Ennen kuin käsittelemme itse termejä, meidän on muistettava, että Magisteriumilla, kirkkomme opetusviranomaisella, on velvollisuus ”varjella Jumalan kansaa poikkeavaisuuksilta ja vääryyksiltä ja taata sille objektiivinen mahdollisuus tunnustaa oikeaa uskoa ilman erehdystä” (Katekismus, #890). Siksi Pyhän Hengen johdolla, jota Herramme kutsui Totuuden Hengeksi, kirkolliskokous säilyttää, ymmärtää, opettaa ja julistaa totuutta, joka johtaa pelastukseen.

Tässä mielessä kirkolliskokous tutkii niitä teoksia, erityisesti kirjoja, jotka käsittelevät uskoa ja moraalia, ja lausuu, ovatko ne vapaita opillisista erehdyksistä. Maaliskuun 19. päivänä 1975 uskonopin pyhä kongregaatio antoi tässä asiassa seuraavat normit: ”Kirkon pastoreilla on velvollisuus ja oikeus olla valppaana, etteivät kirjoitukset vahingoita uskovien uskoa ja moraalia, ja näin ollen jopa vaatia, että uskoa ja moraalia koskevien kirjoitusten julkaiseminen alistetaan kirkon hyväksynnälle, ja myös tuomita kirjat ja kirjoitukset, jotka hyökkäävät uskoa tai moraalia vastaan.” Tämä toimeksianto toistettiin vuoden 1983 kirkkolain säännöstössä, #823.

Tarkastusprosessi alkaisi tällöin sillä, että kirjoittaja toimittaisi käsikirjoituksen censor deputatukselle, jonka piispa tai muu kirkollinen auktoriteetti nimittää tekemään tällaisia tarkastuksia. Jos censor deputatus ei havaitse teoksessa mitään opillisia virheitä, hän antaa nihil obstat -todistuksen, joka todistaa tämän. Käännettynä ”mikään ei ole tiellä”, nihil obstat osoittaa, että käsikirjoitus voidaan turvallisesti toimittaa piispalle tarkastettavaksi ja päätettäväksi.

Vastaavasti uskonnollisen yhdyskunnan jäsen toimitti teoksensa suurelle esimiehelleen. Jos teos todetaan vapaaksi opillisista virheistä, suuri esimies myöntää imprimi potestin, joka käännetään muotoon ”se voidaan painaa”. Tämän hyväksynnän saatuaan käsikirjoitus toimitetaan sitten piispalle tarkastettavaksi ja päätettäväksi.

Jos piispa on yhtä mieltä siitä, että teos ei sisällä opillisia virheitä, hän myöntää imprimaturin. Latinankielisestä sanasta imprimere, joka tarkoittaa painamista tai leimaamista, imprimatur tarkoittaa suomeksi ”painattakoon se”. Teknisesti ottaen tämä on piispan virallinen ilmoitus siitä, että kirja on vapaa opillisesta erehdyksestä ja että sensori on hyväksynyt sen julkaistavaksi.

Muista, että imprimatur on virallinen lupa, joka koskee kirkon jäsenen kirjoittamia teoksia eikä kirkon virallisen opetuskirkon, kuten kirkolliskokouksen, synodin, piispan tms. teoksia. Kirjoittaja voi pyytää imprimaturia omalta piispaltaan tai sen hiippakunnan piispalta, jossa teos julkaistaan.

Katolinen kirjoittaja voi toki julkaista käsikirjoituksen pyytämättä piispalta imprimaturia, mutta jotkin teokset edellyttävät tätä virallista hyväksyntää ennen kuin uskovaiset voivat käyttää niitä. Julkiseen tai yksityiseen käyttöön tarkoitetut rukouskirjat ja katekismukset tai muut katekeettiset aineistot (tai niiden käännökset) vaativat piispan luvan julkaisemiseen (Code of Canon Law, #826, 827.1). Pyhään kirjoitukseen, teologiaan, kanoniseen oikeuteen, kirkkohistoriaan tai uskonnollisiin tai moraalisiin oppiaineisiin liittyviä kirjoja ei saa käyttää oppikirjoina opetuksessa millään tasolla, ellei niitä julkaista toimivaltaisen kirkollisen viranomaisen luvalla tai ellei niille anneta tällaista lupaa jälkikäteen (#827.2). Lopuksi, kirjoja tai muita kirjoituksia, jotka käsittelevät uskoa tai moraalia, ei saa asettaa näytteille, myydä tai jakaa kirkoissa tai oratorioissa, ellei niitä ole julkaistu toimivaltaisen kirkollisen viranomaisen hyväksynnällä tai ellei niille ole annettu tällaista hyväksyntää myöhemmin (#827.4).

Kaiken kaikkiaan näissä virallisissa julistuksissa todetaan, että julkaisu on uskollinen kirkon uskoa ja moraalia koskeville oppeille ja että se on vapaa opillisista virheistä. Liian monet sielut ovat vaarassa virheellisen kirjallisuuden vuoksi, jota mainostetaan aidosti katolista uskoa edustavana. Aikakaudella, jolloin julkaisuja on runsaasti, hyvän katolilaisen on oltava varuillaan ja etsittävä imprimatur ennen ostamista.