Tapasin Josh Shillingin 5. tammikuuta 2007, sen päivän iltapäivänä, jolloin hän myöhemmin esiintyi ensimmäistä kertaa Mountain Heartin kanssa. Grand Ole Opryssä. Laulaen kirjoittamaansa laulua. 23-vuotiaana.
Sen jälkeen on tapahtunut paljon, mutta bluegrassin maailmassa, jossa yksi silmä – ainakin yksi – katsoo aina taaksepäin, kannattaa katsoa vielä kauemmas taaksepäin, sillä Mountain Heart oli jo lähes vuosikymmenen ajan ollut ahkera ja palkittu yhtye. Kirjoitin vuonna 1998 ilmestyneen debyytin liner notesin, ja olin seurannut heitä siitä lähtien. Kun he kutsuivat minut tuohon Oprya edeltävään harjoitukseen, tunsin Mountain Heartin hurjan lahjakkaana yhtyeenä, joka kokosi yhteen monipuolisen joukon vaikutteita – monipuolisesti, siis läpikotaisin bluegrassin puitteissa; tislauksena ja jatkeena tärkeistä 90-luvun musiikillisista trendeistä, joita vietiin eteenpäin ja kehitettiin uudella vuosikymmenellä.
Oli kuitenkin ilmeistä, että Josh toi jotakin erilaista bändiin jo ennen kuin hän toi mukanaan pianonsa – ja vuosien varrella siitä on tullut keskeinen elementti. Joissakin bändeissä eri jäsenet kulkevat läpi, mutta säilyttävät silti tunnusomaisen soundin; joissakin bändeissä henkilökunta pysyy samana, mutta siirtyy soundista toiseen. Mountain Heart on ollut epätavallinen siinä mielessä, että se on tehnyt molempia – kukaan perustajajäsenistä ei ole enää jäljellä, eikä monessa suhteessa myöskään suuri osa alkuperäisestä soundista. Silti sen kehitys on ollut, jos ei ennalta määrätty, niin orgaanista ja harkittua, ja suuri osa vastuusta siitä kuuluu Joshille, joka on sekä muusikon muusikko että esiintyjä, joka pystyy puhuttelemaan tuhansia ihmisiä kerrallaan.
Kun kokoonnuimme yhteen puhuaksemme yhtyeen huikeasta uudesta albumista, Soul Searchingista – jonka nimikappaleen ovat kirjoittaneet Shilling ja Infamous Stringdustersin Jeremy Garrett – ajan kuluminen oli ilmeinen lähtökohta.
Olet ollut Mountain Heartin kanssa nyt….
Seitsemän vuotta.
Väittäisin, että monet uudemmat yhtyeen fanit näkevät Mountain Heartin tulevan bluegrassista, ja siksi he olettavat, että sinäkin tulit bluegrassista. Mutta sinulla oli ihan muuta ennen kuin aloitit bändissä.
Joo. Kasvoin Blue Ridge Mountainsin juurella – asuin aivan kadun varrella (banjonsoittaja) Sammy Shelorin kanssa, olin 45 minuutin päässä Doobie Shean studiosta, jossa oli Tim Austin, Dan Tyminski, Ronnie Bowman – kaikki nuo kaverit olivat siellä. Olin siis bluegrassin parissa, ja isäni rakasti sitä, mutta minua veti puoleensa piano, joten istuin aina pianon ääressä ja keksin yksinkertaisia kappaleita. Ray Charles, Allman Brothers, Leon Russell ja muut sellaiset ihmiset vetivät minua puoleensa. Se veti minut todella musiikin pariin. Kun aloin soittaa livenä, ensimmäiset bändini olivat countrybändejä, sitten pieniä rockbändejä, ja sitten yhtäkkiä, vuoden tai kahden sisällä, olin suoranaisessa r&b-bändissä, jossa lauloin Stevie Wonderia ja Ray Charlesia. Siellä tavallaan hiouduin laulutyyliini ja -taitoihini ja opettelin paljon sointuja ja kaikkea sellaista.
Kun lisäät sen Mountain Heartin kaltaiseen bändiin, se todella avaa asioita. Olen varma, että se säikäytti jotkut ihmiset kymmenen vuotta sitten, mutta nykyään meille on huudettu tarpeeksi, ja nyt tuntuu, että yleisömme on paljon monipuolisempaa ja nuorempaa. Yksi niistä asioista, jotka ovat mahdollistaneet bändin olemassaolon 20 vuotta tänä vuonna, on sivujen kääntäminen, uusien kasvojen tuominen. Kun tulin mukaan, mukana oli Jimmy VanCleve, Adam Steffey ja Jason Moore, ja heti perässäni tuli Aaron Ramsey, joka on yksi hienoimmista soittajista maailmassa. Ja sitten puhumme Jake Stargelista, Cory Walkerista, Molly Cherryholmesista, Seth Taylorista ja Jeff Partinista ja niin edelleen. Saamme jatkuvasti uskomattomia soittajia, ja minusta tuntuu, että biisien kirjoittaminen paranee joka levyllä, ja se on antanut meille mahdollisuuden jatkaa tätä.
Katsomalla sitä ulkopuolelta näyttää siltä, että yksi Mountain Heartin tekemistä asioista on se, että se ottaa nämä loistavat bluegrass-muusikot ja antaa heidän soittaa muitakin juttuja kuin bluegrassia.
