Pohjois-Korean vallankumouksen aikana 1945-1950Edit
Naisten yhteiskunnallinen asema ja roolit muuttuivat radikaalisti vuoden 1945 jälkeen. Ennen Korean sotaa 1950-1953 Pohjois-Korean kommunistihallinto alkoi järjestää perinteistä korealaista yhteiskuntaa uudelleen vastaamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa. Pohjois-Korean kommunistihallinto myönsi naisille tärkeitä asemia ja vaikutusvaltaa yhteisöissään pyrkiessään edistämään tasa-arvoa. Yksi tällainen esimerkki olivat inminbanit, noin 20-30 perheen yksiköt, joita usein johtivat naiset. Nämä naiset huolehtivat rakennusten kunnossapidosta ja taloudesta ja pitivät yleensä silmällä äänestäjiensä elämää. Hallituksen mukaan ”inminbanin johtajan pitäisi tietää, kuinka monta syömäpuikkoa ja lusikkaa jokaisessa taloudessa on”. Naiset myös ilmoittivat epäilyttävästä toiminnasta poliisille ja tekivät satunnaisia tarkastuksia. Nämä inminban-johtajat edistivät suoraan kommunistista aatetta ja valvontakulttuuria, sillä he palvelivat johtotehtävissä miespuolisten kollegojensa rinnalla.
Hallinto julkaisi myös erityisesti naisille suunnatun julkaisun, Joseon Yeoseongin, kouluttaakseen naisia lisää kommunistisista ihanteista. Julkaisu sisälsi kotitalousvinkkejä, terveysneuvoja, koulutusmateriaalia ja poliittista propagandaa.
Naisilla oli muitakin mahdollisuuksia osallistua orastavaan pohjoiskorealaiseen poliittiseen kulttuuriin. Hallinto kannusti ihmisiä liittymään erilaisiin ryhmiin – naisjärjestöt olivat voimakkaita ja kunnianhimoisia. Yksi tällainen järjestö oli Korean naisten sosialistiliitto, joka esitti Pohjois-Korean hallitukselle vaatimuksia palkallisesta äitiyslomasta ja palkkasyrjinnän poistamisesta. He olivat vastuussa myös muista yhteiskunnallisista muutoksista, joihin kuuluivat koulutus, synnytystä edeltävät palvelut ja naisten luennot. Tämänkaltaisten järjestöjen kautta naisilla oli jonkinasteinen toimijuus Pohjois-Korean hallinnon alaisuudessa.
Naiset eivät välttämättä olleet täysin vapaita, ja heidän oikeutensa olivat rajoitettuja. Hallinto piti vallankumouksen aikana tiukasti kiinni naisten jokapäiväisestä elämästä. Valtio esimerkiksi antoi naisille noudatettavaksi malliaikataulun, joka edellytti naisten tekevän ruokaa ja siivoavan ja salli vain puolitoista tuntia henkilökohtaista aikaa päivän päätteeksi. Naisten odotettiin myös sovittavan mestarillisesti yhteen kotitehtävät ja organisaatiolleen kuuluvat tehtävät, mikä osoittautui liian uuvuttavaksi ja lähes mahdottomaksi tehtäväksi.
Monet naiset osallistuivat taloudelliseen toimintaan myös Pohjois-Korean vallankumouksen aikana. Naiset ryhtyivät muun muassa toimittajien, opettajien ja virkailijoiden tehtäviin. Nämä naiset ajattelivat eteenpäin syistä, joiden vuoksi he olivat työelämässä, ja jotkut heistä ilmaisivat haluavansa olla uranuurtajia tuleville liikenaisten uralle. He pitivät taloudellista osallistumista kuitenkin edelleen vaikeana taisteluna, koska hallinto painotti naisten velvollisuuksia kotona. Vaikka naisilla oli siis jossain määrin poliittista ja taloudellista toimivaltaa, he olivat myös sidottuja kotiin, ja tämä epäsuhta lopulta vain vahvisti perinteisiä sukupuolirooleja, vaikka kommunistihallitus korosti sukupuolten välisen tasa-arvon merkitystä.
Naisten vallankumouksellinen rooli sidottiin myös äitiyteen, mikä tarkoitti sitä, että naiset nähtiin vallankumouksellisina sankareina, mutta vain äiteinä, jotka kasvattivat kunnollisia sosialistisia lapsia. Äidit nähtiin ”uhrautuvimpina mallikansalaisina”, mutta tästä ylevästä ideologisesta asemasta huolimatta äidit rajattiin kotiin ja alempiin yhteiskuntakerroksiin. Hallitus luotti siihen, että äidit iskostaisivat vahvat kommunistiset arvot lapsiinsa ja tukisivat hallintoa kaikkein yksinkertaisimmalla kotimaisella tasolla. Niinpä useimmille naisille toimijuus sijoittui kotiin, ei työpaikalle tai politiikkaan.
