On alkuvuosi 2020, ja monien musiikkinörttien tapaan olemme yhä katsomassa taaksepäin edellisen vuosikymmenen musiikkia, ja yksi 2010-luvun albumeista, johon sukellamme syvällisesti, on MGMT:n polarisoiva 2010-luvun kakkosalbumi ”Congratulations” (joka täyttää tänä vuonna myös 10 vuotta). Sisällytimme sen sijalle 137 2010-luvun parhaiden albumien listallamme (jossa kutsuimme sitä 2010-luvun Pinkertoniksi), ja olisimme luultavasti sijoittaneet sen vielä korkeammalle, jos kyseessä olisi vuosikymmenen ikimuistoisimpien albumien lista. Congratulations oli albumi, jota hyvin harva osasi odottaa, ja käänteentekevä albumi MGMT:n uralla, albumi, joka aloitti sen polun, jolla he ovat edelleen. Se oli albumi, jolla MGMT teki selväksi, keitä he olivat (valtavia musiikin ystäviä, joilla oli laaja tietämys ja eklektinen maku) ja keitä he eivät olleet (bändi, joka aikoi kirjoittaa uudelleen sellaisia kappaleita kuin ”Time To Pretend”, ”Kids” ja ”Electric Feel”). On yhä ihmisiä, jotka toivovat olevansa jälkimmäisiä, ja jotka eivät ehkä ole edes kuunnelleet suurinta osaa MGMT:n viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaisemasta musiikista, mutta MGMT on pysynyt uskollisena sille, keitä he ovat, ja he esittivät sen kaiken Congratulationsissa. Vaikka he olivat jo naurettavan suosittuja, Congratulations oli kiistatta MGMT:n todellinen esittely. Se on monella tapaa lopullinen MGMT-albumi, ja – minun vaatimattomassa mielipiteessäni – se on heidän paras levynsä.
Kuten kaikki, jotka ovat vähänkään kiinnostuneita ”indie”- tai ”vaihtoehtomusiikista”, tietävät jo, ”Time To Pretend”, ”Kids” ja ”Electric Feel” – kolme popahtavaa singleä MGMT:n vuonna 2007 ilmestyneeltä debyyttialbumilta Oracular Spectacular – tekivät MGMT:stä hyvin, hyvin suositun bändin. He ovat edelleen yksi suurimmista indie-menestystarinoista lähimenneisyydessä noiden kappaleiden ansiosta, ja he ovat synnyttäneet lukemattomia jäljittelijöitä, joiden MGMT-vaikutus pysähtyy useimmiten noihin kolmeen kappaleeseen (kuten Foster the People). Eikä ole yllättävää, että Columbia Records oli jo alusta alkaen suurempi noiden kappaleiden kannattaja kuin MGMT:n jäsenet itse. Kaksi niistä (”Time To Pretend” ja ”Kids”) äänitettiin vuonna 2005 julkaistulle EP:lle, kun MGMT:n Andrew VanWyngarden ja Ben Goldwasser olivat vielä collegessa ja kulkivat vielä The Management -nimellä, ja kun Columbia sai ne käsiinsä, bändi – joka ei jo ennestään ottanut itseään kovin vakavasti – oli hajonnut. ”Oli sattumaa, että näistä hölmöistä biiseistä, joita kirjoitimme collegessa, tuli hittejä”, Goldwasser kertoi Pitchforkille. ”Emme koskaan ajatelleet mahdollisuutta, että ihmiset pitäisivät niistä.”
MGMT oli ironinen ja sarkastinen, kun he lauloivat olevansa rocktähtiä Time To Pretend -kappaleessa, mutta todellista ironiaa on se, että tuo kappale teki heistä rocktähtiä. Ja kun he saavuttivat tähteyden, he päättivät mennä vielä enemmän ”indieksi” kuin ennen kuin he olivat suosittuja. Mikään Congratulationsissa ei ole ”hölmöä”, eikä mitään siitä ole suunniteltu miellyttämään Columbiaa tai palvelemaan heidän kolmen suurimman hittinsä faneja. (MGMT:n sopimus Columbian kanssa on päättynyt viime vuoden lopulla, ja rehellisesti sanottuna olen yllättynyt, että se kesti niin kauan). Congratulationsilla VanWyngarden ja Goldwasser jättivät viisastelevat collegeaikansa taakseen ja tekivät hyvin vakavasti otettavan albumin, joka on täynnä implisiittisiä ja kirjaimellisia viittauksia psykopop- ja postpunk-kummallisuuksiin, musiikkiin, josta he itse asiassa pitivät. Jo Congratulationsin biisilista on kuin Hunky Dory -tyylinen rakkauskirje heidän vaikutteilleen, sillä yksi kappale on nimetty Television Personalitiesin laulajan Dan Treacyn ja toinen Brian Enon mukaan. He levyttivät Oracular Spectacularin Flaming Lips -yhteistyökumppaninsa