”Muisto siitä, mitä Lubyassa tehtiin, tulee ikuisesti häpäisemään sen tuhoisat tekijät, samoin kuin kaikkien muidenkin sitä edeltäneiden kammottavien tekojen muisto.”

Nämä paheksuvat sanat julkaistiin työväenliikkeen päivälehdessä Davar 81 vuotta sitten. Muutamaa viikkoa aiemmin, kesällä 1939, Haganahin – valtuutetun Palestiinan juutalaisten maanalaisen, itsenäisyyttä edeltäneen armeijan, jonka perustivat liikkeen jäsenet – jäsenet olivat murhanneet kaksi miestä ja naisen sekä haavoittaneet nuorta tyttöä ja pikkulasta. Kaikki he olivat viattomia arabeja Lubyan kylästä Ala-Galileasta, ja heidät oli ammuttu kuoliaaksi kotonaan keskellä yötä.

Murhat, joita kuvailtiin kostohyökkäykseksi siitä, että kyläläiset olivat tappaneet juutalaisen Lubyassa, olivat Haganahin erikoisyksikön jäsenten tekemiä. Jokaisella tehtävään osallistuneella miehellä on kunniapaikka paikallisissa historiankirjoissa: Vanhin oli Yigal Allon, joka myöhemmin johti Palmachia (Haganahin eliitti-iskujoukkoa) ja josta tuli Israelin puolustusvoimien kenraali sekä koulutus- ja ulkoministeri.

Operaation järjestäjä oli Nahum Shadmi, Haganahin vanhempi jäsen ja tuleva IDF:n eversti ja sotilasvalitusoikeuden puheenjohtaja sekä Mapai-puolueen aktivisti (Mapai oli työväenpuolueen edeltäjä). Hänen poikansa Issachar oli sen rajapoliisiprikaatin komentaja, jonka jäsenet syyllistyivät vuoden 1956 verilöylyyn Kafr Qasemin arabikaupungissa.

Tässä kuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Haganahin perustamisesta. Sen ennen vuotta 1948 toteuttamiin toimiin kuului muun muassa juutalaisten laittoman siirtolaisuuden avustaminen Britannian mandaattivaltioon kuuluvaan Palestiinaan, uusien siirtokuntien rakentaminen salaa yön yli (Tower and Stockade -operaatiot), agenttien – kuten Hannah Szenesin – lähettäminen natsien miehittämään Eurooppaan tai kommandojoukkojen lähettäminen Vichyn hallitsemaan Libanoniin sekä muita sankaritekoja, joista on tullut osa tämän maan perintöä.

Mutta Haganahiin liittyy toinenkin näkökohta, joka ei ole näkyvästi esillä satavuotisjuhlallisuuksissa ja jota yleisö ei juurikaan tunne tai joka ei ole osa lukion opetussuunnitelmaa. Tämä näkökohta on jätetty pois museoista, paraateista ja virallisista ja valtion hyväksymistä historiankirjoista. Se osoittaa, että IDF:n synnyttänyt organisaatio tulkitsi pyhää ”aseiden puhtauden” käsitettä hyvin väljästi.

”Nyt, sadan vuoden jälkeen, on aika puhua myös näistä luvuista”, sanoo dokumentaristi Peleg Levy, joka on haastatellut satoja veteraaneja viime vuosikymmenen aikana – mukaan lukien oikeistolaisten ja vasemmistolaisten maanalaisten järjestöjen jäseniä – osana Israelin historiaa dokumentoivaa hanketta. He kertoivat hänelle salamurhista, kostotoimista ja terrori-iskuista, jotka liitetään Haganahiin. Laajemman yleisön keskuudessa tällaiset operaatiot yhdistetään yleensä vain oikeistolaisiin Irgun- ja Lehi-järjestöihin. Mikä tahansa maininta näistä nimistä tuo mieleen Jerusalemissa vuonna 1946 tapahtuneen King David -hotellin pommi-iskun ja kaksi vuotta myöhemmin tapahtuneen Deir Yassinin verilöylyn.

