Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa tuomari Evan Dee Goodman auttoi perustamaan Wishard Memorial Hospitaliin tuomioistuimen, joka käsitteli yksinomaan mielenterveysasioita. Mielenterveyspotilaita pidätettiin usein, ja heillä oli syytteitä vireillä, kun hoidon tarjoajat hakivat siviilioikeudellista sitoumusta lähettää potilaansa pitkäaikaiseen psykiatriseen hoitoon. Tuomari Goodmanin tuomioistuin Wishardin sairaalassa voisi palvella molempia tarkoituksia. Mielenterveysoikeuden probate-osa käsittelisi siviilioikeudellisia sitoumuksia. Mielenterveysoikeuden rikosoikeudellinen osa voisi käsitellä pidätyssyytteet. Rikosoikeudelliset syytteet voitaisiin jättää tutkintavankeuteen, jolloin potilas voitaisiin vapauttaa vankilasta. Siviilioikeudellinen sitoumus tulisi tällöin voimaan, ja potilas voitaisiin lähettää osavaltion sairaalaan hoitoon. Tuomari Goodman järjestäisi määräajoin kuulemistilaisuuksia, joissa hän saisi tietoa potilaan edistymisestä. Jos se oli perusteltua, rikossyytteet hylättiin, mutta potilaalla oli edelleen siviilioikeudellisen sitoumuksen mukaisia velvoitteita.
Sen lisäksi, että tuomari Goodman järjesti laitoshoitoa, hän asetti vastaajat usein poikkeuslupaan tai avohoitositoumukseen ja määräsi heidät avohoitoon. Tuomari Goodman järjesti määräajoin kuulemistilaisuuksia, joissa selvitettiin, noudattaako potilas hoitosuunnitelmaa. Potilaat, jotka eivät noudattaneet hoitosuunnitelmaa, joutuivat kärsimään rangaistuksista, suunnitelman muuttamisesta, tai jos he olivat poikkeusluvalla, heidän alkuperäinen syytteensä voitiin asettaa oikeudenkäyntiin.
Tuomari Goodmanin konsepti ja alkuperäinen mielenterveysoikeus lakkautettiin 1990-luvun alussa. Vuonna 1995 tuomari Goodmania moitittiin nepotismista.
1990-luvun puolivälissä monet tuomari Goodmanin kanssa työskennelleet mielenterveysalan ammattilaiset pyrkivät perustamaan mielenterveysoikeuden uudelleen Indianapolisiin. Piirikunnan mielenterveyspalvelujen tarjoajien ja muiden sidosryhmien edustajat alkoivat kokoontua viikoittain. Ryhmä päätti hyväksyä PAIR-ohjelman nimen (PAIR oli lyhenne sanoista Psychiatric Assertive Identification and Referral). Pari vuotta kestäneen Indianan Marionin piirikunnan paikallisviranomaisten lobbaamisen jälkeen mielenterveysoikeus aloitti virallisena ohjelmana vuonna 1996. Monet pitävät sitä maan ensimmäisenä mielenterveysoikeudellisena tuomioistuimena tässä mielenterveysoikeudellisten aloitteiden toisessa aallossa. Koska PAIR-ohjelma ei toiminut uusilla varoilla, tieteellistä tutkimusta ei ollut paljon, ja siksi tuomari Goodmanin ja PAIR-ohjelman saavutukset jäävät usein huomiotta. Nykyinen PAIR-ohjelma on kattava mielenterveysongelmaisille rikoksentekijöille tarkoitettu oikeudenkäyntiä edeltävä ja sen jälkeinen ohjautumisjärjestelmä. Floridan Browardin piirikunnassa käynnistetty ohjelma oli ensimmäinen tuomioistuin, joka tunnustettiin ja julkaistiin erikoistuneeksi mielenterveysoikeudeksi. Tuomari Ginger Lerner-Wrenin johtama Browardin piirikunnan mielenterveystuomioistuin käynnistettiin vuonna 1997 osittain vastauksena siihen, että piirikunnan vankilassa oli tapahtunut useita mielenterveysongelmista kärsivien henkilöiden itsemurhia. Browardin tuomioistuinta ja kolmea muuta varhaista mielenterveystuomioistuinta (Anchorage, AK, San Bernardino, CA, ja King County, WA) tarkasteltiin vuonna 2000 ilmestyneessä Bureau of Justice Assistance -yksikön monografiassa, joka oli ensimmäinen laajempi tutkimus tästä kehittyvästä oikeudellisesta strategiasta.
Lyhyt aika Browardin piirikunnan mielenterveystuomioistuimen perustamisen jälkeen eri puolilla Yhdysvaltoja alettiin perustaa muitakin mielenterveystuomioistuimia, joiden perustajina olivat toimineet toimijat, jotka uskoivat, että tavanomaiset rangaistukset olivat tehottomia, kun niitä sovellettiin mielenterveysongelmaisiin. Esimerkiksi Alaskassa osavaltion ensimmäisen mielenterveystuomioistuimen (joka perustettiin Anchorageen vuonna 1998) perustamista johti tuomari Stephanie Rhoades, jonka mielestä pelkkä ehdollinen vankeus ei riittänyt. ”Aloin nähdä paljon ihmisiä, joilla oli rikosoikeudellisia rikkomuksia ja jotka kiertelivät järjestelmän läpi ja jotka eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet ehdonalaisehtojaan tai sitä, mitä he tekivät vankilassa. Näin poliisin pidättävän ihmisiä saadakseen heille apua. Minusta tuntui, että oli oltava parempi ratkaisu”, hän selitti haastattelussa. Mielenterveysoikeudet saivat vaikutteita myös muista ongelmanratkaisutuomioistuimista, kuten huumetuomioistuimista, perheväkivaltatuomioistuimista, yhdyskuntatuomioistuimista ja ehdonalaiseen vapauteen pääsyä käsittelevistä tuomioistuimista. Näiden tuomioistuinten kehittämisen yleisenä motiivina oli tapausten määrän kasvu ja kasvava turhautuminen – sekä yleisön että järjestelmän toimijoiden keskuudessa – tavanomaiseen lähestymistapaan tapausten käsittelyssä ja niiden tuloksiin osavaltioiden tuomioistuimissa. Helmikuussa 2001 Kalifornian Santa Clarassa avattiin ensimmäinen nuorten mielenterveystuomioistuin.
Vuoden 2000 jälkeen mielenterveystuomioistuinten määrä on kasvanut nopeasti. Yhdysvalloissa on arviolta 150 tuomioistuinta, ja kymmeniä uusia on suunnitteilla. Useiden järjestöjen tekemän jatkuvan selvityksen mukaan vuonna 2006 koko maassa oli yli 120 mielenterveystuomioistuinta. Tuomioistuinten lisääntymistä vauhditti suurelta osin liittovaltion mielenterveystuomioistuinohjelma, jota hallinnoi oikeusapuvirasto (Bureau of Justice Assistance) ja joka myönsi rahoitusta 37 tuomioistuimelle vuosina 2002 ja 2003.
Englannissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa käynnistettiin vuonna 2009 kaksi mielenterveystuomioistuinten kokeiluhanketta vastauksena katsaukseen, jossa käsiteltiin mielenterveysongelmista kärsivien henkilöiden asemaa rikosoikeusjärjestelmässä. Niitä pidettiin onnistuneina, sillä ne vastasivat tarpeisiin, jotka olisivat muuten jääneet tyydyttämättä; ne kuitenkin edellyttivät rahoitustukea ja laajempia muutoksia järjestelmään, eikä ole selvää, otetaanko niitä käyttöön laajemmin.