Sen lisäksi olen nähnyt monien näistä kavereista löytävän tavallaan itsensä, ja me vaalimme sitä. Nykyiset kaverit eivät todellakaan yritä kontrolloida muusikon soittotapaa. Kun Seth Taylor liittyi bändiin, hänen kitaransa roikkui polviin asti, ja hän soitti reiän yli, ja se oli epäsovinnainen, ei-Tony Ricen näköinen kitaratyyli, jonka olin koskaan nähnyt. Emme kuitenkaan yrittäneet muuttaa sitä, ja hän muuttui parissa vuodessa hämmästyttävästä luonnonvoimaksi. Kun tapasin Aaronin ensimmäisen kerran, hän tuijotti lattiaa; hänen aivoissaan kävi metronomi, ja hän vain hakkasi ja tuijotti lattiaa, ja siinä kaikki. Vuodessa tai kahdessa tämä kaveri oli rocktähti – hän oli eturivissä, hän oli show. Ja hän on edelleen iso osa show’ta.
Olen nähnyt bändin olevan sellainen kaikille – emme yritä kontrolloida ketään, ja painostamme toki toisiamme. Se on mahtavaa, miten me kaikki tavallaan sikailemme toisiamme. Bändissä on kilpailuhenkisyyttä, jotta pysymme toisiamme vauhdissa, mutta siinä on myös kunnioitusta. Huononakin iltana kaikki sanovat: ”Sinä olet suosikkini.”
Meillä on siis rajoitteet, mutta painostamme niitä. Tiedämme tavallaan, miten biisi alkaa ja miten se loppuu, ja me kaikki tiedämme päämelodian ja sovituksen. Kuten ”Soul Searching” tai ”More Than I Am” – livenä niissä saattaa olla kahden minuutin intro. Se antaa meille mahdollisuuden olla ilmaisuvoimaisia joka ilta. Mutta samaan aikaan, jos menemme soittamaan Opryyn, voimme yksinkertaistaa ja soittaa vain kolmen ja puolen minuutin version kyseisestä kappaleesta.
Kauanko te työskentelitte tämän uuden levyn parissa?
Kirjoittamisen, A&R:n ja yleisten ideoiden miettimisen välillä tämä projekti alkoi useita vuosia sitten. Mutta Seth ja minä olimme soittaneet paljon näitä kappaleita äänimuistiin varmaan puolitoista vuotta, ja ne kehittyivät vähän joka kerta. Kappaleet kuten ”Festival” – se oli todella hidas kappale, ja me kaikki pidimme sen sanomasta, mutta se ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä levylle. Sitten eräänä päivänä kuvittelin, että bassolinja olisi kuin ”Day Tripperissa” tai ”Low Riderissa” – tämä todella bassokeskeinen groove. Niinpä kokeilimme sitä, ja kaikki sanoivat heti, että kyllä, tämä toimii täydellisesti.
Tapaamisia oli siis paljon, kun tapasimme ja puhuimme biiseistä, ja lopulta varasimme studioajan ja menimme harjoittelemaan. Kävimme biisejä läpi kaksi päivää bändinä – lauloimme leadia PA:n kautta ja kaikkea. Äänitimme kaiken, löysimme tempot, joista pidimme, kirjasimme tempot ylös, kirjasimme koskettimet ylös, teimme muistiinpanoja siitä, mitä tiesimme ottavamme mukaan ja mitä soittimia, ja jos meillä olisi lyömäsoittimia tai rumpuja. Sitten menimme Compassiin ja leikkasimme kaikki yksitoista kappaletta ja kaikki lauluäänet kolmessa päivässä. Melkein kaikki, mitä lauloin siinä, oli livenä, niin että kun menimme editoimaan, mitään ei voinut editoida.
Leikkasimme kaikki bändin osuudet kolmessa päivässä, ja sitten Kenny Malone soitti lyömäsoittimia, Scott Vestal tuli soittamaan banjoa, Ronnie Bowman lauloi harmoniaa yhdessä kappaleessa, ja Stuart Duncan tuli mukaan yhtenä päivänä. Joten periaatteessa siihen meni noin kolme vuotta A&R:ää ja puhumista, noin kolme päivää äänittämistä, ja sitten kirjaimellisesti tarjoilimme viimeisinä päivinä, otimme juotavaa ja katselimme sankareidemme soittavan kappaleidemme kanssa.
Tämä on bändin tuottama projekti; me teimme taiteellisen työn – kokeilimme sitä parin eri taiteilijan kanssa, emmekä päässeet siihen, mitä halusimme. Ja Seth itse asiassa piirsi tämän kalanruotokehyksen paperille, otti siitä kuvan ja lähetti sen vaimolleni Aleahille, joka on graafinen suunnittelija ja kehittää ohjelmistoja, ja hän veti sen Photoshopiin – ja suuri osa tästä tehtiin kännykällä. Me kaikki osallistuimme siis koko suunnitteluun, valokuvauksesta suunnitteluun, A&R:ään, kirjoittamiseen ja miksaamiseen. Garry West oli varmasti mukana yhteistuottajana, ja Gordon teki hienoa työtä miksauksessa, Gordon ja Sean Sullivan raidoittivat suuren osan tästä, Randy LeRoy teki hienoa työtä masteroinnissa.
Puhumme jo seuraavasta levystä, mutta saatamme tehdä kaiken itse seuraavalla kerralla – pyrimme siihen, että jokainen osa tästä kootaan käsin jossain muodossa tai tavalla. Luulen, että nykyään fanit pitävät siitä; he haluavat mieluummin… jo nyt, monien ennakkomyyntiemme ja monien CD-tilaustemme yhteydessä lähetämme piirustuksia ja muuta. Luulen, että ihmiset todella arvostavat sellaisia asioita.
Kuva: Sebastian Smith