”The Death of Environmentalism: Global Warming in a Post-Environmental World ”Edit
Vuonna 2004 Nordhaus ja Shellenberger kirjoittivat yhdessä kirjan ”The Death of Environmentalism: Global Warming Politics in a Post-Environmental World”. Kirjoituksessa väitettiin, että ympäristönsuojelu ei kykene käsittelemään ilmastonmuutosta ja sen pitäisi ”kuolla”, jotta uusi politiikka voisi syntyä.
Sierra Clubin entinen toiminnanjohtaja Carl Pope kutsui esseetä ”epäselväksi, epäoikeudenmukaiseksi ja eripuraiseksi”. Hänen mukaansa se sisälsi useita asiavirheitä ja väärintulkintoja. Sierra Clubin entinen puheenjohtaja Adam Werbach kuitenkin kehui kirjoittajien argumentteja.
Edellinen Greenpeacen toiminnanjohtaja John Passacantando sanoi vuonna 2005 viitaten sekä Shellenbergeriin että hänen kirjoittajakumppaniinsa Ted Nordhausiin: ”Nämä tyypit esittivät kiehtovia tietoja, mutta he laittoivat ne yliampuvaan kielenkäyttöön ja tekivät sen tällä suorasukaisella tavalla.”
Michel Gelobter ja muut ympäristöasiantuntijat ja akateemikot kirjoittivat teoksen Ympäristöliikkeen sielu: Rediscovering transformational politics in 21st century vastineeksi, jossa kritisoitiin ”Kuolemaa” siitä, että se vaati teknologisten innovaatioiden lisäämistä sen sijaan, että olisi käsitellyt värillisten ihmisten systeemisiä huolenaiheita.
Break Through: From the Death of Environmentalism to the Politics of PossibilityEdit
Vuonna 2007 Shellenberger ja Nordhaus julkaisivat Break Through: From the Death of Environmentalism to the Politics of Possibility. Kirja on perustelu sille, mitä sen kirjoittajat kuvaavat positiiviseksi, ”ympäristön jälkeiseksi” politiikaksi, joka luopuu ympäristönsuojelun keskittymisestä luonnonsuojeluun ja keskittyy teknologisiin innovaatioihin uuden talouden luomiseksi. Heidät nimettiin Time-lehden ympäristösankareiksi (2008) kirjan kirjoittamisen jälkeen, ja he saivat vuoden 2008 Green Book Award -palkinnon tiedetoimittaja John Horganilta.
The Wall Street Journal kirjoitti, että ”Jos Nordhausin ja Shellenbergerin kehotus optimistiseen tulevaisuudennäkymään – taloudellisen dynaamisuuden ja luovan potentiaalin omaksumiseen – jos sitä kuunnellaan, se tekee varmasti enemmän ympäristölle kuin mikään U.YK:n raporttia tai Nobel-palkintoa.”
Akateemikot Julie Sze ja Michael Ziser kuitenkin väittivät, että Break Through jatkoi Gelobterin mainitsemaa suuntausta, joka liittyi kirjoittajien sitoutumiseen teknologisiin innovaatioihin ja pääoman kasaantumiseen sen sijaan, että olisi keskitytty systeemiseen epätasa-arvoon, joka luo ympäristöön liittyviä epäoikeudenmukaisuuksia. Sze ja Ziser väittävät erityisesti, että Nordhausin ja Shellenbergerin ”ilmeinen nautinto siitä, että he ovat tunnettuja ympäristönsuojelun ”seksikkäinä” kosmopoliittisina ”pahoina poikina” (heidän omien sanojensa mukaan), herättää epäilyksiä heidän vilpittömyydestään ja luotettavuudestaan”. Kirjoittajat väittivät, että Shellenbergerin teos ei ”sisällytä ympäristöoikeudenmukaisuuden tavoitteita samalla kun se käy aktiivisesti kauppaa epäilyttävillä poliittisilla troopeilla”, kuten Kiinan ja muiden kansakuntien syyttämisellä suurista saastuttajista, jotta Yhdysvallat voi aloittaa ja jatkaa kansallismielistä teknologiapohjaista tutkimukseen ja kehitykseen perustuvaa ympäristöystävällistä toimintaa samalla kun se jatkaa kasvihuonekaasupäästöjen päästämistä enemmän kuin useimmat muut kansakunnat. Shellenberger ja Nordhaus puolestaan pyrkivät luopumaan hyväksi havaituista ympäristöoikeudenmukaisuuden taktiikoista ja ”vaativat moratoriota” ”yhteisölliselle järjestäytymiselle”. Nordhausin ja Shellenbergerin kaltaiset teknologiapohjaiset ”lähestymistavat jättävät täysin huomiotta” ”rakenteellisen ympäristöonnettomuuden”, jonka Katrinan kaltaiset luonnonkatastrofit tekevät näkyväksi. Viime kädessä ”Shellenberger uskoo, että yhteisölähtöinen ympäristöoikeudenmukaisuus on uhka pitkälle kapitalisoituneen, globaalin mittakaavan ympäristöajattelun sujuvalle toiminnalle.”
An Ecomodernist ManifestoEdit
Huhtikuussa 2015 Shellenberger liittyi tutkijaryhmään julkaistessaan An Ecomodernist Manifesto. Siinä ehdotettiin ”kestävän kehityksen” tavoitteesta luopumista ja sen korvaamista strategialla, jolla pienennetään ihmiskunnan jalanjälkeä käyttämällä luonnonvaroja intensiivisemmin teknologisten innovaatioiden avulla. Kirjoittajat väittävät, että taloudellinen kehitys on välttämätöntä ympäristön säilyttämiseksi.