Korean sodan kolmen ensimmäisen kuukauden aikana Korean kansanarmeija asetti samanlaisia naisjärjestöjä etelään miehittäessään Etelä-Koreaa.
Korean sodan jälkeenEdit
Korean sodan jälkeen molempien Koreoiden väkilukusuhteet erosivat toisistaan jyrkästi ”voimakkaiden pommitusten” vuoksi. Pommitukset vaativat Pohjois-Korealta suuren veron, jolloin ”ei jäänyt enää yhtään kohdetta, johon olisi voinut iskeä, mitä ei tapahtunut edes Vietnamissa”. Toiseksi ”Korean demokraattinen kansantasavalta menetti sodan aikana 12-15 prosenttia väestöstään… Hieman yli puolet kuolleista korealaisista oli miehiä”. Pohjois-Koreaa käytettiin ”kolonialistisen menneisyyden perintöä vastaan”. Näiden kahden tekijän vuoksi se vaikutti naisten asemaan Korean demokraattisessa kansantasavallassa. Väestönkasvun merkitys oli ratkaiseva Pohjois-Korean kehitykselle. Naisia ” kannustettiin korkeaan syntyvyyteen osittain tekemällä ehkäisystä ja abortista vaikeasti saatavaa”. Sosiaalisesti ei pidetty hyväksyttävänä, että nainen ei saanut tai halunnut lapsia. Tämä kanta kääntyi lopulta päinvastaiseksi; monet Kiinassa asuvat pohjoiskorealaiset pakolaiset väittävät, että pakkoabortit ja lapsenmurhat ovat yleisiä maassa.
Naisten osallistumista yhteiskuntaan pidettiin yhtä tärkeänä kuin miesten. Vuoden 1972 perustuslaissa vahvistettiin, että ”naisilla on yhtäläinen yhteiskunnallinen asema ja oikeudet miesten kanssa”. Se, että naisille annettiin samat roolit yhteiskunnassa ja taloudessa, näkyy siinä, että ”Naistyöntekijöiden määrä oli lisääntynyt nopeasti, ja he saivat ”samapalkkaisuutta ja erityiskohtelua””. Lisäksi oli nähtävissä, että naisten rooli yhteiskunnassa kasvoi siitä, että he eivät olleet pelkkiä kotiäitejä. Vuoden 1990 perustuslaissa määrätään, että valtio luo erilaisia edellytyksiä naisten aseman edistämiseksi yhteiskunnassa. Periaatteessa Pohjois-Korea tukee voimakkaasti sukupuolten tasa-arvoa ja on luonut erilaisia naisten emansipaatiota koskevia politiikkoja, mutta todellisuudessa Pohjois-Korea on edelleen patriarkaalinen yhteiskunta.
Kun Pohjois-Korea perustettiin, se alkoi soveltaa kommunistisia periaatteita sukupuolten tasa-arvosta. Pohjois-Korea uskoi saavuttavansa sukupuolten tasa-arvon taloudellisen vapautumisen ja naisten osallistumisen kautta taloudelliseen tuotantoon. Esimerkiksi Kim Il Sung sanoi: ”Naiset… voivat saavuttaa täydellisen vapautumisen vain, jos he pyrkivät yhtä antaumuksellisesti ja tietoisina kuin miehet ratkaisemaan tehtaiden ja maaseudun tuotantorintamilla ilmeneviä ongelmia.” Tarkoituksena oli siirtää naisten tehtävät perheestä tuottavaan työhön valtion hyväksi. Näin naiset voivat teoriassa saavuttaa erilaisia yhteiskunnallisia asemia ei-perinteisten roolien, kuten palkkatyön, kautta.
Pohjois-Korean johtajat olivat sitoutuneet muuttamaan perinteisiä perhe-, talous- ja yhteiskuntajärjestelmiä ja ottivat käyttöön uusia oikeudellisia ja yhteiskunnallisia järjestelyjä, jotka edistivät sekä miesten että naisten yhtäläisiä oikeuksia. Naisille annettiin poliittisia mahdollisuuksia erityisesti hallinnon alemmilla valta-asteilla. Siitä huolimatta ”pohjoiskorealaisten naisten voidaan tuskin sanoa saavuttaneen miesten kanssa tasa-arvoisen sosioekonomisen aseman.”
Vaikka taloudellisia edistysaskeleita tehtiin naisten aseman parantamiseksi, on selvää, että pohjoiskorealaisilla naisilla ei ole yhtäläistä omaisuusvaltaa pohjoiskorealaisiin miehiin verrattuna. Naisille annetaan ammatteja, joissa palkka on alhaisempi, jolloin miehistä tulee pohjoiskorealaisen perheen pääasiallinen tulonlähde, mikä aiheuttaa miehistä riippuvaisen perherakenteen. Naiset olivat perheen tulojen toissijaisia maksajia. Näin ollen naiset, jotka menevät naimisiin suurituloisten kanssa, lopettavat yleensä työnsä, ja useimmat naimisissa olevat naiset työskentelevät kotona. Tämän seurauksena työelämässä olevien naisten ja niiden naisten välillä, jotka tukeutuvat aviomiehiinsä, on selvä lasku.
