Esittely

Mikä on sairaanhoitajan rooli? Monille meistä hoitotyön tarkoitus on huolehtia toisista. Tämä voi tuntua yksinkertaiselta tavoitteelta, mutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa hoitotyössä on jännitteitä sen välillä, miten määrittelemme hoitotyön ja miten säilyttää se ensisijaisena painopisteenä NHS:n kaltaisessa, yhä enemmän liiketoimintaan keskittyvässä ja tavoitteisiin tähtäävässä organisaatiossa. Väittäisin, että ammattikunnan on mentävä pidemmälle kuin keskittyminen välittämiseen: meidän on pohdittava, mikä on toimintamme tarkoitus – mikä on päämäärä, mitä pyrimme saavuttamaan jokaisen hoitamamme henkilön kohdalla?

Meidän on keskityttävä entistä enemmän hyvinvoinnin edistämiseen näkemällä sairaus elämänkokemuksena ja tunnustettava, että tämä ylittää organisaatiomme tai ammattikuntamme prioriteetit ja edellyttää meiltä ensisijaisesti potilaan kokemusta.

Hyvinvoinnista huolehtiminen

Mitä tarkoitamme hyvinvoinnilla hoidon painopisteenä? Galvin ja Todres (2012) tarjoavat näkemyksen hyvinvoinnista, jonka perustana on filosofinen perinne, joka pohjautuu elämismaailma-lähtöiseen näkökulmaan (Hemingway, 2011); he kehystävät inhimillisen välittämisen ilmiön hoitoa saavan ”ihmisen maailman” keskeisestä näkökulmasta. Tällä on monia ulottuvuuksia, mutta sen johtavat periaatteet keskittyvät elinvoimaisuuteen, liikkeeseen ja rauhaan. Tässä hyvinvointinäkökulmassa katsotaan, että ihmisillä on yksilöllinen potentiaali luovuuteen ja ongelmanratkaisuun myös haavoittuvina aikoina, kuten sairauden aikana. Siinä ei enää jaeta hyvinvointia sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin, fyysisiin ja psyykkisiin osa-alueisiin, vaan keskitytään potilaisiin terveydenhuollon ”kuluttajina”.

Potilaiden korostaminen kuluttajina ja pyrkimys valinnanvapauden lisäämiseen alkavat asettaa potilaat hoidon keskipisteeseen, mutta se ei tarjoa kattavaa kehystä tai arvoperustaa hoidolle. Potilaat voivat ymmärtää omaa ”matkaansa” oireiden tai pitkäaikaissairauksien läpi paremmin kuin kukaan muu, ja tässä mielessä jokainen potilas on asiantuntija. Ammattilaisina meidän on tunnustettava tämä luopumatta asiantuntemuksestamme.

Hoitotapojamme tulisi kuitenkin ohjata teknisen tietämyksen lisäksi myös ymmärryksemme muiden kokemuksista, tunteista ja tarinoista. Tällainen kumppanuuteen perustuva lähestymistapa tukee ihmisten omia strategioita terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi ja tekee sen arvokkaalla ja kunnioittavalla tavalla.

Hoitotyön ajankohtaiset kysymykset

Hoitotyön ajankohtaiset kysymykset

NHS:n toiminta on stressaantunutta, ja sen kyvystä ylläpitää laadukasta ja turvallista palvelua tunnetaan kasvavaa huolta. Paljon julkisuutta saaneet epäonnistumiset, kuten Mid Staffordshire Foundation Trustissa (Francis, 2013; 2010) ja muualla, ovat horjuttaneet yleisön luottamusta, mutta eivät ole johtaneet selkeään ratkaisuun. Useiden vuosien ajan on vallinnut tunne, että ”voi tulla uusi Mid-Staffs” ja että aiemmista laiminlyönneistä ei ole otettu opiksi eikä niitä ole pantu täytäntöön.

Pitkään odotettu toinen Francis-raportti on varjostanut suurta osaa nykyisen hallituksen toimikaudesta. Epäilemättä lukemattomat terveydenhuollon ammattilaiset ja johtajat tekevät hiljaa muutoksia ja innovaatioita, jotka parantavat NHS-hoitoa. Vaikuttaa siltä, että muutosten ja innovaatioiden toteuttamisen kiireellisyys koko järjestelmän laajuisesti puuttuu. Sen sijaan ”Francisin odottamisella” näyttää olleen lamaannuttava vaikutus.

