Tunkeilevien ajatusten esiintyminen on yleisnimitys kaikille ajatuksille, jotka ovat epätoivottuja: graafiset seksuaali- tai väkivalta-ajatukset, ajatukset siitä, että tekisi, sanoisi tai näkisi jotakin tabua, tai yleisesti ottaen epätoivottuja mielikuvia tai viestejä.

Tunkeilevat ajatukset eivät itsessään ole sairaus tai oire mistään. Eräässä vuonna 2014 tehdyssä tutkimuksessa esitettiin, että 94 % ihmisistä uskoi kokeneensa niitä. Ne ovat epämiellyttäviä ja kutsumattomia, mutta lähes kaikissa tapauksissa ne tulevat ja menevät ilman seurauksia.

Mutta pakko-oireista häiriötä sairastavilla kokemus on jyrkästi erilainen. Pakko-oireinen häiriö on krooninen mielenterveysongelma, ja (vaikkakin ehkä alidiagnosoitu) se on paljon harvinaisempi kuin tunkeilevat ajatukset. Nykyisten arvioiden mukaan 1,2 prosenttia väestöstä kärsii pakko-oireisesta häiriöstä 12 kuukauden aikana (lukuun ottamatta heidän läheisiään, joihin heidän tukemisensa saattaa vaikuttaa). Tämä tarkoittaa, että Yhdistyneessä kuningaskunnassa yli 750 000 ihmistä elää milloin tahansa pakko-oireisen häiriön kanssa.

Elämää pakko-oireisen häiriön ja tunkeilevien ajatusten kanssa

OCD-diagnoosi tulee kahden oireen yhdistelmästä: pakko-oireiset ajatukset ja pakonomainen käyttäytyminen. Kun henkilö, jolla on pakko-oireinen häiriötila, kokee tunkeilevia ajatuksia, hänellä on silloin tarve tehdä jotakin selviytyäkseen siitä, miltä ajatukset saavat hänet tuntemaan. Tarve voi olla jonkin sanallisen tai fyysisen tehtävän tekeminen (vakuutuksen pyytäminen tai käsien pesu), mutta se voi olla myös ajatusprosessin läpikäyminen (jonkin tapahtuman tyhjentävä miettiminen).

David Adamin muistelmateos pakko-oireyhtymäkokemuksistaan The Man Who Couldn’t Stop (Mies, joka ei pystynyt lopettamaan) nousi Sunday Times -lehden bestselleriksi ilmestyttyään vuonna 2016.

Seessä David kertoo, miten hänelle kehittyi pakko-oireinen häiriötila. Ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeisenä kesänä hän alkoi saada tunkeilevia ajatuksia kosketellessaan esineitä, jotka saattoivat olla kosketuksissa HIV:n saastuttaman veren kanssa. Näiden ajatusten jälkeen David alkoi tarkastaa ja tarkastaa uudelleen esineitä, joihin hän oli koskenut, yrittäen näin rauhoittaa itseään. (Huomautus: HIV ei voi tarttua pelkästään koskettamalla pintaa. Yhdistyneessä kuningaskunnassa suurin osa tartunnoista aiheutuu suojaamattomasta seksistä hiv-positiivisen henkilön kanssa, joka ei käytä tehokasta hoitoa.)

Aluksi David kertoo, ettei hänen pakko-oireisen häiriön hoitoon saamastaan terapiasta ollut paljon apua. Mutta kun hän palasi hoitoon, hän sai kognitiivista käyttäytymisterapiaa (CBT) ja hänelle määrättiin lääkitys pakko-oireisen häiriön hoitoon.

”CBT:ssä minulle opetettiin, että tunkeilevat ajatukset ovat todella yleisiä, ja melkein kaikilla on niitä”, David sanoo. ”Mutta tapa, jolla reagoit näihin ajatuksiin ja käsittelet niitä, on se, missä pakko-oireisen häiriön patologia piilee.”

Mikä aiheuttaa pakko-oireisen häiriön?

Pakko-oireinen häiriö ilmaantuu tavallisesti myöhäisnuoruudessa (yleistä miehillä) tai parikymppisenä (yleistä naisilla), mutta se voi ilmaantua myös lapsille. OCD UK arvioi, että neljäsosa tapauksista alkaa 14-vuotiaana. 35 ikävuoden jälkeen puhkeaminen on epätavallista, mutta sitä esiintyy – esimerkiksi synnytyksen jälkeisessä OCD:ssä.

Toisin kuin sairauksilla, kuten tyypin 2 diabeteksella tai PTSD:llä, OCD:llä ei voida sanoa olevan tiettyä syytä. Riskiin sairastua pakko-oireiseen häiriöön vaikuttavat sekä geneettinen alttius ahdistuneisuuteen että ympäristötekijät, kuten stressi tai trauma, mutta kumpikaan tekijä ei suoraan aiheuta sitä.

Davidille pakko-oireinen häiriö ilmaantui kuin tyhjästä.

”Se oli ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeisenä kesänä, ja olin todella onnellinen”, hän muistelee. ”Minulla oli todella hauskaa ja odotin innolla paluuta yliopistoon. En osaa paikantaa tapahtumaa, stressitekijää tai traumaattista kokemusta, joka laukaisi minut tuolloin.”

”Kuten kirjassa sanon, tuo ensimmäinen tunkeileva ajatus oli niin sopimaton, että se oli kuin lumihiutale olisi pudonnut taivaalta keskellä kesää. Se oli niin outoa ja sopimatonta.”

