Lontoossa kiellettiin vuonna 1463 hienoimpien miesten kengät. Nämä tyylikkäät lordit olivat muuttuneet naurettaviksi hölmöydessään, ja he olivat ryhtyneet kulkemaan kaduilla kengittä pitkissä, porkkananmuotoisissa kengissä, jotka kapenivat ilkikurisiksi kärjiksi, jotkut jopa viisi tuumaa varpaiden yli. Näitä kenkiä kutsuttiin nimellä ”crakows” tai ”poulaines” (termi, jota käytettiin myös viittaamaan pelkkiin kärkiin), ja kuningas Edvard IV:n hovi piti niitä lopulta niin loukkaavina, että se antoi lain, joka kielsi kengänkärjet, jotka ulottuivat yli viisi senttimetriä yli varpaankärjen ulottuvien kengänkärkien.

Nämä kengät, jotka lienevät yksi hölmömpiä ja kiehtovimpia keskiaikaisen muodin trendejä, ilmaantuivat luultavasti ensimmäisen kerran vuoden 1340 tienoilla Krakovassa (Puola) – kumpikin näistä nimityksistä viittaa tähän syntypaikkaan) – teoksen Shoes (Kenkiä) tehneen kirjoittajaksi nimetyn Rebeca Shawcrossin mukaan: An Illustrated History. Shawcross toimii myös kenkävastaavana Northamptonin museossa ja taidegalleriassa Englannissa, joka väittää omistavansa maailman suurimman kenkäkokoelman (12 000 paria, mutta valitettavasti vain yksi ehjä poulaines-pari).

Eurooppa oli flirttaillut pitkävartisten kenkien kanssa jo 1200-luvulta lähtien, mutta ei koskaan näin pitkälle tai näin kylläisenä. 1400-luvun Euroopan herrat ja vähemmässä määrin myös naiset käyttivät näitä kenkiä lähes yksinomaan yli vuosisadan ajan. Jokainen, jolla oli varaa kenkiin, käytti poulaines-kenkiä, vaikkakin pidemmät kärjet oli yleensä varattu aatelisille, joilla oli varaa kuljeskella ympäriinsä kengissä, jotka olivat näennäisesti suunniteltuja kaatumista varten.

Keskiajan Euroopan glitterateille poulainet eivät olleet niinkään villitys kuin symboli. ”Jos olit arvovaltainen mies ja sinulla oli tarpeeksi varallisuutta, halusit näyttää sen”, Shawcross sanoo. ”Ja sitä varten piti viedä varpaat äärimmäisyyksiin.” Kengät, joissa oli järjettömän pitkät varpaat, olivat kalliita ja haittasivat selvästi kantajansa tehokasta osallistumista minkäänlaiseen fyysiseen työhön. Niinpä ne olivat myös vapaa-ajan ja ylellisyyden osoitus, vapaana turhista ponnisteluista tai käytännöllisyyden tyranniasta.

Pulliinit – kuten vauvat tai korsettittomat povet – eivät voineet tukea itseään. Pitääkseen kärjet pystyssä keskiaikaiset suutarit täyttivät ne pehmeällä orgaanisella materiaalilla, usein sammalella, hiuksilla tai villalla. ”Ilman täytettyä varvasta tulee melko löysä”, Shawcross sanoo. ”Se ei näytä lainkaan siltä, että sitä olisi käyttänyt joku arvovaltainen henkilö.” Materiaali auttoi myös estämään poulainen kärjen käpristymistä märkänä, sanoo Jackie Keily, vanhempi intendentti Lontoon museossa, jolla on yksi vaikuttavimmista poulainekokoelmista. Erityisesti eräässä kengässä, joka on otettu talteen ranta-alueen arkeologisista kaivauksista, on vaatimaton kärki, mutta siinä on herkkä lehtikuvio.

Toiseen Shawcrossin mainitsemaan säilyneeseen esimerkkiin kuuluu epämiellyttävän näköinen valaanluukappale, jota käytettiin jäykisteenä (joka oli myös korkealuokkaisten korsettien ominaisuus). Poulainesilla oli myös eräänlaista seksikkyyttä, sillä ne oli leikattu siten, että ne toivat esiin lordin nilkan ympärillä olevat värilliset sukkahousut, joita pidettiin tuohon aikaan varsin seksikkäinä. ”Aikana, jolloin tunikat lyhenivät ja nuoret miehet olisivat näyttäneet sääriään”, Keily sanoo. ”Niinpä matalat kengät olisivat korostaneet ja pidentäneet jalkaa, aina tuohon pitkään pisteeseen asti.”

Useimmat nykyään säilyneet poulainet on tehty nahasta, mutta keskiajan eurooppalaiset olisivat käyttäneet kaikkia mahdollisia kankaita, Keily sanoo. Esimerkiksi yhteiskunnan ylemmät kerrokset käyttivät kirjailtuja tekstiilejä, samettia ja silkkiä. Tällaiset kengät saattoivat olla käsin maalattuja tai kaiverrettuja monimutkaisilla kuvioilla. Vaikka nämä ylelliset poulaines-kengät näkyvät monissa keskiaikaisissa maalauksissa, varsinaisia esimerkkejä ei ole säilynyt. Lontoon museon kokoelmissa on joitakin hienoimmista tunnetuista poulaines-kengistä, jotka kaikki ovat hämmästyttävän hyvin säilyneet Thames-joen kyllästyneessä mudassa.