Alkuperäisen Francis-raportin (2010) ensimmäinen jakso on otsikoitu ”Potilaskokemukset”, ja siinä havainnollistetaan, miten ”hoitoa” ajatellaan ja käsitteellistetään hajanaisesti ja ohi asian ytimen. Jakson otsikot ovat:

• Kontinenssi sekä virtsarakon ja suolen hoito;
• Turvallisuus;
• Henkilökohtainen hygienia ja suuhygienia;
• Ravitsemus ja nesteytys;
• Painealueen hoito;
• Puhtaus ja infektioiden torjunta;
• Salaisuus ja ihmisarvo;
• Kirjanpito;
• Diagnostiikka ja hoito;
• Kommunikaatio;
• Kotiutumisen hallinta.

Kaikki nämä ovat hoitotyön perustavanlaatuisia osa-alueita, ja ne on toteutettava arvokkaalla, turvallisella ja välittävällä tavalla; asenteemme, uskomuksemme, arvomme ja toimintamme ohjaavat kuitenkin tapaa, jolla yksittäiset sairaanhoitajat tekevät tämän. Meidän on pohdittava uskomuksiamme ja arvojamme, ohjaavia periaatteitamme ja perusfilosofiaamme sairaanhoitajina. Ilman niiden selkeää ilmaisemista käytännöissä ja koulutuksessa, miten voimme varmistaa omien ja muiden käytäntöjen laadun?

Sairaanhoitajilla on väliä

Kommentoidessaan Mid Staffordshiren kulttuuria Francis (2010) totesi, että potilaiden ja perheiden esiin nostama ensisijainen ongelma oli luottamushenkilöstön asenteet.

Mitä asenteet siis ovat, miten kehitämme niitä, ja miten voimme vaikuttaa niihin? Ne syntyvät uskomuksistamme ja arvoistamme, ja niihin vaikuttavat ympäristö, jossa työskentelemme, ja ympärillämme olevat ihmiset – ja ne vaikuttavat tapaan, jolla käyttäydymme.

Ei ole tärkeää, nimitämmekö hoitotyötä perus-, perus- tai välttämättömäksi. Se, mikä meidän on hyväksyttävä, on se, että tällä hoitotyöllä on yhtä paljon merkitystä kuin terveydenhuollon teknisillä ja parantavilla elementeillä. Meidän on siirryttävä kritiikistä, jonka mukaan hoidon relationaaliset ja sosiaaliset näkökohdat jäävät teknisten näkökohtien varjoon, ja siten siirryttävä potilaskeskeistä hoitoa pidemmälle ja keskityttävä aidosti myötätuntoiseen, inhimilliseen lähestymistapaan hoitotyöhön (Galvin ja Todres, 2012).

Sairaanhoitajien on asetettava hyvinvointi ja yksittäiset potilaat – kaikkine monitahoisuuksinensa – toimintamme keskipisteeksi, ja mikä ratkaisevaa, meidän on kyettävä perustelemaan asiamme. Meidän on puolustettava sitä, mikä on oikein, ja varmistettava, että kaikki terveydenhuollossa työskentelevät ymmärtävät, että se, mitä me teemme, miten toimimme roolimalleina, opetamme ja varmistamme hoidon laadun, on yhtä tärkeää kuin mikä tahansa terveydenhuollon teknologinen ja parantava osa. Mid Staffordshire on osoittanut meille, että kun hoitoa laiminlyödään, ihmisten kärsimys lisääntyy huomattavasti.

Hoitovalmiuksien kehittäminen

Vaikkei voida kiistää lääketieteellisen teknologian ja lisääntyvän erikoistumisen suuria saavutuksia, hoito on muutakin kuin parantamista – ja sen on luultavasti oltava muutakin kuin potilaskeskeistä. Hoidon on tunnustettava meidät kaikki ihmisiksi, joiden kokemukset vaikuttavat suoraan terveyteen ja hyvinvointiin.