Poimintamme Mitä sinun on tiedettävä tunkeilevista ajatuksista ja pakko-oireisesta häiriöstä

OCD:n kanssa selviytyminen, kun lukitus hellittää

Kun pubit, kampaamot ja ravintolat avaavat jälleen ovensa, joillakin – ja monilla, joilla on pakko-oireinen häiriötila – mor…

4min

Pakkokäyttäytyminen

Pakkokäyttäytyminen pakko-oireisessa mielenterveydenhäiriössä (OCD:ssä) voi olla niin hienovaraista, että se voi näyttäytyä näkymättömänä jopa henkilöille, joilla se on. Pakko-oireet voivat olla fyysisiä (siivoaminen tai koskettelu), mutta ne voivat olla myös psyykkisiä (yksityiset ajatukset, tehtävät tai rituaalit). Pakkoihin voi kuulua myös ”tarkistamista” tai varmuuden pyytämistä.

Kompulsiot tuntuvat ”riippuvuutta aiheuttavilta”, koska ne lievittävät tilapäisesti ahdistusta. Mutta vaikka ne tuntuisivatkin toimivan sillä hetkellä hyvin, pakko-oireet eivät ratkaise ahdistusta. Ihmiset saattavat hakea apua pakko-oireiseen pakkomielteeseen, kun halu tarkistaa tai tehdä tiettyä toimintaa haittaa heidän työtään tai koulutyötään tai huolestuttaa heidän ystäviään tai perhettään. NICE suosittelee, että pakko-oireista kärsivät ihmiset saavat terapeuttista hoitoa, ja joidenkin potilaiden mielestä myös lääkitys, kuten masennuslääkkeet, vähentää oireita.

Pari vuotta sitten käytiin keskustelua siitä, onko olemassa sellaista pakko-oireisen häiriön tyyppiä, jota luonnehditaan ”puhtaasti” tungettelevien ajatusten pakkomielteeksi ilman pakko-oireita – tätä kutsutaan yleisesti ”puhtaaksi O:ksi”.

Klinikkalääkärit ovat kuitenkin epäileviä, ja OCD-UK on julkaissut kannanoton, jossa se selventää, että yleishyödyllinen järjestö ei pidä sitä pakko-oireisen häiriön muotona. OCD-UK selventää ”myytinmurtajassaan”, että jotkut pakonomainen käyttäytyminen pakko-oireisessa pakkomielteessä voi olla hienovaraisempaa kuin toiset – esimerkiksi henkiset rituaalit, tarkistaminen/vakuuttaminen tai ihmisten tai paikkojen välttely. Kuitenkin ”näkymättömät” pakko-oireet koettelevat edelleen henkilön tunkeilevia ajatuksia.

Elämää tunkeilevien ajatusten kanssa

David katsoo edelleen sairastavansa pakko-oireyhtymää, mutta hänen oireensa ovat hyvin hallinnassa. Hän asuu Lontoossa ja työskentelee tiedekirjoittajana ja päätoimittajana valtakunnallisissa sanomalehdissä.

”Kun ihmiset kysyvät minulta, miltä minusta nyt tuntuu, sanon aina, että minulla on hyviä ja huonoja päiviä, ja se on paljon parempi kuin se, että minulla olisi vain huonoja päiviä”, hän selittää. ”Minulla on edelleen outoja ajatuksia HIV:stä ja aidsista, mutta pystyn paremmin vastustamaan pakon ’silmukkaa’, joka ohjaa pakko-oireyhtymää.”

Tohtori Lynne Drummond on psykiatri, jolla on 35 vuoden kokemus, ja hän työskenteli viimeksi Ison-Britannian kansallisen pakko-oireyhtymä- ja häiriöoireyhtymä- ja häiriöoireyhtymäpalvelun johtavana kliinikkona.

Tohtori Drummondin kirjassa Obsessive Compulsive Disorders (Pakko-oireiset häiriöt) hän selittää, että kun ihmiset, joilla on pakko-oireinen häiriö, kertovat ystävilleen ja perheenjäsenilleen, mistä he ovat huolissaan, heidän huolensa saattavat vaikuttaa liioitelluilta tai vaikeasti ymmärrettäviltä. Aluksi ihmisillä saattaa olla kiusaus käyttää huumoria tai vähätellä huolia – jolloin heiltä jää huomaamatta se emotionaalinen todellisuus, joka pakko-oireisesta häiriöstä kärsivällä henkilöllä on edessään.

”Nämä ajatukset ovat pakko-oireisesta häiriöstä kärsivälle henkilölle syvästi häiritseviä”, Drummond kirjoittaa, ja siksi ne ovat hänen mielestään äärimmäisen vakavia. Vaikka he saattavat ymmärtää, että heidän ajatuksensa ovat joko irrationaalisia tai liioiteltuja, näihin ajatuksiin liittyvä pelko on hyvin todellista, eivätkä he kykene ’pääsemään siitä pois’.”

Hän kehottaa ihmisiä hakemaan lisäapua, jos oireet eivät muutu CBT:n tai neuvonnan jälkeen.

”Sekä minä että kollegani psykiatria-alalla huomaamme, että näemme harvoin henkilöitä, joilla on pakko-oireinen häiriöoireyhtymä (OCD) siitä huolimatta, että se koskettaa 1 – 3:aa %:ia väestöstä”

, Drummondri sanoo. ”Luulen, että ihmiset menevät IAPT-palveluihin (Improving Access to Psychological Therapies, psykologisten terapioiden saatavuuden parantaminen), ja jos heidän tilansa ei sen jälkeen parane, heillä on taipumus uskoa, ettei heille ole muuta apua.”

”Pakko-oireinen häiriö voi olla hyvin vakava. Se voi vaikuttaa koko perheeseen ja pilata elämän. Mutta on olemassa tehokkaita hoitomuotoja.”