Poulaines erottuu edukseen erityisesti siksi, että keskiaikaista muotia hallitsivat usein puhtaat linjat ja käytännöllinen, siveellinen minimalismi, Shawcross sanoo. (Poulaines merkitsi Keilyn mukaan myös harvinaista ajanjaksoa historiassa, jolloin miesten muoti päihitti naisten muodin pelkän röyhelöisyyden suhteen). Ehkä paras selitys tälle hämmentävälle näyttävyydelle on se, että kengät syntyivät pian sen jälkeen, kun musta surma tappoi 30-60 prosenttia Euroopan väestöstä. ”Se saattoi olla reaktio eräänlaiseen säästäväisyyteen”, Keily sanoo. ”Rutto jätti maisemaan paljon ihmisiä, jotka olivat menettäneet läheisiä perheenjäseniään, surusukupolven. Yhtäkkiä oli vähemmän ihmisiä, joilla oli enemmän rahaa käyttää vaatteisiin.” Poulaines saattoi siis olla eräänlaista vähittäiskaupan terapiaa, jolla selviydyttiin 25 miljoonan ihmisen yllättävästä katoamisesta. Keily viittaa muihin muotivirtauksiin, jotka seurasivat laajalle levinneitä ihmishenkien menetyksiä, kuten toisen maailmansodan jälkeen 1950- ja 1960-luvuilla syntyneisiin silmiinpistäviin malleihin.

Tämän päivän mittapuulla poulaines oli pitkäikäinen villitys. Shawcrossin mukaan keskiaikaiset trendit kestivät kuitenkin usein vuosisadan tai kauemmin, mikä johtui kulttuurin hitaasta ja pitkäkestoisesta kulkeutumisesta kaupunkien ja maiden välillä, kun ei ollut laajalti levinneitä tiedotusvälineitä. Aina 1700-luvulle asti muodit syntyivät yhteiskunnan huipulla ja valuivat sitten hitaasti alaspäin luokka kerrallaan, ja usein kesti vuosia ennen kuin ne saavuttivat maaseutualueet.

Viimein Englannin kruunu katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan, osittain siksi, että yhä pidemmiksi pidentyneillä varpaankärjillä oli rivoja mielleyhtymiä. ”Ihmiset ajattelivat, että mitä pidempi varvas, sitä miehekkäämpi kantaja”, Shawcross sanoo. ”Mutta jotkut ihmiset eivät pitäneet tästä mielleyhtymästä.” Parlamentti rinnasti kenkien käyttämisen julkiseen siveettömyyteen ja asetti rajoituksia erilaisille rivoille muodille: ”Kukaan lordin arvonimellä oleva henkilö, mukaan lukien ritarit, eskyyrit ja herrasmiehet, ei saa käyttää mitään pukua, takkia tai takkia, joka ei peitä sukupuolielimiä ja pakaroita”. Ei myöskään saa käyttää kenkiä tai saappaita, joissa on yli kahden tuuman pituiset piikit. Yksikään räätäli ei saa valmistaa tällaista lyhyttä vaatetta tai täytettyä dublettia, eikä kukaan suutari saa valmistaa tällaisia piikkejä”, vuoden 1463 laissa lukee. Ainoa muu kaupunki, jonka tiedetään ottaneen kantaa kenkiä vastaan, oli Pariisi, joka oli kieltänyt ne vuonna 1368.

Se oli muotia, ja muotia tulee ja menee. Vuoteen 1475 mennessä poulaine oli kadonnut, Shawcross sanoo. Kuningas Henrik VIII:n valtakaudella eurooppalaiset jalkineet tekivät kovan käänteen kohti leveitä, laatikkokärkisiä kenkiä. Englannissa säädettiin myöhemmin lakeja, joilla rajoitettiin näiden tukkoisten kenkien leveyttä. ”Kuninkaalla oli miehiä, jotka kiertelivät ympäriinsä ja yrittivät saada ihmisiä kiinni mittaamalla heidän varpaidensa leveyden”, Shawcross sanoo.

Pienikokoiset miesten kengät kokivat yllätyksellisen uusintaesiintymisen Englannissa 1950-luvulla, kun markkinoille tulivat tyylikkäästi nimetyt winklepicker-kengät. Vaikka winklepicker ei ollut yhtä äärimmäinen kuin dramaattisimmat poulaines-kengät, sen kantajat myös täyttivät kenkiensä varpaat puuvillalla tai pehmopaperilla pitääkseen kengänkärjen korkealla – kuten keskiaikaiset lordit. Tyyli on kokenut useita elvytyksiä seuraavina vuosikymmeninä, ja brittiläisen musiikkikentän onneksi parlamentti ei ole vielä antanut virallista lausuntoa winklepickereistä.