Uskon, että sairaanhoitajien on kehitettävä ”pää, käsi ja sydän” -lähestymistapaa, jossa yhdistyvät käytännön tietotaito, empaattinen ymmärrys ja tekninen tietämys (Galvin ja Todres, 2012), jotta he voivat tarjota inhimillistä ja herkkää hoitoa. Meidän on opetettava sairaanhoitajille ja terveydenhoitoavustajille välittämisestä ja siitä, millaisia asenteita he tarvitsevat, jotta he voivat toteuttaa sen turvallisesti ja kaikkien asianosaisten kannalta arvokkaasti.

On kiitettävää ja olennaista vaatia, että NHS:n on kuunneltava potilaita ja perheitä (National Voices, 2012), mutta kuten alkuperäisessä Francis-raportissa (2010) korostetaan, organisaatiokulttuurissa, jossa hyväksytään kiusaaminen, valehtelu, henkilökunnan pelottelu ja jossa asetetaan tavoitteet potilaiden terveyden ja hyvinvoinnin yläpuolelle, on väistämättä vastarintaa muutosta kohtaan. Miten meidän pitäisi siis reagoida? Terveyden- ja sosiaalihuollon käytäntöjen kehittämistä koskeva työ on osoittanut, että ellei henkilöstön asenteet hoidettavia ja toisiaan kohtaan muutu, mikään muu ei muutu (McSherry ja Warr, 2008).

Mikä vaikuttaa asenteisiimme, uskomuksiimme ja arvoihimme? Mitä pidämme tärkeimpänä tekijänä siinä, mitä teemme? Jos asetamme etusijalle sen, että kohtelemme toisiamme arvokkaina ihmisinä kunnioittaen, arvokkaasti ja huolenpitoa osoittaen, kaikki, mitä teemme hoitamiemme ihmisten hyväksi ja heidän kanssaan, heijastelee sitä. Kaikkia Francis-raportissa (2010) esitettyjä asioita käsitellään parhaan kykymme mukaan välittävällä asenteella, ja hoidettavien kokemukset asetetaan keskiöön. Ajatuksiamme ja tekojamme hallitsee koko ajan halu tehdä asiat niin, että ne olisivat hyväksyttäviä meille itsellemme, kumppaneillemme, perheillemme ja ystävillemme, empaattisesti.

Kouluttaessamme ja kehittäessämme sairaanhoitajaopiskelijoiden ja terveydenhoitoapulaisten asenteita meidän on pohdittava, miten parhaiten kehitämme heidän kykyään ”kulkea kilometrin verran toisen kengissä”. Meidän on varmistettava, että kaikilla – myös johtajilla ja sairaaloiden johtokuntien jäsenillä – jotka työskentelevät haavoittuvien sairaiden kanssa, on asenne, jonka avulla he pystyvät empaattisesti kuuntelemaan ja kuuntelemaan toisen kokemuksia ja oppimaan niistä.

Tämä asennemuutos tarkoittaa, että vaaralliset henkilöstömäärät ja käytäntöjen normit on paljastettava. Sairaanhoitajan vastuulla on ylläpitää parasta hoitotasoa; tämä voi tarkoittaa sitä, että jos yksittäiset organisaatiot jättävät huomiotta ilmoitukset vaarallisen alhaisesta henkilöstömäärästä ja hoitotasosta, meidän on ammattikuntana pohdittava, miten jaamme tätä tietoa.

Tunniste ”ilmiantaja” ei ole hyödyllinen, kun raportoidaan vaarallisesta ja epäasianmukaisesta hoidosta tai henkilöstömäärästä, sillä se muistuttaa pelikenttää tai koulun pihaa. Ehkä meidän on ajateltava hoitoympäristön sisäistä suojelua, turvattava turvallisuus ja ihmisarvo varmistamalla, että asenteet ja toimet ovat esimerkillisiä. Me olemme etulinjassa ja tiedämme, kun asiat menevät pieleen.

Pohdinta

Pohdinnan perusteella uskon, että meidän on sairaanhoitajina muotoiltava hoitofilosofiamme, joka ohjaa arvojamme, uskomuksiamme ja toimintaamme, ja meidän on omistettava se. Meidän on vaadittava sitä toisiltamme, kollegoiltamme, organisaatioiltamme ja itseltämme.