• Seksityöläinen, joka vakoili Israelin valtiota edeltävälle miliisille
• Tiedusteluasiakirjat paljastavat, mitä Ben-Gurion sai tietää aattona ennen Israelin itsenäisyyden julistamista
• Hän loi perustan Israelin armeijalle. Hänen tarinansa pidettiin salassa – kunnes hänen päiväkirjansa löytyi

”Jos Lehin konferenssissa ei puhuta Folke Bernadotten salamurhasta , ihmiset valittavat. Jos Irgun pitää konferenssin, jossa he eivät puhu King David Hotel -operaatiosta, ihmiset käyvät heidän kimppuunsa. Miksi he siis antavat Haganahin kirjoittaa historiansa puhumatta samankaltaisista asioista, joihin heidän kansansa on syyllistynyt?” Levy kysyy.

Keskustelumme myöhemmässä vaiheessa hän huomauttaa, että työväenliike kutsui näiden kahden maanalaisen ryhmän jäseniä ”terroristeiksi”, kun taas se oli ylpeä Haganah-järjestön toimien ”puhtaudesta” ja korosti, että niiden menetelmät olivat erilaisia.

Tästä huolimatta Haganahilla on nimissään lista kauneusvirheitä, jotka entiset jäsenet haluaisivat mielellään pyyhkiä pois muistista. He eivät koskaan ottaneet vastuuta suurimmasta osasta näistä operaatioista, vaan tyytyivät johonkin yleiseen tuomitsemiseen tai syyttämään järjestön roistoja. Näin Lubyan murhaa kuvattiin Davarissa. Lehdessä sanottiin tekijöiden henkilöllisyyttä mainitsematta, että teko oli ”hirvittävä murha, joka osoittaa, että tekijöillä ei ole minkäänlaista erottelukykyä eikä minkäänlaista inhimillistä herkkyyttä”. Nämä laukaukset, jotka tappoivat vanhuksia, naisia ja vauvan, osoittavat, että olemme pimeällä rinteellä, liukumassa kohti kuilua.”

”Tappajien pesä”

Yhdeksän vuotta myöhemmin, tammikuussa 1948, Haganahin jäsenet osallistuivat operaatioon, jota ei yli 70 vuotta myöhemmin näytä siltä, että sitä olisi koskaan tutkittu perusteellisesti.

Todennäköisesti suurin osa tätä lukevista ei ole kuullut Jerusalemin Katamonin kaupunginosassa sijaitsevan Semiramis-hotellin pommi-iskusta, jonka teki Haganahin Moriah-pataljoona. Tämä saattaa johtua siitä, että se tapahtui itsenäisyyssodan huippuvaiheessa, jota leimasivat monet väkivaltaiset teot. On kuitenkin todennäköistä, että Haganahin historian kirjoittajat ovat tietoisesti päättäneet vähätellä mainintoja tästä tapauksesta – kuten monet oikeistolaiset uskovat.

Räjähdyksen oli tarkoitus osua Jerusalemin alueella juutalaisjoukkoja vastaan taistelevien arabimiliisien komentajan Abd al-Qadir al-Husaynin päämajaan. Haganah-sotilaiden ryhmä pääsi sisään hotellin kellariin ja sijoitti sinne räjähteitä ennen niiden räjäyttämistä. Husayni ei ollut rakennuksessa, mutta kymmeniä arabisiviilejä oli. Kuolleiden ja loukkaantuneiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä tähän päivään mennessä. Erään raportin mukaan 26 ihmistä sai surmansa ja 60 loukkaantui.

Suurin osa kuolleista kuului kristittyyn Abu Suawanin perheeseen, mukaan lukien naiset ja lapset, sekä hotellissa asunut Espanjan varakonsuli Jerusalemissa. Davar uutisoi tapahtumasta seuraavana päivänä, eikä aiempaan tapaan antanut lukijoilleen täyttä kuvaa. ”Haganah räjäytti arabimilitian päämajan Jerusalemissa”, otsikossa luki. ”Tämä oli yksi Jerusalemin tappajien pesistä”, lehti julisti.

