä. Johannes Kastaja näyttää nousevan tästä kontekstista ja herättävän liikkeen apokalyptisen kiihkon uudelleen henkiin ensimmäisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä jKr.
Terminologia on siis joustavaa; Jeesus-liikkeen käyttämiä itsestään käyttämiä nimityksiä on monenlaisia, joista useimpia olivat aiemmin käyttäneet eessealaiset. Tässä mielessä Jeesus-liikettä voisi kutsua edelleen kehittyneeksi messiaaniseksi ”esseniläisyydeksi”, jota oli muokattu Jeesuksen voimakkaan, profeetallisen vaikutuksen kautta Opettajana.
Myöhemmin, kun kristinusko kehittyi 3. ja 4. vuosisadalla ja vähitellen menetti juutalaiset juurensa ja perintönsä katkaisemalla pitkälti palestiinalaiset yhteytensä, ei-juutalaiset, roomalaiskatolisen kirkon historioitsijat alkoivat viitata ebioniitteihin ja nazarenealaisiin kahtena erillisenä ryhmittymänä – ja tosiaankin 2. vuosisadan loppupuoliskolle saattoi olla kyse näiden enimmäkseen juutalaisista koostuvaisten Jeesusta seuranneiden henkilöiden välisestä jakautumisesta. Erottelu, jonka nämä kirjoittajat tekevät (ja muistakaa, että he yleisesti halveksivat näitä ihmisiä ja kutsuvat heitä ”juutalaistajiksi”), on se, että ebionilaiset hylkäävät Paavalin ja opin Jeesuksen neitseellisestä syntymästä tai ”jumalallisuudesta”, käyttävät vain hepreankielistä Matteuksen evankeliumia ja ovat näin ollen juutalaisuudessaan äärimmäisempiä. He kuvaavat nasaretilaisia myönteisemmin sellaisiksi, jotka hyväksyvät Paavalin (varoen) ja uskovat johonkin Jeesuksen jumalallisuuden osa-alueeseen (neitseestä syntynyt jne.). Meidän on näitä kirkkoisien kertomuksia lukiessamme pidettävä mielessä, että he suhtautuvat voimakkaasti ennakkoluuloisesti tähän(kin) ryhmään(iin) ja väittävät korvanneensa juutalaisuuden kokonaan uudella kristinuskolla ja kumonneensa Tooran sekä pakanoiden että juutalaisten osalta.
Mielestäni nykyään on parasta käyttää kollektiivista termiä ebionitit/natsareenit yrittäessämme vangita koko tämän varhaisimman liikkeen, ja olisi hyödyllistä herättää uudelleen henkiin termi Yachad, joka on kollektiivinen nimitys hasidien/pyhimysten yhteisölle. Käytän Ebionite/Nazarene-nimitystä historiallisena nimityksenä viitaten niihin alkuperäisiin, 1. vuosisadalla Jerusalemissa Yaaqovin (Jaakobin) ympärille kokoontuneisiin, suurelta osin palestiinalaisiin Jeesuksen seuraajiin, jotka kiihkeästi noudattivat Tooraa, mutta näkivät itsensä osana ”todellisen opettajansa” Jeesuksen avaamaa Uuden Liiton tietä. Jaakob on keskeinen ja laiminlyöty hahmo tässä koko kuvassa. Jeesuksen veriveljenä auktoriteetti ja johtamisoikeudet siirtyivät hänelle. Kun ylipappi Ananus murhasi hänet raa’asti vuonna 62 jKr. (ks. Josephus, Antiquities 20.197 ja sitä seuraavat kohdat), Simeon, Jeesuksen toinen veli, otti Jerusalemin liikkeen johtovastuun. Kyseessä on selvästi ajatus verenperintödynastiasta, ja vuonna 1946 Ylä-Egyptistä löydetyn Tuomaan evankeliumin mukaan tämän dynastisen perimysjärjestyksen määräsi Jeesus itse, joka kertoo seuraajilleen, jotka kysyvät häneltä, kuka johtaa heitä, kun hän lähtee: ”Riippumatta siitä, missä olette, teidän on mentävä Jaakob Vanhurskaan luo, jonka tähden taivas ja maa ovat syntyneet” (GT 12). Itse asiassa, kun keisari Trajanus ristiinnaulitsi Simeonin noin vuonna 106 eKr., Jeesuksen kolmas veli, Juudas, otti yhteisön johtajuuden haltuunsa.