Dave Fridmannin kanssa, mutta Congratulationsia varten he valitsivat kaverin, jolla on korva vielä oudommille äänille: Spaceman 3:n kulttimaineessa olevan avaruusrockin Sonic Boomin. Vuosi Congratulationsin ilmestymisen jälkeen MGMT julkaisi Late Night Tales -miksauksen, jossa he coveroivat Bauhausin kappaleen ja sisälsivät kappaleita sellaisilta crate-digger-suosikeilta kuin post-rockin kantaisät Disco Inferno, psykofolkin kulttisankarit Mark Fry ja Dave Bixby sekä Grace Slickin The Great Society -yhtyeestä, joka toimi ennen Jefferson Airplanea, sekä joukko post-punkin ja jangle popin vanhoja tekijöitä, kuten Felt, The Durutti Column, The Chills, The Wake ja monet muut (puhumattakaan edellä mainituista vaikuttajista Spacemen 3:sta ja Television Personalitiesista sekä sellaisista vähemmän kaivetuista, mutta silti mahtavista kappaleista kuin Suicide ja The Velvet Underground.) Late Night Tales -sekoituksen tueksi he coveroivat Fallonilla Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin kappaleen. En tiedä, kuinka kyyninen musiikkisnobi pitää olla pyöritelläkseen silmiään tälle kaikelle, mutta nämä liikkeet olisivat olleet siistejä miltä tahansa bändiltä, saati sitten suositulta, suurelta levy-yhtiöltä, Billboard-listalla listaykköseksi nousevalta, pian areenalla esiintyvältä bändiltä. Kuten Nirvana 90-luvun alussa, MGMT löysi yhtäkkiä itsensä paikasta, jossa he olivat tunnetumpia kuin suurin osa bändeistä, jotka vaikuttivat heihin, ja he käyttivät mainettaan asettaakseen valokeilaan kaikki artistit, joista he pitivät, ja toivottavasti esittelivät nämä artistit samalla tuhansille uusille faneille.
Muttamutta MGMT on muutakin kuin hienon musiikin ystäviä. He todella osaavat myös kirjoittaa loistavaa musiikkia, mikä käy äärimmäisen selvästi ilmi koko Congratulationsissa. Mikään ei ole niin tylysti popahtavaa kuin ”Kids”, mutta osa Congratulationsin kappaleista on yhtä tarttuvia omalla, oudommalla tavallaan. Esimerkiksi albumin avaava ”It’s Working” (joka kuulostaa vähän siltä kuin joku 80-luvun post-punk-bändi tekisi muistinvaraisesti nopeutetun coverin ”Happiness Is A Warm Gunista”, jonka sitten miksaa Sonic Boom) ja ”Song for Dan Treacy” (jossa on yksi parhaista spastisista sirkuspunk-riffeistä Cardiacsin tällä puolella). Sanoituksellisesti ”Brian Eno” voidaan kutakuinkin tiivistää muotoon ”we fucking worship this guy”, mutta musiikillisesti se on koukuttava, levoton post-punk-hymni, joka ei oikeastaan palvo ketään tiettyä. Ja albumin päättävä nimikkokappale on keinuva, krapulainen akustinen balladi, joka laskettaisiin ”radioystävälliseksi” mille tahansa radioasemalle, joka soittaa Bowieta, The Kinksia ja The Beatlesia.
Jopa Congratulationsin avoimemmin oudot kappaleet hautaavat koukkuja hämärän alle tai rakentavat niitä. ”Someone’s Missing” alkaa raga-rockballadina, jonka voisi kuvitella nuoren George Harrisonin keksivän, ja kun olet täysin lumoutunut, se iskee sinuun katarttisella power pop -refraanilla. Toinen balladeista, ”I Found A Whistle”, tarttuu edellä mainittujen psykofolk-balladistien Mark Fryn ja Dave Bixbyn ääniin ja päivittää ne uudelle vuosituhannelle, rakentuen lopulta sellaiseen barokkipopin maksimalismiin, jota jokainen Pet Soundsia rakastava indie-bändi yrittää lopulta kokeilla. Ja sitten on vielä pääsinglen ”Flash Delirium” täydellinen kaaos ja levyn keskikappaleen ”Siberian Breaks” rönsyilevyys. Jälkimmäinen on menestyksekkäästi toteutettu 12-minuuttinen laulusykli Smile/Abbey Road -muotoa, ja edellinen yrittää tehdä saman asian vain neljällä kovemmalla ja nopeammalla minuutilla. Nuo kappaleet todistivat, ettei MGMT:n vuoden 2008 yhden kappaleen 14-minuuttinen single ”Metanoia” ollut kertaluonteinen kokeilu Oracular Spectacularin jälkeen, vaan pikemminkin katalysaattori sille, mitä bändi tekisi seuraavaksi.