Haganah räjäytti toisenkin rakennuksen noin kaksi vuotta aiemmin, helmikuussa 1946. Tämä oli osa Palmach-operaatiota, jonka kohteena olivat brittiläiset poliisiasemat eri puolilla maata. Räjähdyksessä kuoli kolme brittinaista ja yksi lapsi. ”Vuosien mittaan Haganahin johtajat ja valtiota edeltävä juutalaisyhteisö syyttivät meitä siitä, että olimme vastuuttomia tehdessämme tällaisia iskuja, ja silti täällä Haganahin jäsenet olivat ensimmäisinä iskemässä brittiläisiä naisia”, kirjoitti Natan Yellin-Mor, Lehin johtaja, josta tuli myöhemmin rauhanaktivisti.

Palmachin jäsenten keskuudessa suosittu laulu puhui tuohon aikaan siitä, että he ”kastroivat Muhammedin”. Tällä viitattiin Beisanista – nykyisestä Beit She’anista – kotoisin olevaan arabiin, jonka epäiltiin yrittäneen raiskata kibbutsin jäsenen. Koska arabien raiskaamien juutalaisnaisten määrä lisääntyi tuohon aikaan, ”Palmach päätti kostaa raamatullisen käskyn mukaisesti katkaista varkaan käden – tai tässä tapauksessa elimen, jota käytettiin rikoksen tekemiseen; toisin sanoen kastroida hänet”, Mossadin jäsen Gamliel Cohen kirjoitti vuosia myöhemmin kirjassaan, jossa kuvataan ensimmäisiä peiteoperaatioita, joissa juutalaiset pukeutuivat arabeiksi.

Palmachin virallisilla verkkosivuilla kuvataan kastraatiotapausta yhdeksi ”poikkeustapaukseksi, äärimmäisen julmaksi poikkeukseksi”, johon sen jäsenet syyllistyivät noina vuosina. Operaation aloitti Allon ja sen toteuttivat Yohai Ben-Nun (tuleva merivoimien komentaja), Amos Horev (tuleva IDF:n kenraali ja Technionin – Israelin teknologiainstituutin presidentti) ja Yaakov Cohen (myöhemmin kaikkien kolmen tiedustelupalvelun jäsen). ”Ohjeena oli, että kastroidun miehen piti jäädä eloon ja kävellä ympäriinsä vammojensa kanssa pelotellakseen muita”, Palmachin verkkosivuilla kerrotaan. Afulassa toimiva lääkäri antoi ryhmälle ohjeet tämän ”operaation” suorittamisesta.”

”Niiden ihmisten näkökulmasta, jotka olivat päättäneet asiasta, valmistelut heijastivat aikomusta toteuttaa se soveltaen samalla inhimillistä lähestymistapaa”, Palmachin verkkosivuilla korostetaan. Kolme miestä löysi epäillyn kotoa, raahasi hänet avoimelle alueelle ja kastroi hänet. ”Tällä operaatiolla oli vangitseva vaikutus, joka kaikui koko Beit She’anin laaksossa ja terrorisoi paikallisia arabeja”, Cohen kirjoittaa puolustusministeriön julkaisemassa kirjassa.

Uhrauksia siirtolaisuuden nimissä

Kuusi kuukautta myöhemmin tulee kuluneeksi 80 vuotta yhdestä sionistisen liikkeen historian tappavimmasta tapahtumasta: brittiläisen Patria-laivan pommituksesta 25. marraskuuta 1940 – tapahtumasta, joka ei myöskään johtanut mihinkään katumuksen ilmauksiin Haganahin taholta, vaikka sen jäsenet olivat syyllisiä. Tarkoituksena oli estää noin 2 000 laittoman siirtolaisen karkottaminen, joita britit olivat karkottamassa Haifasta Mauritiuksen säilöönottoleirille. Räjähdyksen aiheuttamat vahingot olivat kuitenkin niin valtavat, että laiva upposi noin 250 matkustajan mukana.

Sen sijaan, että työväenliike olisi suhtautunut tapaukseen tragediana, joka oikeutti syyllisten tutkimiseen, se vaati, että siitä tehdään symboli, että sen uhreista tehdään marttyyreja, jotka uhrataan isänmaan puolustamisen alttarille, eikä sen sijaan oteta lainkaan huomioon sitä, kuka todellisuudessa oli vastuussa heidän kuolemastaan.