Mitä tulee ebionilaisten ”uskomuksiin”, Uuden testamentin asiakirjat, kriittisesti arvioituna, ovat parhaita lähteitämme. Heidän hepreankielisestä evankeliumiperinteestään on säilynyt fragmentteja ja lainauksia (ks. A. F. J. Klijn, Jewish-Christian Gospel Tradition, E. J. Brill, 1992) sekä Ibn Shaprutin säilyttämä ”hepreankielisen Matteuksen” teksti, jonka George Howard on nyt julkaissut kriittisenä painoksena (The Hebrew Gospel of Matthew, Mercer University Press, 1995). Sen perusteella, mitä voimme luotettavasti koota yhteen muista lähteistä, voimme sanoa, että ebionilaisten/natsarealaisten liikkeen voisi erottaa seuraavista näkemyksistä:
1) Jeesus Mooseksen kaltaisena profeettana tai Todellisena Opettajana (jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa JHVH:hon, Israelin Jumalaan), joka voitelee Messiaan oikealle ja vasemmalle kädelleen, kun hän ilmestyy vallassa hylkäämisensä ja kuolemansa jälkeen. Nämä kaksi hahmoa, Daavidin Nasi (Yachadin ruhtinas) ja Pappi, tulevat hallitsemaan hänen kanssaan Jumalan valtakunnassa.
2) Lihansyönnin ja jopa eläinten temppeliteurastuksen halveksunta, sillä he suosivat mieluummin vedenpaisumusta edeltäneen ruokavalion ihanteita ja sitä, mitä he pitivät alkuperäisenä jumalanpalvelusihanteena (vrt. 1. Moos. 9:1-5; Jer. 7:21-22; Jes. 11:9; 66:1-4). Yleinen kiinnostus etsiä polkua, joka heijastui Sinai-jumalanpalvelusta edeltävästä ilmestyksestä, erityisesti ajasta Henokista Nooaan. Esimerkiksi avioeroa kartettiin, vaikka teknisesti Mooses sen myöhemmin salli.
3) Omistautuminen koko Tooran noudattamiselle, sellaisena kuin se oli sovellettavissa Israeliin ja pakanoihin, mutta heidän Opettajansa Jeesuksen ”helpon ikeen” halachan kautta, joka korosti Raamatun profeettojen henkeä ”oikean uskon”, muinaisen Polun (Jer. 6:16), palauttamisessa, josta he uskoivat suurelta osaltaan 2. temppelin ajan vakiintuneiden juutalaisryhmien menettäneen.
4) Ihmisten ”oppien ja traditioiden” hylkääminen, joita heidän mielestään oli lisätty Mooseksen puhtaaseen Tooraan, mukaan lukien kirjanoppineiden tekemät muutokset Raamatun teksteihin (Jeremia 8:8).
Miten varhaisimmat ryhmät suhtautuivat Paavaliin, on epäselvää. Joidenkin kertomusten mukaan häntä suvaittiin tai hänet hyväksyttiin henkilönä, joka saattoi mennä pakanoiden luokse natsaretilaisen sanoman version kanssa (Apostolien teot 15, 21). Toiset ilmeisesti uskoivat, että hän oli Toorasta luopunut ja uuden uskonnon – kristinuskon – perustaja.
Lisälukemiseksi katso H-J Schoeps, Jewish Christianity (Philadelphia: Fortress Press, 1969), joka on edelleen hyödyllinen ja varsin helppolukuinen opiskelijoille.