Tietyn vuosikerran musiikkitoimittajille pop-tähtien kutsuja lentää jonnekin erityiseen paikkaan viettämään aikaa heidän kanssaan tervehtii usein tylsä mutta pelottava levottomuus. Olemme kuusi vuotta jäljessä Rihannan lentokonekatastrofista, myynninedistämiskokeilusta, joka pakotti lauman kirjoittajia seuraamaan hänen ykkösluokan elämäänsä ympäriinsä, kun he olivat juuttuneet alatalouden kiirastuleen odottamaan ohikiitävää välähdystä tähdestä. Juuri viime vuonna Fyre-festivaalista tuli ikoninen katastrofi, kun Lil Yachtyn ja järjestäjän Ja Rulen kaltaisten esiintyjien houkuteltua heidät ulos fanit ja toimittajat jäivät Bahamalle, ja heillä oli vain kalkkunavoileipiä syötävänään eikä tietä kotiin. Ja melkein jokaisella kirjoittajalla on pelottava tarina siitä, kun hän on uutisoinut jostain satunnaisesta festivaalista jossakin satunnaisessa paikassa, jonka surullisena loppuhuipennuksena on ollut jokin satunnainen katastrofi.

Ja silti Kanye Westin brändi, varsinkin vuonna 2018, on sekavuus, joten kun hän kutsui minut ja joukon muita toimittajia, julkkiksia ja alan tyyppejä lentämään Wyomingiin kuuntelemaan uutta albumiaan ye siinä osavaltiossa, jossa se äänitettiin, siinä oli jotenkin kaoottista järkeä. Monet meistä kutsuttiin vasta päivää ennen lähtöämme, eikä meille annettu minkäänlaista tietoa siitä, mitä odottaa – minä en edes tiennyt, mihin aikaan minun piti olla lentokentällä, ennen kuin myöhään edellisenä iltana. (Tätä kirjoittaessani en vieläkään tiedä, milloin lähden takaisin kotiin.) Ei ollut mitään matkasuunnitelmaa siitä, mitä tekisimme saapuessamme, ei tietoa hotellista, ei aikataulua tapahtumista. Lentokentällä, New Yorkin JFK:n pienessä yksityisessä terminaalissa, joka on varattu tilauslentoja varten, noin sata ihmistä istui matkatavaroidensa päällä tainnuksissaan tuijottaen puhelimiaan; yksityisen lentoyhtiön työntekijät eivät halunneet tai kyenneet edes kertomaan meille, milloin kone vihdoin nousisi. Tuona hetkenä päälleni alkoi huuhtoutua epämääräinen kauhu siitä, että tämä voisi olla painajainen ja, ottaen huomioon Kanyen viimeaikaiset mielialat, että painajainen itsessään saattaisi olla päämäärä jollain sadistisella tavalla.

Kaoottisuutta lisää tietysti se, että tämä ei ole normaalia aikaa Kanyen maassa, mikä on todella sanomisen arvoista ottaen huomioon, miten epänormaalia suuri osa hänen urastaan on ollut. Hän on tietysti saanut osakseen kritiikkiä Donald Trumpia ja orjuutta koskevista kommenteista, ja ensimmäistä kertaa ehkä koko uransa aikana voi tuntea, että jopa hänen uskollisimmissa faneissaan on oikeasti ylittymässä raja, ja monet ovat epävarmoja siitä, mitä tehdä artistista, jonka kanssa he ovat kasvaneet ja joka on monien mielestä melkein kuin perhe. Hän on levittänyt ajatuksia, jotka on parhaimmillaan tulkittu sekaviksi ja harhaanjohtaviksi ja pahimmillaan vihamielisiksi ja vaarallisiksi. Ympärilläni käytiin, sikäli kuin ymmärsin, hiljaisia keskusteluja hänen persoonansa tilasta. En ollut ainoa, joka oli huolissaan.

Ei matka kuitenkaan ollut katastrofi, ja itse asiassa matka oli varsin mukava. Sisällä suihkukoneessa, johon mahtui noin 70 ihmistä, oli yksi iso ykkösluokka täynnä voinruskeita nahkapenkkejä, jotka asettuivat taaksepäin. Söimme Lay’s-perunalastuja ja muoviin käärittyjä paahtopaistivoileipiä – ei ihan sellaista ruokaa, jota voisi kuvitella Kanyen tai hänen vaimonsa Kim Kardashianin syövän itse, mutta tuskin Fyre-festivaaleilla nähtyä säälittävää ruokaa. Kone oli täynnä satunnaista sekamelskaa: Kuulin, että vanhemmat lentoemännät olivat huolissaan siitä, että heidän olisi pitänyt tarkistaa kaikkien matkustajien kortit varmistaakseen, että runsas viininjakelu oli laillista; tyylikäs kuvataiteilija Lucien Smith ja muutama siisti jäsen avantgardistisesta jazzyhtyeestä Onyx Collective; ja muutama tavanomaisempi tyyppi, jotka näyttivät siltä, että he olisivat voineet olla töissä Kanyen levy-yhtiössä Def Jamissa tai Adidaksessa, joka omistaa Kanyen Yeezy-brändin.

Ja kun laskeuduimme, Kanye Westin hämmennys alkoi taas tuntua vahvuudelta, ainakin tällä hetkellä. Pysähdyimme Jackson Holen pikkuruiselle lentokentälle, jota ympäröivät valkohuippuiset vuoret ja pellot niin kauas kuin silmä näki. On jotakin kauniin surrealistista – itse asiassa kauniin Kanyen – siinä, kun näkee nuoren miehen, kuten minä, jolla oli musta balaclava päässään, musta nahkainen Off-Whiten trenssitakki vartalonsa päällä ja läpinäkyvä muovisalkku, kävelevän portaita alas ja astuvan ulos Wyomingin asfaltille. Näinä päivinä on puhuttu punaisen osavaltion ja sinisen osavaltion kuplista, mutta tässä oli varmasti niin outo sekoitus näitä kahta kuin voisin ikinä kuvitella – hypebeast mäntyjen ja kumpuilevien kukkuloiden keskellä Martin Margiela yllään.