Ja oikeastaan Congratulationsin siemeniä ommeltiin jo Oracular Spectacularilla. Albumi kuulosti järkyttävältä verrattuna edeltäjänsä kolmeen suureen hittikappaleeseen (joista kaksi oli – jälleen kerran – puoli vuosikymmentä aiemmin kirjoitettuja epärehellisiä kappaleita), mutta se ei kuulostanut kovinkaan erilaiselta kuin syvemmät, psykedeelisemmät Oracular-kappaleet, kuten ”Of Moons, Birds & Monsters”, ”The Handshake”, ”4th Dimensional Transition”, ”Future Reflections” ja trippaileva keskiosa ”The Youth”. On vaikea olla miettimättä, pitivätkö Congratulationsiin pettyneet MGMT-fanit oikeasti edes suurimmasta osasta Oracular Spectacularia. Tai kuten Bradford Cox (jonka yhtye Deerhunter julkaisi paljon yleisemmin ylistetyn, samanhenkisen albumin samana vuonna kuin Congratulations) asian ilmaisi: ”Kaikki vihasivat tätä levyä jo ennen kuin edes kuulivat sitä, mutta kaikki, jotka eivät pitäneet tästä levystä, eivät vain pidä popmusiikista. Minusta se oli lehdistön keksintö, että tämä albumi oli vaikea. Se ei ole edes avantgarde tai mitään. En ymmärrä, mitä vittua siitä ei voi olla tykkäämättä.”
Congratulationsilla oli välittömät puolustajansa kuten Bradfordilla, mutta suuri osa musiikkifaneista kuului jompaankumpaan kahteen ryhmään: MGMT-fanit, jotka kuuntelisivat mieluummin toisen ”Kidsin” kuin Syd Barrettin ja Brian Enon palvonnan, ja ihmiset, jotka luultavasti haluaisivat kuulla Syd Barrettin ja Brian Enon palvonnan, mutta kirjoittivat MGMT:n jo valmiiksi pois mauttomana, pseudo-indieksi. Palatakseni vertailuun, jonka teimme vuosikymmenen lopun listallamme, kyseessä on ilmiö, joka ei lainkaan eroa Weezerin Pinkertonista. Weezer oli MGMT:n tavoin velkaa vaihtoehtomusiikille, mutta se eteni demosta suuren levy-yhtiön albumiin ja koki niin suuren menestyksen yhdessä yössä, että tr00-indie-tyypit yleensä käänsivät heille nenänsä tai eivät vain välittäneet. Kun Weezer teki tummemman, raaemman ja oudomman jatkoalbuminsa (joka ei todellakaan ollut kovin kaukana Blue Albumin syvällisemmistä kappaleista), se tuotti pettymyksen niille ihmisille, jotka sitä odottivat, eikä luultavasti tavoittanut suurinta osaa niistä ihmisistä, jotka olisivat nähneet siinä vetovoimaa. Rolling Stonen lukijat äänestivät sen surullisenkuuluisasti vuoden 1996 huonoimmaksi albumiksi, ja nyt sitä pidetään laajalti erittäin vaikutusvaltaisena klassikkona ja usein Weezerin parhaana työnä.
Näemme jo nyt, että Congratulationsin kohdalla on alkanut tapahtua samanlainen uudelleenarviointi, ja tätä uudelleenarviointia on edesauttanut se tosiasia, että – toisin kuin Weezer – MGMT on pitänyt kiinni omista aseistaan. Pinkertonin flopattua Weezer jäi tauolle vain palatakseen viisi vuotta myöhemmin bändinä, jonka päätavoite näytti olevan Blue Albumin uudelleenluominen. MGMT meni vielä syvemmälle oudon psykedelian kaninkoloon vuoden 2013 samannimisellä albumilla, ja he kelasivat sitä hieman takaisin vuoden 2018 Little Dark Age -albumilla, joka näytti vakiinnuttavan Congratulationsin – ei Oracular Spectacularin – nykyisen MGMT:n synnyn. Kyseinen albumi on Metacriticin mukaan kaiken kaikkiaan parhaiten vastaanotettu MGMT-albumi, ja suuri osa sen ylistyksestä on tullut paketoituna Congratulationsin positiivisiin uudelleenarviointeihin. Congratulationsin 10-vuotisjuhlavuoden ja MGMT:n odotetun uuden itsenäisen albumin ollessa nurkan takana epäilen, että uudelleenarviointeja tulee vain lisää. Aika näyttää, tuleeko siitä todella Pinkertonin kaltainen vaikutusvaltainen kulttuurinen koetinkivi, mutta se ei ole täysin poissuljettua. Kuten on todistettu kerta toisensa jälkeen – Beatlesista Bowieen ja Nirvanasta Radioheadiin ja Kanyesta Beyonceen – on jotain hyvin viehättävää kuulla pop-ystävällisten artistien tutkivan vaikeampaa, seikkailunhaluisempaa musiikkia, ja on sanottava, että nämä suositummat artistit antavat vaikeammalle musiikille pysyvää näkyvyyttä, kun he omaksuvat sen. Oddball psych ei ole nyt yhtä muodikasta kuin se on ollut aiemmin, mutta trendit ovat lähes aina syklisiä, ja kun nämä jutut palaavat takaisin, ehkä se johtuu siitä, että MGMT:n Congratulations esitteli uudelle sukupolvelle trippailevan, genrejä uhmaavan popin jännityksen.