Berl Katznelson, työväenliikkeen ideologinen johtaja, kirjoitti seuraavana päivänä Shaul Avigurille, yhdelle Haganahin johtajista: ”Tietäkää, että Patrian uppoamispäivä on meille kuin Tel-Hain päivä”, ja yritti näin antaa tapahtumalle perustavanlaatuisen kansallisen aseman. Hän lisäsi, että Patrian operaatio oli ”viime aikojen suurin sionistinen teko”. Kibbutsiliikkeen johtajiin kuuluva Yitzhak Tabenkin kutsui uhreja ”sankarillisiksi tuntemattomiksi sotilaiksi.”

Eliyahu Golomb, Haganahin julistamaton johtaja, puhui tapahtumasta myös samansuuntaisesti. ”Minulle Patrian päivä ei ole musta päivä, eikä mustin päivä”, hän sanoi. ”Nämä olivat uhrauksia, jotka tehtiin maahanmuuton nimissä, meidän oikeutemme puolesta maahanmuuttoon. Nämä uhrit eivät olleet merkityksettömiä.”

Safedin lähellä sijaitsevassa Ein al-Zeitunin kylässä Palmakin kolmannen pataljoonan jäsenten tekemää verilöylyä kaunisteltiin lopulta myös. Nykyään jokainen historian harrastaja Israelissa tietää Deir Yassinissa huhtikuussa 1948 tapahtuneesta verilöylystä, jonka oikeistolaisten maanalaisten jäsenet suorittivat. Mutta harva on kuullut kuukautta myöhemmin tapahtuneesta vasemmistolaisen järjestön maanalaisten jäsenten tekemästä verilöylystä. He valtasivat kylän ja vangitsivat kymmeniä arabitaistelijoita. Kaksi päivää myöhemmin, 1. toukokuuta, he teloittivat heidät kädet sidottuina.

Historioitsija Yoav Gelber kirjoittaa vuoden 1948 sotaa käsittelevässä kirjassaan, että vasemmiston innokkuus heittää syytöksiä Irgunin ja Lehin jäseniä vastaan korostaen samalla Deir Yassinin tapausta juontaa juurensa siitä, että he ovat olleet huolissaan Palmachin komentajien ja sotilaiden osallisuudesta vastaaviin tekoihin, kuten kymmenien vankien murhaan Ein al-Zeitunissa.

Juutalaisviraston poliittinen osasto antoi vuonna 1939 aikakauden korkeimpien henkisten johtajien allekirjoittaman ”Älä murhaa” -määräyksen, jossa he varoittivat juutalaisia tappamasta juutalaisia. Asetus oli suunnattu Irgun-järjestölle, joka oli murhannut juutalaisia, joita se piti ”pettureina”. Mutta nämä johtajat jättivät huomiotta sen tosiasian, että Haganah teloitti myös juutalaisia ja ei-juutalaisia, jotka se tunnisti pettureiksi ja ilmiantajiksi, sanoo Gili Haskin, matkaopas, joka kirjoitti väitöskirjan ”aseiden puhtauden” käsitteestä tuohon aikaan.

Haskin kirjoitti artikkelissaan, että Irgun- ja Lehi-ryhmien suorittamat teloitukset olivat avoimia ja julkisia, kun taas Haganahin suorittamat teloitukset olivat salaisia, erikoisjoukkojen suorittamia.

”Ei puhtaita käsiä”

Ensimmäinen Haganahin teloittama juutalainen oli Baruch Weinschell, jota syytettiin laittomia siirtolaisia koskevien tietojen antamisesta briteille. Hänet tapettiin lokakuussa 1940 Haifassa. Myös Oscar Opler, kibbutznikki Ala-Galileasta, teloitettiin. Hän oli brittiläinen tiedonantaja, joka oli paljastanut piilotettujen aseiden sijainnin, ja Haganah tuomitsi hänet sittemmin kuolemaan. Moshe Savtani paljastui ilmiantajaksi, ja Haganah ampui hänet talonsa rappukäytävässä. Hän kuoli haavoihinsa sairaalassa. Myös Tel Avivin Yitzhak Sharansky, Haifan Baruch Manfeld ja Walter Strauss ja muut joutuivat Haganahin jäsenten tekemien sisäisten salamurhien uhreiksi.