An Ecomodernist Manifesto sai osakseen samanlaista kritiikkiä kuin Gelobterin arvio ”Kuolemasta” sekä Szen ja Ziserin analyysi Break Throughista. Ympäristöhistorioitsija Jeremy Caradonna ja ympäristötaloustieteilijä Richard B. Norgaard johtivat ympäristötieteilijöiden ryhmää kritiikissä, jonka mukaan ekomodernismi ”rikkoo kaikkea, mitä tiedämme ekosysteemeistä, energiasta, väestöstä ja luonnonvaroista”, ja ”Kaukana siitä, että se olisi ekologinen periaatejulistus, Manifesti vain toistaa naiivin uskomuksen siitä, että teknologia pelastaa meidät ja että inhimillinen kekseliäisyys ei voi koskaan epäonnistua”. Lisäksi ”Manifesti kärsii asiavirheistä ja harhaanjohtavista väitteistä.”
Ympäristö- ja taidehistorioitsija T.J. Demos oli samaa mieltä Caradonnan kanssa ja kirjoitti vuonna 2017, että Manifesti ”ei oikeastaan ole mitään muuta kuin huono utopistinen kuvitelma”, joka toimii öljy- ja maakaasuteollisuuden tukena ja ”ydinenergian anteeksipyyntönä”. Demos jatkoi, että ”mikä ekomodernistisessa asiakirjassa on lisäksi silmiinpistävää, sen faktuaalisten heikkouksien ja ekologisten valheiden lisäksi, on se, että siinä ei ole mitään mainintaa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai demokraattisesta politiikasta”, eikä ”mitään tunnustusta siitä, että ydinvoiman kaltaiset suuret teknologiat vahvistavat keskitettyä valtaa, sotateollista kompleksia ja yritysten globalisaatioon liittyvää epätasa-arvoa.”
Apocalypse Never: Why Environmental Alarmism Hurts Us AllEdit
Kesäkuussa 2020 Shellenberger julkaisi Apocalypse Never: Why Environmental Alarmism Hurts Us All, jossa kirjoittaja väittää, että ilmastonmuutos ei ole niin eksistentiaalinen uhka kuin populaarimediassa ja aktivismissa kuvataan. Pikemminkin hän väittää, että teknologiset innovaatiot ja pääoman kasautuminen korjaavat ympäristöongelmat, jos niiden annetaan jatkua ja kasvaa. Shellenbergerin mukaan kirjassa ”tutkitaan, miten ja miksi niin monet meistä alkoivat pitää tärkeitä mutta hallittavissa olevia ympäristöongelmia maailmanloppuna ja miksi ihmiset, jotka suhtautuvat ympäristöongelmiin kaikkein maailmanlopullisimmin, vastustavat yleensä parhaita ja ilmeisimpiä ratkaisuja niiden ratkaisemiseksi.”
Kirja sai ennen ilmestymistään myönteisiä arvosteluja ilmastotieteilijöiltä Tom Wigleyltä ja Kerry Emanuelilta sekä ympäristönsuojelijoilta, kuten Steve McCormickilta ja Erle Ellisiltä, mutta julkaisun jälkeen arvostelut olivat ristiriitaisia. Esimerkiksi Emanuel sanoi, että vaikka hän ei katunut alkuperäistä myönteistä arvosteluaan, hän toivoi, että ”kirja ei kantaisi mukanaan omia ylilyöntejään ja haitallisia taakkojaan”. Wall Street Journal -lehdessä John Tierney kirjoitti, että ”Shellenberger tekee vakuuttavan esityksen, jossa tutkimustieto ja poliittinen analyysi yhdistyvät luontevasti vihreän liikkeen historiaan”, ja myönteisiä arvosteluja julkaistiin myös Financial Timesissa ja Die Weltissä.
Yale Climate Connections -lehdessä julkaistussa Apocalypse Never -arvostelussa ympäristötieteilijä Peter Gleick kuitenkin väitti, että ”Apocalypse Never -kirjassa on runsaasti huonoa tiedettä ja huonoja argumentteja”, ja kirjoitti, että ”se, mikä tässä on uutta, ei ole oikein, ja se, mikä on oikein, ei ole uutta”. Samoin seitsemän akateemista arvioijaa ja yksi toimittaja Climate Feedback -faktantarkistushankkeesta ovat analysoineet Shellenbergerin vuonna 2020 julkaistua Forbes-artikkelia, jossa hän mainostaa kirjaansa; arvioijat päättelevät, että Shellenberger ”sekoittaa täsmällisiä ja epätarkkoja väitteitä tukeakseen harhaanjohtavaa ja liian yksinkertaistettua argumentaatiota ilmastonmuutoksesta”. Shellenberger vastasi perustamassaan Environmental Progress -julkaisussa julkaistussa artikkelissa. Los Angeles Review of Books -lehdessä julkaistussa arvostelussaan ympäristöekonomisti Sam Bliss totesi, että vaikka ”kirja itsessään on hyvin kirjoitettu”, Shellenberger ”leikkii nopeasti ja löysästi tosiasioilla” ja ”huolestuttavasti hän näyttää olevan enemmän huolissaan siitä, että hän näyttää ilmastoa kieltäville konservatiiveille nokkelia uusia tapoja omistaa liberaalit kuin siitä, että hän vakuuttaisi ympäristöaktivistit mistään.”