Tämä suuntaus on nähtävissä selvästi koko Korean historiassa, ja sen juuret ovat syvällä konfutselaisissa ihanteissa. Pohjois-Koreassa on vaikea nähdä monia naisia missään valta-asemassa. Naisilla on kolmasosa alempien valtatasojen edustustehtävistä, mutta heillä ei ole suurta vaikutusvaltaa tärkeisiin päätöksiin. ”Kun tarkastellaan vaikutusvaltaisempia organisaatioita, kuten KWP:n kongressin keskuskomiteaa (CC) ja politbyroota (poliittista komiteaa) sekä hallintoneuvostoa (kabinettia), käy ilmi, että hyvin harvat naiset ovat olleet valta-asemissa.” Koska naisilla ei ole juuri minkäänlaista roolia korkeammissa valta-asemissa, he eivät ole hyvin edustettuina eikä heillä ole osuutta hallintoon. Vaikka naisten yhteiskunnallinen asema on saattanut muuttua Chosonin aikakauden jälkeen, syvään juurtunut konfutselainen kulttuuri näkyy yhä Pohjois-Korean nyky-yhteiskunnassa.
Chollima (Lentävä hevonen) -liikeEdit
Ch’ŏllima-liike (Ch’ŏllima tarkoittaa ”Tuhat-ri-hevosta”, mutta käännettynä ”Lentävä hevonen”) oli joukkomobilisaatiokampanja, ja Pohjois-Korean hallitus aloitti Chollima-liikkeen vakiinnuttaakseen valtaansa 1950-luvun lopulla. Chollima-liike, joka keskittyi naispolitiikkaan, sosialisoi pohjoiskorealaisten naisten kotityöt perusteellisesti apuna käyttäen päiväkoteja, lastentarhoja, pesuloita ja tehokasta elintarviketeollisuutta. Eräs naisliiton jäsen sanoi kotityön sosialisointia Pohjois-Koreassa seuraavasti: ”Lapset kasvatetaan valtion kustannuksella. Jos on silittämistä ja silitystä, se menee pesuloihin. Elintarviketeollisuutta on kehitetty, joten ruokaa voi ostaa milloin tahansa. Joten mitä perheelle jää tehtävää?”
Cholliman joukkomobilisaatiokampanja lisäsi naistyövoiman määrää. Naistyövoiman määrä kasvoi yli 19 prosentin vauhdilla vuosina 1956-1964, mikä johti 49 prosentin osuuteen kokonaistyövoimasta. Myös vuosina 1963-1989 naisammattilaisten ja -teknikoiden määrä kasvoi 10,6-kertaiseksi, kun miesammattilaisten määrä kasvoi vain 2,5-kertaiseksi. Tavoitteena oli jatkaa positiivisten tilastojen nostamista, ja naisia rohkaistiin yhä enemmän työskentelemään sen eteen, että he saavuttaisivat yhtäläisen, ellei jopa suuremman aseman kuin miehet.
2000-lukuEdit
Korkeimman johtajan Kim Jong-unin alaisuudessa 2010-luvulla useita naisia on ylennetty vaikutusvaltaisiin poliittisiin ja diplomaattisiin asemiin.
TilastotEdit
Tiedot vuodelta 1980 osoittavat, että naisten osuus työvoimasta oli 56 % maatalousalalla, 45 % teollisuusalalla, 20 % kaivostoiminnassa, 30 % metsätaloudessa, 15 % raskaassa teollisuudessa ja 70 % kevyessä teollisuudessa. Kevyen teollisuuden voimakkaalla painottamisella pyritään nostamaan köyhien elintasoa ja torjumaan laajalle levinnyttä elintarvike- ja kulutustavarapulaa. Vuonna 1989 Pohjois-Korea julisti ”kevyen teollisuuden vuoden” ja siirsi enemmän naisia raskaasta teollisuudesta kevyeen teollisuuteen. 80 prosenttia koulujen opettajista oli naisia, mutta yliopistoissa heitä oli hyvin vähän. Esimerkiksi Kim Il Sungin yliopistossa naisia oli 10 prosenttia opettajakunnasta ja 25-30 prosenttia opiskelijoista. Ammattilaisten ja teknikoiden joukossa naisia oli vain 14,6 prosenttia vuonna 1963, mutta vuonna 1989 heitä oli jo yli 37 prosenttia. Naisammattilaisten ja -teknikoiden määrä kasvoi 10,6-kertaiseksi vuosina 1963-1989, kun taas miesten määrä kasvoi vain 2,5-kertaiseksi.