Tällainen toiminta jatkui aina valtion perustamiseen asti. Maaliskuun lopussa 1947 mandaattipoliisin liikenneosastolla työskennellyt Mordechai Berger murhattiin kadulla sen jälkeen, kun häntä epäiltiin Haganahia koskevien tietojen luovuttamisesta briteille. ”Pahoinpitelijät suukapuloivat hänet ja löivät häntä kepeillä päähän. Berger kaatui verisenä”, kirjoitti professori Yehuda Lapidot, Irgunin jäsen, joka myöhemmin tutki mandaattivaltiollisen Palestiinan historiaa.

”Mikään järjestö ei selviä puhtain käsin tästä synkästä asiasta”, Haskin kirjoitti. Hän lisäsi, että oikeistolaisten järjestöjen jäsenten sormet olivat kevyemmät liipaisimella, mutta korosti Haganahin jäsenten roolia juutalaisten salamurhissa.

Tässä yhteydessä ei voi jättää huomiotta ensimmäistä poliittista juutalaisen murhaa mandaattihallinnon Palestiinassa. Uhri oli Jacob de Haan, outo hahmo ja ylpeä runoilija, josta tuli ultraortodoksi ja anti-sionisti, joka keskusteli arabien kanssa Balfourin julistuksen kumoamisen mahdollisuudesta. Haganahin jäsenen Avraham Tehomin ja muiden kumppaneiden uskottiin olevan de Haanin salamurhan takana Jerusalemin kadulla kesäkuussa 1924.

Haganah otti kohteekseen myös brittiläisiä virkamiehiä, joskin suurimman osan mandaatin virkamiehiin kohdistuneista salamurhista tekivät Irgunin ja Lehin jäsenet. Tunnetuin niistä oli Britannian Lähi-idän ulkoministerin lordi Moynen murha. Lehin jäsenet ampuivat hänet kuoliaaksi Kairossa marraskuussa 1944. Haganah puolestaan tappoi brittiläisen upseerin William Brucen, joka ammuttiin Jerusalemissa Simchat Torahin lopussa lokakuussa 1946. ”Brittitarkastaja murhattiin viime yönä, kun hän käveli yksinään Jerusalemissa siviilivaatteet yllään”, kertoi Haaretz seuraavana päivänä.

Tekijät olivat noihin aikoihin poikkeuksellisesti Palmachin jäseniä: Haganahin kommandojoukot oli perustettu vuonna 1941, ja ne tekivät alkuvuosina yhteistyötä brittien kanssa. Murha oli vastaus siihen, että Bruce oli pahoinpidellyt Palmachin vankeja brittivankilassa muutamaa kuukautta aiemmin.

Peleg Levyn dokumenttihankkeeseen sisältyi tuon operaation komentajan Aharon Spectorin haastattelu vuodelta 2010. Hän kertoi Modi Snirille ja Levylle, että hän oli seurannut Brucea tarkoituksenaan rangaista häntä. ”Odotin häntä, hän tunsi olevansa kohde”, hän kertoi. Salamurhaa edelsi oikeudenkäynti Palmachin erityistuomioistuimessa, joka tuomitsi Brucen kuolemaan. Spectorin mukaan käsky tuli Yigal Allonilta.

”Yksityisesti ihmiset eivät murehtineet näiden tarinoiden kertomista, kun taas kollektiivi, johon he kuuluivat, ei mielellään puhunut siitä”, Levy sanoo.

Yisrael Medad Jerusalemissa sijaitsevasta Begin Heritage Centeristä tutki tapausta osana luentosarjaa, jota hän pitää ”aseiden puhtaus”-aiheesta. ”Tämä tapaus on huvittava”, hän sanoo viitaten lentolehtiseen, jonka Palmach julkaisi murhan jälkeen. ”Heidän piti selittää, että he eivät ole samanlaisia kuin nuo Irgunin ja Lehin terroristit – mutta käytännössä heidän piti tehdä samoin”, hän sanoo.